Näytetään tekstit, joissa on tunniste 4. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 4. Näytä kaikki tekstit

22. heinäkuuta 2014

Haruki Murakami: Kafka rannalla (2002 / 2009)

Umibe no Kafuka
Suomennos: Juhani Lindholm (englanninkielisestä käännöksestä Kafka on the Shore)
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 494 (e-kirja)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Haruki Murakamin kirjat (osa niistä) edustavat sitä spekulatiivista fiktiota, jota ei spefiksi äkkiseltään mielletä eikä sitä sellaisena markkinoida.
Näinpä siis minullakin kesti jonkin aikaa havahtua siihen todellisuuteen, että saattaisin pitää Murakamin kirjoista. Ei muuta kuin härkää sarvista ja vähän summanmutikassa tulin valinneeksi Kafka rannalla -teoksen. Valinta ei mennyt pieleen.

Kafka rannalla kertoo pojasta, joka päättää karata kotoaan. Hänen tukenaan on Poika nimeltä Varis, hiukan omalaatuinen kirjastovirkailija Oshima ja salaperäinen neiti Saeki. Samaan aikaan toisaalla hiukan yksinkertainen, vanha mies nimeltä Nakata puhuu kissojen kanssa, tulee tehneeksi murhan ja ystävystyy rekkamies Hashinon kanssa.

Kirja saattaa näin selitettynä kuulostaa oudolta, hämmentävältä ja jopa tylsältä. Kaksi ensinmainittua pitääkin paikkansa, mutta tylsä tämä ei ole. Koko teos on todella tasapainoinen ja kiehtoo sitä enemmän, mitä pidemmälle sitä lukee. Tässä yhdistyy monenlaisia teemoja, mutta mitään valmiita vastauksia ei ole. Murakami onnistuu hienosti olemaan julistamatta mitään, puhumatta minkään puolesta tai vastaan.

Yllätyin siitä, paljonko tässä oli viittauksia myös länsimaiseen populaarikulttuuriin. Japani näkyi lähinnä miljöössä, tavoissa ja ruoassa. Kafka kuuntelee paljon musiikkia Johnny Cashista Rolling Stonesiin. Hän lukee mielellään, eikä ole vaikeaa arvalta, keneltä hän on salanimensä lainannut.

Omalaatuinen Oshima oli lempihahmoni. Hän oli kiehtova tyyppi täynnä yllätyksiä. Hän onnistui yllättämään minut yhtä hyvin kuin Kafkankin. Seksuaaliteemojen käsittely on tässä teoksessa hyvin John Irvingin tyylistä; konstailematonta, suorasukaista ja toisinaan absurdiakin. Voisin väittää, että jos John Irvingistä pitää, niin pitää melko varmasti Murakamistakin. Jopa huumori on tässä samantyyppistä.
Nakata oli myös kovin sympaattinen. Hänen muistinsa on pyyhkiytynyt tyhjäksi jo lapsuudessa erään tapahtuman johdosta. Tämän jälkeen ennen niin fiksu Nakata muuttui yksinkertaiseksi tyypiksi, joka ei oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan. Mutta hän osaa puhua kissojen kanssa – kunnes John Walker tulee ja tuhoaa kaiken. Nakatan aurinkoisuudesta, luottavaisuudesta ja elämänasenteesta olisi monellakin ammennettavaa!

Kafka rannalla ei ole yksinkertainen teos. Se oli myös yllättävän tunteikas tarina. Tunnustan, että pieni kyynel silmäkulmassani kimmelsi lukiessani ja ymmärtäessäni esimerkiksi neiti Saekin tarinaa.
Niinpä niin, kummalliseen tilanteeseen olet joutunut. Sinä rakastat tyttöä, jota ei enää ole, ja olet mustasukkainen pojalle, joka on iäksi kadonnut. Mutta silti sinun tunteesi on todellisempi ja tuskallisempi kuin mikään, mitä olet tähän mennessä tuntenut. Eikä ulospääsyä ole. Ei paikkaa, minne paeta. Olet eksynyt ajan labyrinttiin ja suurin ongelmasi on, että et halua sieltä pois. Pitääkö paikkansa?
Teoksessa on vahvaakin vahvempi maagisen realismin tuntu. Puhuvia kissoja, taivaalta satavia kaloja ja iilimatoja, toisia ulottuvuuksia... Mutta Murakami osaa käsitellä niitä taiten. Ne nivoutuvat tekstiin niin luonnollisena osana, että äkkiseltään tulee ehkä pitäneeksi puhuvia kissoja ihan normaalina asiana.

Kannustan tarttumaan tähän rohkeasti. Teksti on todella sujuvaa ja mukavaa lukea, mistä kiitos kuuluu suomentajalle. Vaikka tämä on käännetty englanninnoksesta, niin mielestäni tässä säilyi jo kielen tasolla tietynlainen oma tyyli, jonka uskon tulleen ihan suoraan Murakamilta.

Mitäs Murakamia minun pitäisi seuraavaksi lukea?

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

16. heinäkuuta 2014

Siri Kolu: Pelko ihmisessä (2013)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 284
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Minun on jo pitkään pitänyt tutustua Siri Kolun tuotantoon ja kun tämä löytyi näppärästi kirjastosta, niin ei muuta kuin mukaan vaan!

Pelko ihmisessä kertoo varsin nykyhetkisestä Suomesta. Hullunlehmäntautien ja sikainfluenssien jälkeen maailmaa piinataan uudella taudilla: P-influenssalla. Se muuttaa tartunnan saaneen ihmisen joksikin muuksi. Joksikin eläimen kaltaiseksi, pelottavaksi otukseksi. PI-ihmiset ovat siis syytä eristää jonnekin, sillä tartuntamekanismikin on tuntematon. Edes rokotteet eivät tunnu auttavan.

Petrin sisko, Pilvi, on sairastunut. Pilvi on siirretty eristyksiin Luolaan noin parin sadan muun PI-ihmisen kanssa. Petrin on vaikea hyväksyä asiaa, sillä tapahtuma vaikuttaa rajusti koko perheeseen. Olisi nimittäin parempi unohtaa Pilvin koskaan olleenkaan osa perhettä. PI-ihmisen perhe leimaantuu myös ja se vaikuttaa jokaisen perheenjäsenen elämään niin työn, opiskelun kuin ihmissuhteidenkin saralta.

Sit äiti sano, että hän niin kauheesti toivoo, että mäkin alkaisin jossain vaiheessa hymyillä ja tapaisin jonkun kivan tytön.
– Ai niinkö sä ajattelet, mä huudan mutsille. – Sitäkö sä oot koko ajan suunnitellu?
– Ai mitä, äiti kalpenee.
– No sitä, että sä saat tänne jonkun muijan, niin sä voit teeskennellä, että sulla on taas tyttö ja poika ja että kaikki on mennyt just niin ku pitiki. Että eihän meille koskaan mitään pahaa, että Haapasilla on sellanen onnellisuuden siunaus ollut elämässä. Eihän meitä koskaan mikään onnettomuus kosketa sillai syvältä, kun meillä on kyky ottaa elämä niinku se ittensä tarjoaa! Hyi hel-vet-ti!
– Älä nyt, isä yrittää, – Älä nyt loukkaa äitiäs, se vaan koetti... se vaan tarkoitti hyvää.
– Tästä tilanteesta ei voi tulla mitään hyvää, mä huusin niille päin naamaa. – Eiköhän meidän kannata lopettaa se yrittäminen just nyt.

(s. 55-56)

Tarina etenee vuorotellen Pilvin ja Petrin kertomana. Kolu on osannut hienosti jo kielen tasolla erottaa nämä kaksi toisistaan. Pilvi ja Petri kuulostavat kumpikin omanlaisiltaan. Petrin osuus on puhekielimäisempää, kiivasta ja hätäistä. Pilvin taas kirjakielistä, tyyntä, mutta siitä haistaa tietynlaisen pelon ja epävarmuuden.

Mielenkiintoisinta oli seurata PI-viruksen yhteiskunnallisia vaikutuksia. Tilanne saa jo poliittisia sävyjä. Mitä PI-ihmisille tulisi oikein tehdä? Entä heidän perheilleen? Suhteet muihin valtioihin?
Ja mitä PI-ihmiset itse tekevät? Luola on täysin eristetty muusta maailmasta. Ei kännyköitä, televisiota, internettiä... Ei mitään. Yhteyden sulkua perustellaan sillä, ettei paniikkia haluta kasvattaa puolin ja toisin. Mutta toimiiko se? Luolassa syntyy omanlaisensa kuviot. Uusia huvituksia pitää keksiä, kun Instagrammit ja Facebookit ovat poissa pelistä.

Pelko ihmisessä on vakuuttavaa nuortenkirjallisuutta. Ja jälleen kannustan aikuisiakin tarttumaan rohkeasti nuortenkirjoihin. Vaikkapa tähän. Unohtakaa se markkinoinnin määrittelemä ikäsuositus ja ottakaa tarina tarinana.
Romaaniin on tulossa jatkoa tänä syksynä. Ihmisen puolella ilmestyy syyskuussa.

--

P.S. Tänne blogin puolelle ei ole tulossa Finncon-raporttia, mutta tekemäni jutun voi käydä lukemassa Lukulampussa!

25. kesäkuuta 2014

J. R. R. Tolkien: Taru sormusten herrasta (1954–55 / 1966)

The Lord of the Rings
Suomentajat: Kersti Juva, Eila Pennanen ja Panu Pekkanen
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 893 + liitteet
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Nyt on kyllä jokseenkin mahtipontinen olo. Että jotakin pitäisi sanoa tästä klassikosta? Klassikosta, joka synnytti sellaisen kirjallisuudenlajin, joka sai minut lukemaan ja jonka ansiosta kirjallisuudesta tuli ammattini.

Tässä samalla sivuan ja vähän vertaankin lukukokemusta Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvatrilogiaan. Nimittäin tämän uusintalukemisen alkuunsysäsi huhtikuinen sessio, jonka aikana myös poikani (10 v.)näki ensimmäistä kertaa kyseiset elokuvat. Kirjaan hän ei ole ainakaan vielä innostunut tarttumaan. Tämä kyseinen nide onkin kyllä pelottavan paksu ja raskaslukuinen pienen kirjasinkokonsa vuoksi. Olen ostanut (ja lukenut) tämän lukioikäisenä Masalan juna-aseman kirpputorilta, vuosi oli muistaakseni 1997.

En tosiaan silloin juuri TSH:a romaanina arvostanut. Minusta se oli aivan liian venytetty, pitkäpiimäinen, huumorintajuton, vailla romantiikkaa (seksistä nyt puhumattakaan) ja henkilötkin olivat aika tylsiä. Tiesin toki jo silloin tämän klassikkoaseman rakastamani fantasiakirjallisuuden edustajana, ja koinkin tiettyä noloutta (vaikka samalla kenties uhmakkuutta?) siitä, etten tästä pitänyt. Kyllähän fantsuharrastajan kuuluu pitää TSH:sta.

No sitten tulivat ne elokuvat. Kävin kaksi ensimmäistä katsomassa elokuvateatterissa, kolmatta en voinut, sillä elokuvan pituus yhdistettynä loppuraskauteeni oli huono ja tukala yhdistelmä. Sen jälkeen olen nähnyt elokuvat monta kertaa. Yksi hienoimmista kokemuksistani on ollut katsoa kaikki kolme putkeen. Siinä meni reilut 9 tuntia ja se oli totista todellisuuspakoa!

Voin sanoa pitäväni elokuvista. On tietysti ymmärrettävää, että tarinaa on täytynyt supistaa. Esimerkiksi Tom Bombadil on jätetty pois (elämälle kiitos! yksi rasittavimpia hahmoja). Pidän, vaikka jotkut muutokset ovat olleet minusta tarpeettomiakin. Nyt tätä lukiessani suorastaan hämmästyin, kuinka paljon niitä turhia muutoksia olikaan!

Tarinaahan ei tarvitse sen kummemmin selittää. Luulen, että valtaosa lukijoista tietää mistä on kyse. Tietämättömien kannattaa vilkaista vaikka Wikipediaa. Olen juonipaljastuksista nyt piittaamaton. Tämä on sen sortin klassikko, että katson valtaosan tietävän loppuratkaisun ja keskeiset käänteet joka tapauksessa.

Näin uudella lukukerralla huomasin pitäväni tästä enemmän. Edelleen olen sitä mieltä, että Tolkien olisi voinut tiivistää yksityiskohtaista kuvailua ja maisemamaalausta. Ja edelleenkin sen perhanan Tom Bombadilin olisi voinut jättää editointipöydälle. Lisäksi lopussa oleva Konnun puhdistus tuntui melkoisen ylimääräiseltä.
Mutta totta kai on tunnustettava sekin tosiasia, että kirjoitusajankohta on ollut toinen ja vallitseva tyyli toinen. Siinä missä nykyfantasiakirjallisuudessa mennään hurjaa tahtia tapahtumasta toiseen, niin tässä viipyillään enemmän.

Nyt nautiskelin myös kielestä. Tästähän kiitos kuuluu ehdottomasti suomentajille. En tiedä, onko suomennoksen kieli ollut jo ilmestyessään vanhahtavaa, mutta ainakin nyt näin 2000-luvulla se pistää silmään vahvasti – ja oikein hyvällä tavalla. Tämä on luultavasti käännös, joka vain paranee vanhetessaan kuin hienoin haltiaviini.
Ja Portista ratsasti sisään Nazgûlien herra. Se erottui valtavana mustana hahmona tulia vasten, se uhosi mittaamatonta epätoivoa. Sisään ratsasti Nazgûlien herra, alitse portinkaaren josta yksikään vihollinen ei vielä ollut kulkenut, ja kaikki pakenivat sen kasvojen edessä.
Kaikki paitsi yksi. Portin takaisella aukiolla odotti vaiti ja liikumatta Hallavaharjan selässä Gandalf; Hallavaharjan joka yksin maailman vapaista hevosista kesti tuon kauhun kavahtamatta, lujana kuin Rath Dínenin kivinen kuva.
"Tänne et pääse", Gandalf sanoi ja valtava varjo seisahtui. "Mene takaisin syvyyteen joka sinulle on valmistettu! Mene takaisin! Vajoa olemattomuuteen joka odottaa sinua ja Herraasi! Mene!"
Musta Ratsastaja sysäsi syrjään huppunsa, ja katso! sillä oli kuninkaan kruunu; mutta näkyvä pää ei sitä kannatellut. Punaiset tulet loistivat kruunun ja valtavien tummien hartioiden välissä joita kaapu verhosi. Näkymättömästä suusta kuului kolkko nauru.
"Kurja houkka!" se sanoi. "Kurja houkka. Minun hetkeni on tullut. Etkö tunne Kuolemaa kun sen näet? Kuole nyt! Turhaan kiroat!" Ja näin sanottuaan se nosti korkealle aseensa ja lieskat nuolivat miekan terää.

(s. 722, Kuninkaan paluu)
Elokuvissa – tai ainakaan niiden suomennoksissa – tämä kieliaspekti ei välity ollenkaan niin hyvin. Tässä tosin voi olla taas määräävänä tekijänä elokuvan erilaisuus. Pitkiin ja mahtipontisiin puheenvuoroihin ei ole tilaisuutta. Mutta toisaalta esimerkiksi Klonkun hassu puheenparsi olisi voitu välittää elokuvankin kautta.

Huomasin nyt senkin, että Tolkien kiinnittää erityisen paljon huomiota hevosiin ja niistä huolehtimiseen! Tämä ei liity vain Rohanin ratsastajiin, vaan muutenkin. Jopa Bill-ponin tarina tulee selväksi!

Henkilöhahmot toivat omat yllätyksensä. Pidin elokuvissa roolivalinnoista sinänsä, mutta nyt TSH:n lukemisen jälkeen en ole aivan vakuuttunut kaikkien hahmojen tulkinnoista. Eniten hämmästyin Frodosta. Elokuvan Frodo oli minusta paikoin ärsyttävä kaikessa flegmaattisuudessaan ja silmien muljauttelussaan. Kirjan Frodo on paljon reippaampi ja määrätietoisempi. Yllätyin myös siitä, että kirjassa Frodo ja Sam eivät riitaannu toisin kuin elokuvassa. Klonkku ei hävitä lembas-leipiä ja syytä siitä Samia. Mikä ihmeen juttu tämä oikein oli? Miksi elokuvaan piti hakea tällaista draamaa?

Sen tiesinkin, että elokuvissa Arwenin rooli on korostetumpi kuin elokuvassa. Hänen ja Aragornin (joka ei ole lainkaan niin yrmy kuin Viggo Mortensenin Aragorn) rakkaustarina kerrotaan TSH:n liitteissä. Mutta yllätyin siitä, kuinka iso rooli kirjassa Eowynilla, Rohanin neidolla, onkaan. Miksei tätä otettu huomioon elokuvaa tehtäessä? Eowynista tulikin suosikkihahmoni. Hän on varsinainen toimija ja sankaritar, joka ei jää vain kaihoisasti huokailemaan menetetyn rakkauden perään. Nyt muisti pätkii sen verran, etten muista tuliko elokuvissa ilmi se, että Eowyn päätyy naimisiin Faramirin kanssa? Siinä vasta romanttinen tarina!

Elokuvan kohdalla jäin harmittelemaan sitä, että Sarumanin tarina ei tullut päätökseensä. Ei kerrottu, kuinka hänelle kävi. Kirjasta se toki sitten selvisi. Ja symppaan kyllä Sarumania entistä enemmän. Enttien puhe tekee kyllä hulluksi. Huum...

Yllätyksenä tuli myös se, kuinka vaikuttavasti tietyt kohtaukset ovat kirjoitettu. Esimerkiksi kokonaisuus Moriassa on todella pelottava. Ne rummut voi lukiessaankin kuula ja niskakarvat nousevat pystyyn. Minkä kauhukirjailijan maailma Tolkienissa menettikään!! Jotenkin se pimeys, ahdistavuus ja uhkan tuntu on onnistuttu lataamaan tekstiin todella voimakkaasti. Kokeilin kopioida sitä tähän, mutta ei se toimi. Minun täytyisi lainata kokonainen luku vähintään.

Elokuvissa taas Helmin syvänteen taistelu on vaikuttavan eeppinen, vaikka en yleensä (varsinkaan elokuvissa) niin taistelukohtauksista välitä. Kirjassa se jää vähän lyhyeksi, kun taas lopputaistelu Kuninkaan paluussa on se todella vaikuttava osuus.

Kyllä. Taru sormusten herrasta on vaikuttava teos, vaikka se ei minulta täysiä pisteitä saanutkaan. Se on syystäkin hieno klassikko. Tulen ihan varmasti vielä elämäni aikana lukemaan tämän kolmannenkin kerran, sillä tämä kyllä kestää useampia lukukertoja.

Kolme sormusta haltiakuninkaille alla auringon,
seitsemän kääpiöruhtinaille kivisaleissaan,
yhdeksän ihmisille jotka vie tuoni armoton,
yksi Mustalle Ruhtinaalle valtaistuimellaan
maassa Mordorin joka varjojen saartama on.
Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee,
se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee
maassa Mordorin joka varjojen saartama on.

9. kesäkuuta 2014

Tuomas Saloranta: Hopea-arkun metsästäjät (2014)

Kustantamo: Kuoriaiskirjat
Sivumäärä: 165
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Olen hyvin nirso viihdekirjallisuuden kanssa. Olen aina ajatellut, että lähinnä historiallinen romantiikka ja Varekset ovat minun juttuni viihdekirjallisuuden saralla. Huumorin suhteen olen vielä ennakkoluuloisempi. Huumori on vaikea laji ja pidän enemmän sellaisesta kuivasta "piilohuumorista", joka tulee esiin rivien välistä. En siis varsinaisesti huumorikirjoiksi tehdyistä kirjoista (jos kohta Pratchettin Kiekkomaailma-kirjat ovat satunnaisesti olleet poikkeus).
Nyt sitten tulee yksi Saloranta ja romuttaa näitä makukategorioitani. Ensin oli Diplomaattinen selkkaus ja nyt sitten Hopea-arkun metsästäjät (hieno kansi on Antti Vanhatalon käsialaa).

Hopea-arkun metsästäjät kertoo erään työmaan palkkarahojen katoamisesta. Sotkua selvittelee mielenkiintoinen joukkio: aloitteleva velho Taavetti Rummukainen, kulkuri Aapo, upseerikokelas Anders Kippelström, harhaoppinen pappi Jeremias ja jäljittäjä Oravainen.
Ympäristönä on Hurlannin kuningaskunta, joka on siis hyvin suomalaiskansallismaisemallinen. Ajankohta on jotain Kalevalan henkistä ja rillumareita kommelluksineen piisaa ihan olan takaa!

Kaikkein eniten ihailin tarinan letkeää etenemistä. Sivumäärästä voi päätellä, ettei tämä ole tiiliskivifantasiaa. Maailma kuitenkin taustoittuu mukavasti, mutta silti tapahtumat etenevät reipasta ravia. Hosumiseen ei ole tarvetta juonen pienimuotoisuuden vuoksi. Ei ole tarvis pelastaa koko maailmaa, vaan rahat ja omat perskarvat noin suunnilleen riittävät. Tämäkin oli hyvin virkistävää.

Toiseksi eniten minua riemastutti loppuratkaisu. Aijaijai! En ole edes pahoillani, etten paljasta sitä tässä, koska sittenhän kaikki hupi olisi tyyten mennyttä. Oikeastaan lienee parempi, etten sano siitä enää mitään. Hykerryttävä!

Jos jotain pitää jupista, niin eittämättä miesvaltaisuus pisti vähän silmään. Ymmärrän, että se on toisaalta hyvin luonteva ratkaisu ajan hengen ja toiminnan huomioonottaen. Ja on tuossa alussa riuska Henriikka, joka pitää krouvia. Ja tämä nyt on pikkujupina vain. Ja pistää tietysti miettimään sitä, että olisiko "kiintiönainen" ollut yhtään sen parempi ratkaisu?

Joka tapauksessa Hopea-arkun metsästäjät on erinomaista huumorifantasiaa. Suosittelen tätä lämpimästi etenkin Terry Pratchettin kirjojen ystäville, sillä kieltämättä tästä tuli mieleen myös Kiekkomaailman koheltamiset. Onko Saloranta Suomen Pratchett? Se jäänee nähtäväksi. Mahdollista jatkoa tälle on luvassa, mutta suunnitelmat ovat yhtä epämääräiset kuin Retunperän Aapon aivoitukset.

edit 9.6.2014 klo 22.17:
Facebookissa kirjailija Saloranta oikaisi oikeutetusti, että tässähän on kyllä joukko kovia tätejä. Olin tyystin unohtanut erään ryhmän! Niinpä siis vedän sanani pikkujupinan osalta nöyrästi takaisin. Tämän siitä saa kun ei bloggaa heti, vaan pari viikkoa myöhässä...

29. toukokuuta 2014

Magdalena Hai: Kellopelikuningas (2013)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 330
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

On suorastaan noloa, kuinka kauan kesti ennen kuin ehdin tarttua Kellopelikuninkaaseen ottaen huomioon kuinka paljon pidin Kerjäläisprinsessasta. Aikakin on kulunut sen verran, että oma 10-vuotias poikani on nyt lukenut molemmat kirjat ja yhdessä innokkaasti odotamme kolmannen osan, Susikuningattaren, ilmestymistä syyskuussa.

Kerjäläisprinsessahan päättyi varsin dramaattisiin tapahtumiin, josta on viitekin tämän kirjan kansikuvassa (tekijänä jälleen hurjan taitava Sára Köteleki). Niistä lähtökohdista Gigin ja Henryn tarina jatkuu. Gigi opettelee elämään oikeaa prinsessan elämää, mutta vaikeaa se on silmäpuolena. Henry taas hakee paikkaansa suhteessaan Gigiin, Gigin asemaan ja paikkaansa alhaistolaisena. Kellopelikuningas on hyvin identiteettihakuisuutta kuvaava kirja, vaikka ei tämä suinkaan ole mitään päähenkilön sisäistä elämää kuvavaa lätinää – vauhtia ja vaarallisia tilanteita on kyllä tarjolla mukavasti.

Nimittäin kaikki eivät ole niin ilahtuneita kuningasperheen paluusta. Gigin keksijäisä, itse kuningas, värkkäilee onnellisena ilmalaivaa ja vielä onnellisempi on Keloburgin pormestari. Mutta kaikki eivät pidä siitäkään. Sokean Jumalan veljeskunta tuomitsee kaiken tällaisen hömpötyksen. Ja jossakin vaanii vielä Andros Luopio, jota ei suinkaan lopullisesti kukistettu.

Yleensä useita trilogioiden kakkososiota vaivaa tietynlainen välinäytöksellisyys. Kieltämättä sama tunne on Kellopelikuninkaassakin. Tapahtumat ovat toki tärkeitä ja vievät omalla tavallaan Gigiä ja Henryä eteenpäin, mutta Sokean Jumalan veljeskunta ei ihan vakuuttanut. Tietysti lopullisen "tuomion" voi antaa vasta kolmannen osan ilmestyttyä.

Tästä huolimatta pidin Kellopelikuninkaasta enemmän kuin Kerjäläisprinsessasta. Osasin ensinnäkin asennoitua lukemiseeni jo paremmin. En motkota kiireestä enkä taustojen puutteesta. (Tätä silmällä pitäen pitäisi kyllä lukea ensimmäinen osa uusiksi...) Tällä kertaa ei kaunis kieli jäänyt mieleen erityisesti, vaan keskityin ihastelemaan Gigin ja Henryn hahmokehitystä.
Gigiin olen aivan erityisen kiintynyt. Silmäpuolena ei ole helppoa. Kaikki vain näkevät sen lapun, eivät Gigiä itseään. Tiedän tunteen erityisen hyvin, sillä myös minulla on ollut lappu silmässä. Sillä hoidettiin ns. laiskaa silmää 80-luvulla. Ei siinä aikuisten merirosvovitsit naurattaneet. Kirjan loppu on aivan erityisen sydäntä särkevä ja erityisen rohkea teko kirjailijalta uskaltaa kajota hahmoon sillä tavalla. En voi paljastaa enempää! Kellopelikuningas oli pitkään mielessäni 3½ pisteen arvoinen, mutta tuo loppu nosti kyllä tämän neljän pisteen arvoiseksi.
Henry hakee hienosti paikkaansa Gigin rinnalla. On ihastusta, mustasukkaisuutta, sisaruksellisuutta, toveruutta... Mitä he toisilleen merkitsevät? Se jää nähtäväksi. On hyvä, ettei Hai ole viritellyt tähän mitään "pakollista romanssia". Henryn ja Gigin välit tuntuvat luontevilta.

Hiukan Peter Pan -fiboja saa kahden sivuhenkilön kautta. Naseem johtaa Alhaiston alla eläviä lapsia yhdessä punahiuksisen Nikanorin kanssa. He tuntuivat ikään kuin Henryn ja Gigin toisinnolta ikäänsä myöten. En oikein tästä juonikuviosta vakuuttunut, mutta ehkä se johtuu siitä etten pitänyt Nikanorista. Tässä oli hyvin tavanomainen kuvio, jossa kaksi tyttöä kokevat toisensa kilpailijoiksi, mutta sitten kumpikin havaitsevat sen olevan turhaa ja tajuavatkin toisen olevan reilu tyyppi. Mjääh...

Mussovits on oma ihastuttava susimainen itsensä ja tarjoileekin lukijalle melkoisen yllätyksen paljastaen Gigin taustasta jotakin. Ja juuri tämän vuoksi täällä odotellaan innolla Susikuningatarta...

Viimeistään nyt kannattaa tarttua erinomaiseen kotimaiseen steampunk-sarjaan mussutuksestani huolimatta. Sillä kyllähän tämä on helkkarin hyvä eikä minulla ollut nyt aikuislukijana mitään ongelmia uppotua tähän tarinaan, joka on kuitenkin ylläreitä täynnään. Seuraavaan osaan varaudun kyllä nenäliinoin. Villien huhujen mukaan se on tosiaan lopulliset hyvästit Gigille ja Henrylle...

Gigi ja Henry -sarja:
Kerjäläisprinsessa
Kellopelikuningas
Susikuningatar (tulossa syyskuu 2014)

28. huhtikuuta 2014

Johanna Sinisalo: Lasisilmä (2006)

Kustantamo: Teos
Sivumäärä: 329
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Gradusuunnitelmani menivät hiukan uusiksi. Kerron niistä lisää ehkä joskus, mutta siihen sisältyy Johanna Sinisalon teosten lukemista.
Olen ostanut Lasisilmän muistaakseni viime vuonna Helsingin kirjamessujen antikvariaattipuolelta. Katsoin vasta myöhemmin tarkemmin, että mistä kirja kertookaan. Ostoperuste oli puhtaasti vain kirjailija itse.

Lasisilmän takakannen myöhemmin luettuani vähän petyin. Tarina kertoo Tarusta, joka tekee televisiosarjaa ja lopulta sekoittaa toden ja fiktion keskenään sarjan ulkopuolellakin. Olo oli hieman meh. Ihanko tosi tämä pitäisi jaksaa lukeakin? Sitten tuli gradusuunnitelmat ja niin oli tähän tartuttava. Ja voi jumpe! Olin koukussa.

Kuten sanottua, tarinassa Taru tekee sarjaa nimeltä Lähiö. Lähiö toi mieleen hyvin voimakkaasti Salatut elämät ja Kotikadun. Taru saa elämänsä tilaisuuden, kun pääsee tekemään tätä huippusuosittua sarjaa. Hän on aiemmin opiskellut tiedotusoppia, mutta päätyi sitten opiskelemaan käsikirjoittajaksi. Sattuman kautta hän saa kuulla vapaasta pestistä Lähiön tuotantoryhmässä ja saakin paikan!
Käsikirjoittajaryhmä on täynnä kiinnostavia persoonia ja heistä tulee ikään kuin Tarun uusi perhe. Esimiehenä toimii hämähäkkikuningattaren lailla Paula, joka punoo omia verkkojaan. Taru saa luodakseen oman hahmon ja näin Lähiöön saapuu Satu. Mutta sitten Tarun ja Sadun elämät alkavatkin muistuttaa toisiaan yllättävän paljon...

Seuraan hyvin huonosti tv-sarjoja. Kotikatua katsoin joskus vielä lapsuuskodissani asuessani joskus 90-luvun lopulla. Salattuja elämiä en ole koskaan katsonut yhtäkään kokonaista jaksoa. Joten näistä syistä suhtauduin ostokseeni vähän nuivasti. Mutta pidin Lasisilmästä oikein paljon! Johanna Sinisalohan on tehnyt tv-käsikirjoituksia, joten aihepiiri on hänelle luonteva ja tuttu. Sen huomaa myös tarinasta. Se kulkee varmasti, ripottelee kiinnostavaa tietoa käsikirjoittamisen maailmasta, mutta ei kuitenkaan sorru minkäänlaiseen luennointiin aiheesta. Siitä kiitos.
Kiinnostavaa oli myös se pohdinta siitä, mikä Lähiön tyyppisessä tv-sarjassa on uskottavaa ja mikä ei, millä perusteella tiettyjä valintoja tehdään jne. Maailma tuntui yllättävän konservatiiviselta, mutta näin kai se menee. Romaanissa todettiin, että rikoksilla ja huonoilla valinnoilla pitää aina olla myös seuraukset. Esimerkiksi huumeita ei saa esittää millään muotoa positiivisessa valossa, vaan käytöstä (kokeilustakin) on aina seurattava jotakin pahaa. Varkaan täytyy jäädä kiinni, pettäjän saada nenilleen jne.

Taru on kiinnostava henkilö ja hänen sekoittumisensa Satuun on hyvin uskottavaa ainakin näin kirjoittajanäkökulmasta. Omiin hahmoihinsa kiintyy kuitenkin aikasta paljon. Tarun suhtautuminen käsisryhmän muihin jäseniin on luontevaa ja luo mukavia jännitteitä. Tahti käy aika hurjaksi loppua kohden, ehkä paikoin liiankin kiirehtien, mutta yllätyksiä Sinisalo osaa tarjoilla koukuttavasti. Jopa kirjan viimeinen lause sisältää pikku jipon. En tosin tiedä kuinka ennalta-arvattava se on, jos seuraa paljon tällaisia tv-sarjoja.

Lasisilmä on nopealukuinen, Tarun näkökulmassa etenevä tarina. Tämä meni kyllä suorastaan ahmimiseksi, sillä "vielä yksi luku" -taktiikka oli varsin petollinen, kun luvut kerran olivat niin lyhyitä; paikoin jopa vain puolen sivun mittaisia.
Hiukan yllättäen en asettaisi tätä spekulatiivisen fiktion raameihin. Toisaalta se on hyvin tulkinnanvaraista tässä. Missä mielessä Tarun ja Sadun yhteneväisyydet ovat maagista realismia vai mielen murtumista, jota vauhdittavat muutamat sattumat? Se jääköön lukijan itsensä päätettäväksi.

11. huhtikuuta 2014

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (2006 / 2010)

L'Élégance du hérisson
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 374
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Siilin eleganssi on kirjalle sellainen nimi, joka herätti kiinnostukseni. Viis siitä mistä se kertoi, mutta jos kirjalla on tällainen nimi, siinä täytyy olla jotakin hyvin kiehtovaa. Nappasin tämän sitten aikanaan jostain alennusmyynnistä ja taidettiin tästä ilmestymisvuonnaan vähän kohistakin. Hyvä kirja kuulemma. Kuitenkin tämän lukeminen jäi ja jäi... Ja nyt tartuin tähän edistääkseni Oman kirjahyllyn TBR -projektiani.

Tarina sijoittuu 2000-luvun Ranskaan, Pariisiin. Eletään hienossa kaupunginosassa, jossa asuu sikarikkaita ja hyvissä asemissa olevia ihmisiä. Kertojia on kaksi: talon ovenvartijarouva Renée Michel ja yksi asukas, 13-vuotias Paloma, joka suunnittelee itsemurhaa. Molempien kuviot menevät sekaisin, kun taloon muuttaa japanilainen Kakuro Ozu.

Odotin tästä sellaista keskitason kirjaa. Sellaista "ihan okei", jonka lukisin kerran ja pistäisin sitten kiertoon. Mutta yllätyin iloisesti. Tämä oli keskitasoa parempi. Ei nouse ikisuosikikseni, mutta hieno lukukokemus tämä oli!

Ensinnäkin tarinan henkilöt ovat niin kovasti kutkuttavia. Rouva Michel on siis ovenvartija. Hän pinnistelee ollakseen roolinsa mukainen: tympeä, tyly, yksinkertainen, sivistymätön, hieman epäsiisti ja juntti. Todellisuudessa rouva Michel rakastaa kulttuuria monipuolisesti. Hän lukee kirjallisuutta hyvin laajasti, suosikkielokuviin mahtuvat niin japanilaiset taide-elokuvat kuin Blade Runner, kuvataiteita ja musiikkia rouva Michel ei unohda. Hän käy ystävättärensä kanssa teen äärellä sivistynyttä keskustelua. Portugalilainen siivoojatar onkin rouva Michelin ainoa ystävä.

Paloma-neiti on taas superälykäs ikäisekseen. Hän tietää sen, ja pinnisteleekin, jotta näyttäisi tavalliselta 13-vuotiaalta. Hän suunnittelee itsemurhaa, koska näkee sen ainoana mahdollisuutenaan. Elämä lapsinerona, paineiden alla ei vaikuta kovin houkuttelevalta. Hänen perheensäkin koostuu idiooteista, rikkaista idiooteista. Isä, entinen ministeri, on työhönsä uppoutunut paskanjauhaja. Äiti on terapiassa käyvä neurootikko. Sisar Colombe on häikäilemätön ja itsekäs sotahullu.

Paloma ja rouva Michel eivät varsinaisesti ole toistensa vastakohtia, mutta täydentävät toisiaan hienosti. Paloma oli paikoin pikkuvanhan ärsyttävä, mutta voiko lapsinerolta odottaa jotakin muuta? Ja hauskinta on se, miten Kakuro Ozu sotkee heidän kuvionsa täysin.
Ajoittain koin lievää filosofiaähkyä. Näin ei ehkä olisi, jos tuntisin (muistaisin) filosofiaa ja filosofeja paremmin.

Siilin eleganssi on kaunis tarina. Se loppuu minun makuuni turhan surullisesti ja epäreilusti, vaikka en kaipaakaan onnellisia loppuja kovinkaan usein. Toisaalta loppu täydentää kirjan ajatuksen hienosti, enkä tiedä olisiko muunlainen päätös tehnyt tarinalle oikeutta.
Pidin myös kovasti sen vastakkainasettelusta yhteiskuntaluokkien suhteen. En tiedä mikä tilanne Ranskassa on nykyisin, mutta Siilin eleganssista kuultaa aika voimakkaasti ajatus siitä, että siinä luokassa olet ja pysyt, mihin olet syntynyt. Ehkä hiukan enemmän harmaan sävyjä olisi voinut olla, mutta toisaalta kertojaratkaisut selittävät sen, miksi näkökulmat olivat varsin voimakkaasti "rikkaat pahoja ja tyhmiä – tavikset luultua fiksumpia" -akselilla.

Erikseen pitää kiitellä suomentaja Anna-Maija Viitasta sujuvasta kielestä. Hän oli jotenkin onnistunut tavoittamaan hyvin kielenkin tasolla Paloman ja rouva Michelin erot. Tiesin ilman tekstityypinkin vaihdosta kumpi on kumpi.

Suosittelen Siilin eleganssia erityisesti filosofian ystäville ja niille, jotka eivät kaihda surullisia loppuja.

Siilin eleganssi on luettu ainakin näissä kirjablogeissa:
Sabinan knalli
Rakkaudesta kirjoihin
Eniten minua kiinnostaa tie
Villasukka kirjahyllyssä
La petite lectrice
Kirjoihin kadonnut

7. huhtikuuta 2014

Anne Leinonen: Ilottomien ihmisten kylä (2014)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 267 (e-kirja)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Romaani Ilottomien ihmisten kylä kertoo nimensä mukaisesti kylästä, jossa kaikkinainen ilonpito on kielletty. Nauraminen on aivan erityisen tuomittavaa, paitsi että se houkuttaa haihatteluun ja turmioon (tiedämmehän kaikki mitä tyhjännaurajistakin sanotaan), se voi olla jopa kuolemaksi.
Kylän ja muun maailman välillä on Raja. Sen takana on kaupunki, moderni ja hieno. Siellä on ennen kaikkea vapautta! Vapautta vaikkapa lukemiseen! Vaan onko sekään mikään onnela?

Tarinan keskiössä on nuori Aalo, joka asuu kylässä. Hän on aivan aikuistumisen kynnyksellä ja kohta oikeutettu tietämään salaisuuksia. Mutta Aalopa löytää ullakolta kielletyn kirjan ja niin moni salaisuus alkaa aueta jo aiemminkin. Miksi leikkiminen on kielletty? Ja kuka on kylään saapunut muukalainen?

Aloitan heti pienellä jupinalla. Tämä on luokiteltu kustantajan taholta nuortenkirjaksi. Miksi? Epäilen, että tässä on taas se kuuluisa "tämä on tällaista spefi-haihattelua" -juttu. On totta, että päähenkilö on nuori. Aalo on 15-16 -vuotias tapahtumien aikaan. Tämä on Aalon(kin) kasvutarina, mutta aivan yhtä hyvin tämä voisi olla aikuisille suunnattu kirja. Veikkaan, että moni aikuinen jättää tarttumatta tähän, koska ei ylipäätään etsi itselleen luettavaa lanu-kirjojen joukosta. Mutta silti yllytän vakavissani tarttumaan tähän (ja joskus muihinkin nuortenkirjoihin). Ilottomien ihmisten kylä saa ajattelemaan.

Toinen, hiukan pienempi jupinani koskee Aalon nimeä. Minun pääni ei edelleenkään niele Aaloa mieheksi, vaan naiseksi, ihan vain Sudenmorsiamesta johtuen. Aalon nimi kyllä sopii Aalolle hyvin, mutta silti se häiritsi. Veikkaan nimivalintaa ihan tietoiseksi, sillä jossakin määrin näen Aalojen muistuttavan toisiaan.

Mutta sitten jupinat veks, ja asiaan. Ilottomien ihmisten kylä saa todella ajattelemaan, kuten sanoin. Bloggaukseni ensimmäinen kappale saa tarinan kuulostamaan ehkä turhan kliseiseltä "ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolen" -jutulta. Sekin kyllä tulee rivien välistä selväksi, mutta Leinosella on muutakin sanottavaa. Eniten jäin pohtimaan sitä, että missä vaiheessa kulttuurin X edustaja voi puuttua kulttuurin Y tapoihin? Kun tavat loukkaavat ihmisoikeuksia, lienee helppo vastaus. Vaan onko se niinkään? Kuka määrittää ihmisoikeudet?
Juuri tällä tavoin tieteiskirjallisuus toimii parhaimmillaan: se etäännyttää juuri sopivasti, jotta pystyy näkemään metsän puilta. Se kuitenkin on verrattavissa täysin todellisen maailman toimintatapoihin.
Aaloa hämmensi. Ventovieraat julistivat totuutta hänen elämästään, väittivät tietävänsä kuinka asiat olivat ja samalla pyyhkäisivät Aalon lapsesta saakka omaksuman elämäntavan maton alle.
Niin... Jokainen varmasti tunnistaa samoja ilmiöitä meidän maailmamme kulttuurikeskusteluista. Ja romaanin tästä ulottuvuudesta nautin eniten.

Toinen herkuttelupaikka oli kylän ja kaupungin tietynlainen vastakkainasettelu. Se kun ei ollut kovinkaan mustavalkoinen, vaan kummassakin oli puolensa. Kylässä elettiin agraariajan elämää, jossa sähkökin oli paikoin paheksuttua kotkotusta. Kaupungissa taas oli mukavuuksia, mutta mikrosiru kämmenessä hoiti isonveljen roolia. Aalo todella uskottavasti paini näiden välillä.
Kummassakin paikassa Leinonen on tuonut hyvin esiin suomalaista henkeä. Jokainen meistä tuntee sen periluterilaisen työmoraalin, jossa töitä tehdään vaikka toinen jalka haudassa ja niistä tyhjännaurajista olikin jo puhetta. Toisaalta edistyksellisessä teknologiassa on hyvätkin puolensa ja huomiota annetaan myös kirjastolaitokselle ja lukemisen vapaudelle.

Aalon tarina on kiinnostava. Romaani lähtee hieman hitaasti käyntiin, mutta vauhti kiihtyy loppua kohden. En osannut odottaa loppuratkaisua, mutta jännittyneenä luin, miten kirjailija aikoo selvittää vaarallisen pattitilanteen. Onnistuneesti, väittäisin.

Ilottomien ihmisten kylä on romaani, joka jokaisen kannattaa lukea. Erityisesti suosittelen tätä kulttuuripohdinnoista, ihmisoikeuksista ja aivopesusta kiinnostuneille yksilöille!

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

1. huhtikuuta 2014

Sami Lopakka: Marras (2014)

Kustantamo: Like
Sivumäärä: 346
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Sami Lopakka on minulle tutumpi henkilö musiikkimaailmasta kuin kirjallisuudesta. Sentenced oli aikanaan yksi niitä ensimmäisiä bändejä, joita kuuntelin metalliporttien avauduttua. Noose tuli kulutettua loppuun Metalliliitto-kokoelmalevyltä vuonna 1997. Kappaleet ovat nihilistisiä, synkkiä, raskaita ja henkivät kuolemaa. Juuri sellainen kirja on myös Marras, Sentencedin kitaristi-sanoittajan esikoisteos yhdeksän vuotta bändin hautajaisten jälkeen.

Marras kertoo pohjoissuomalaisen bändin viimeisestä Euroopan-kiertueesta. Fanituksen pohjalta ei ole vaikea arvata mistä yhtyeestä on kyse – välillä siihen viitataan varsin suoraan. Bändin nimeä ei kuitenkaan koskaan mainita ja henkilönimetkin ovat keksittyjä. Pitää tietysti kuitenkin muistaa, että Marras on fiktiota – ei elämäkerta tai muistelmateos, vaikka paljon varmasti totuudesta ammennetaankin.

Kuten sanoin, Lopakan romaani on Sentencedin näköinen. Osasin odottaa astetta korkeatasoisempaa kirjallisuutta perinteisiin bändikirjoihin verrattuna, sillä Lopakka on koulutukseltaan suomen kielen maisteri eikä hän taatusti päätynyt sanoitushommiin sattumalta.
Marras on hyvin kirjoitettu romaani, jossa ei näy esikoisille tyypillisiä hiomattomuuksia. Se on synkkä. Suorastaan helvetillisen synkkä ja raskas. Toivoa on vain vähän. Kuolema on jatkuvasti esillä. On psykooseja, viinaa, paskaa, viinaa, verta, viinaa, kuolemaa, viinaa, riitoja, viinaa, tupakkaa, viinaa... (Sitä tosin jäin pohtimaan, että missä olivat naiset (paitsi kotona)? Mutta ehkä tämä bändi ei ollutkaan sellainen bändäreiden unelma.)
Tästä raskaudesta minun on rokotettava yksi piste, vaikka juuri siksi minä pidän metallimusiikista ja synkästä sellaisesta. Luin Marrasta pitkään, sillä se tavallaan kuormitti taakkaani, joka koostui kiivaasta työtahdista. Siten siis rokotus tuntuu tavallaan epäreilulta, sillä eihän lukemisen ajoitus ole kirjan syy – mutta vaikuttaahan se lukukokemukseen.

Kirja etenee Euroopan maiden kautta. Lopakka tuo hienosti esiin kaiken muun sekoilun ohessa Euroopan historiaa – tietysti sitä synkempää osastoa. Rivien väliin kietoutuu myös masentava kysymys; miksi jatkaa, kun ihmiskunnalla ei ole mitään toivoa ja kaikki menee päin helvettiä kuitenkin? Tarinan kertoja, Hautamaa, saa siihen kyllä vastauksen Marraksen äärimmäisen hienossa lopussa.

Pitää erikseen mainita, että vaikka Lopakka ei kielellä sen kummemmin kikkaile, niin murre ja etenkin nimistö toimivat hienosti. Teoksen nimi Marras kuvaa kirjaa hyvin. Bändin jäsenet: Hautamaa, Korpisuo, Raunio, Suopunki... Nimet sopivat kantajilleen erinomaisesti ja ne ovat tarkoituksella valitut.

Ei tarvitse olla Sentencedin kuuntelija nauttiakseen tästä romaanista, mutta rohkenen sanoa, että bändin tuotantoa (ja menoa) tunteva saa tästä piirun verran enemmän irti. Se voi tietysti toisaalta olla myös taakka – tuleekohan sitä tehneeksi liian suuria yhtäläisyysviivoja?
Niille, jotka eivät kestä inhorealismia ollenkaan, on Marras aivan väärä kirja. Mutta se, joka uskaltaa katsoa kuolemaa silmästä silmään, on Marraksen arvoinen.

Sentenced: Excuse Me While I Kill Myself (san. The Serial Self-Killer = Sami Lopakka)

10. maaliskuuta 2014

Tuomas Saloranta (toim.): Stepanin koodeksi (2013)

Kustantamo: Kuoriaiskirjat
Sivumäärä: 111
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Stepanin koodeksi on novelliantologia, jonka teemana on kuvitteellinen (tai niinhän minä toivon...) mystinen koodeksi, joka ajaa sen käsiinsä saaneet ihmiset hulluuteen. Böömiläisestä hopeakaivoksesta löytyi omituinen teos 1400-luvulla. Se päätyi jesuiittojen käsiin ja sai nimen Stepanin koodeksi. Se on yritetty tuhota monesti, mutta aina se vain nousee jostakin esiin. Elämä muuttuu tuskaksi, tuska kuolemaksi ja kuolema hopeaksi...

Novelliantologiassa ovat seuraavat karmeat tarinat:
Samuli Antila: Stepanin koodeksi
Markus Harju: Veli Frantisekin viimeinen toive
Tuomas Saloranta: Kirjan mahti
Jussi Katajala: Ääni kellarissa
Shimo Suntila: Rakkaudesta kirjaan
Mixu Lauronen: Veli Adolphuksen tunnustus
Heikki Nevala: Suruntuoja
Anne Leinonen: Kirje Helenille
Boris Hurtta: Rosy Luxemburgové 3
Tarja Sipiläinen: Murretut

Jo vilkaisu kirjoittajalistaan antaa luvan odottaa kovatasoisia tekstejä, eikä tarvinnut pettyä. Kuten aina antologioiden kohdalla, joistakin pidin enemmän kuin toisista. Ainuttakaan huonoa novellia tässä ei ollut, vaan kaikki eivät olleet vain olleet sataprosenttisesti minun makuuni. Pidin kaikissa erityisesti siitä, ettei koodeksia ja sen historiaa selitelty liian tarkasti. Mielikuvitukselle oli annettu hyvin tilaa ja se oli antologian kovin valtti. On vain juttuja mustasta kirjasta, hopeasta, kavioiden kopseesta, monikätisestä naisesta ja epäilyttävistä köynnöskasveista. Riettauksista, joita ei avata tarkemmin. Ja tunne... Se hyytävä ja painostava tunne siitä, että nyt ollaan tekemisissä jonkun Pahan Asian kanssa.

Tähän sopiikin pieni tarina, kun mielikuvitus lähti laukkaamaan. Olen siis nyt asunut viitisen kuukautta täällä Salossa. Joitakin päiviä sitten olin illalla ulkoiluttamassa Velho-koiraani. Kello ei ollut edes paljoa, mutta ulkona oli jo säkkipimeää. Ja vaikka tämä onkin omakotitaloaluetta, niin täällä osaa olla hyvin pimeää kun ei ole lunta. Tämä on rauhallista aluetta ja niinpä siinä yhdeksän tienoilla oli ulkonakin varsin hiljaista. Kunnes äkkiä kuulin jotain outoa ääntä. Tarkempi kuulostelu tarkensi sen olevan kavioiden kopsetta... Hyvä elämä kuinka minä pelästyin. Olin justiinsa ollut lukemassa Stepanin koodeksia. Oliko tullut hulluksi? Ei täällä mitään hevosia ole näkynyt!
Seuraavana päivänä kävi sitten ilmi, että on tässä talli suht lähellä. En vain tosiaan ole törmännyt hevosiin. En nähnyt laitumella enkä ratsukkoja. Minä sydämestäni toivon, että se kuulemani ääni tuli sieltä...

Samuli Antilan niminovelli aloittaa vahvasti ja tiukasta tilanteesta. Ei siis mitään historiikkeja alkuun, vaan mennään suoraan asiaan. Harju, Saloranta ja Katajala jatkavat novelleissaan hienosti viitaten siihen mihin Antilan tarina jäi. Näin siis saadaan hyvä pohja.
Seuraavat novellit jatkavat Stepanin koodeksin vaiheista toisiinsa sitoutumattomasti, mutta kiinnostavasti. Vuoroin ollaan nykyajassa, vuoroin menneisyydessä. Aihepiireissä vilahtelevat niin luostarit, geökätköilyt, avioliitto-ongelmat kuin kirjailijavierailutkin. Ja aina vain koodeksi riivaa ja saa uusia uhreja.

Esipuheessaan Tuomas Saloranta valoittaa Stepanin koodeksi -ideaan johtaneita tapahtumia ja sitä, mistä ajatus lähti. Stepanin koodeksin on tarkoitus olla yleisemminkin hyödynnettävä URS-mytologia ja on siis vapaasti käytettävissä. Nyt tähän kannustetaan ihan kilpailullakin!

Suosittelen Stepanin koodeksia erityisesti niille kauhukirjallisuuden ystäville, jotka pitävät tällaisista myyteistä, jotka saattavat levitä laajalle. Tietyin varauksin suosittelen tätä myös rikkaalla mielikuvituksella varustetuille ihmisille – jos olet herkkä kuvittelemaan kaikenlaista, niin... No... Omalla vastuulla sitten!
Köynnöskasvien kasvattajille ja hevosihmisille tätä voi suositella vain, jos koette olevanne erityisen lujahermoisia.

14. helmikuuta 2014

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (1997 / 1998)

Harry Potter and the Philosopher's Stone
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 335
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Huom! Huom! Heti alkuun tärkeä varoitus. Olen lukenut koko sarjan kertaalleen aiemmin ennen bloggaamistani. Pidän myös Harry Potter -sarjaa jo sen sortin klassikkona, että oletan monenkin jo tietävän kuinka sarjassa käy kenellekin. Näin ollen nyt Pottereita käsittelevät postaukseni sisältävät juonipaljastuksia koko sarjan osalta riippumatta siitä mistä osasta bloggaus on. Joten jos haluat välttyä juonipaljastuksilta, niin mars kirjakauppaan tai kirjastoon!

Olen jo pitkään haikaillut sopivaa rakosta lukea koko sarja uusiksi. Olen blogannut Kuoleman varjeluksista, mutta en näemmä siinä kertonutkaan, miten minusta tuli Potter-fani. Nyt taitaa olla sopiva väli turista siitä.

Hurahdin Harry Potteriin hiukan jälkijunassa, vasta silloin kun ensimmäinen elokuva tuli valkokankaalle vuonna 2001. Ystäväni oli jo fani ja oli menossa katsomaan elokuvaa. Hän houkutteli minuakin mukaansa, sillä tiesi minut fantasiakirjallisuuden ystäväksi. Minä kumminkin jurnutin kaikella varhaisaikuisuuden ennakkoluulollani... En taatusti aikoisi katsoa mitään kakaraa heiluttelemassa taikasauvaa! Onko jengi nyt ihan tosissaan? Suippohatut, taikasauvat ja hassuhauskat (yyöööökkk!) taikasanat! Antakaa mun kaikki kestää.
Ystävä sitten lupasi, että hän korvaa minulle elokuvalipun hinnan, mikäli en todellakaan pitäisi elokuvasta. Elokuvan päätyttyä olin lähestulkoon hysteerisessä tilassa. Miksei kukaan ollut aiemmin kertonut, että tämä oli OIKEASTI hyvä juttu?! Halusin siihen mennessä ilmestyneet kirjat välittömästi. Aluksi lainasin ne ystävältä, sitten ostin omat kappaleeni. Olin mennyttä naista. Viis maineesta, mutta tämä sarja kolahti!

Koomisinta (mutta ei kuulemma kovinkaan ainutlaatuista) on se, etten missään vaiheessa oikein pitänyt Harrysta, tarinan päähenkilöstä (sama muuten pätee lapsuussuosikkiini Belgarionin taruun, Garion ei kolahtanut minuun henkilönä). Ronald Weasley on minulle ollut hahmoista rakkain eikä tilanne näemmä ole muuttunut näin uusintalukukerrallakaan.

Harry Potter ja viisasten kivi on hieno avausosa. Se oli suoraviivaisempi kuin muistinkaan. Rowling ei tuhlaa aikaa sivukaupalla maailman rakentamiseen, vaan kaikki tieto tulee Harrylle vauhdikkaidenkin tapahtumien lomassa. Se on erittäin hyvä ratkaisu, koska silloin aloitusosaa ei niin puurouteta informaatiotulvalla.

Olin yllättynyt siitä, kuinka mustavalkoisina tietyt henkilöt esitellään. Esim. Dursleyn perheessä ei tunnu olevan kerrassaan mitään hyvää. Luihuisten tupa samoin on pelkkä pahisten paikka ja vaikuttaa lähinnä vanhan ajan tarkkailuluokalta.
Asiahan selittyy pitkälti sillä, että tarinan näkökulma on hyvin vahvasti Harryn ja se mustavalkoisuus sopii Harryn ikään. Viisasten kivihän on myös enemmän lastenkirjamainen vaikkapa Kuoleman varjeluksiin verrattuna ja siinäkin mielessä tiukempi jako hyviksiin ja pahiksiin toimii ja on odotettavissa. Mutta pääsi se silti yllättämään – ja ehkä hitusen ärsyttämäänkin. Toisella lukukerralla oli aikaa (ja jonkinlaista kypsyyttäkin?) pohtia tarinaa näinkin.

Ihailin sitä, kuinka suoraviivaisen jouhevasti Rowling tarinaa kuljettaa. Ei näy kompurointia, ei haparointia. Hän oikoo, yksinkertaistaa ja jättää selittelemättä turhia. Pottereissa ei väännetä rautalankaa, mutta ei siitä mitään älykkyystestiäkään tehdä.
Henkilöt ovat omia ihania persooniaan – paitsi Harry, joka on minusta edelleenkin aika hajuton ja mauton. Hermione oli ärsyttävämpi kuin muistinkaan ja Ron mahtava hömppä. Draco oli häijy ja Dumbledore oli sekopäisempi kuin muistikuvani antoivatkaan ymmärtää. Muistinvirkistykseksi teillekin laitan tähän Dumbledoren lukukaudenavajaispuheen (s. 137):
"Tervetuloa!" hän sanoi. "Tervetuloa aloittamaan uusi lukuvuosi Tylypahkassa. Ennen kuin rupeamme juhlimaan tahtoisin kuitenkin sanoa muutaman sanan. Ja ne ovat: Taukki! Vollotus! Kummallisuus! Nipitys!
Kiitos!"
Hän istuutui. Kaikki taputtivat ja hurrasivat. Harry ei tiennyt nauraako vai ei.

Näihin tunnelmiin lienee hyvä päättää tämäkin bloggaus, ennen kuin tämä leviää ihan mahdottomiin mittoihin. Jatkan hiljalleen Pottereiden uusintalukukierrostani jännityksestä hykerrellen...

7. helmikuuta 2014

Stephen King: Hohto (1977 / 1985)

The Shining
Suomennos: Pentti Isomursu
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 513
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Ennen kun tartuin Kingin uutuuteen, Tohtori Uneen, päätin kertauksen vuoksi lukea Hohdon uudestaan. Se kannatti, sillä olin unohtanut paljon asioita ja muistikuvia sotki pahanpäiväisesti Kubrickin kuuluisa filmatisointi aiheesta. Mielikuvissani Jack Torrance on yhä hyvin pelottavan näköinen Jack Nicholson.

Hohto kertoo siis Torrancen perheestä, joka viettää talven Overlook-hotellissa, huikeissa vuoristomaisemissa. Overlook on talvisin suljettu (mm. mahdottomien sääolosuhteiden vuoksi), mutta tarvitsee silti huolenpitoa. Jack Torrance palkataan talonmieheksi. Hän huoltaa hotellia ja sen riskialtista painekattilaa, ja kirjoittaa samalla näytelmäänsä. Overlookin eristyneisyys tekee kuitenkin oman osansa. Ja Torrancen perheen pikkupoika, Danny, hohtaa. Apunaan mielikuvitusystävä Tony hän aistii asioita menneestä ja tulevasta – eikä Overlookin talvi näytä hyvältä.

Hohto lähti käyntiin yllättävän hitaasti. Paljon puidaan Jackin elämää. Hän on ollut alkoholisti, mutta viimeiset kaksi vuotta jo kuivilla. Lapsuuskaan ei ole ollut niin auvoinen. Puimisella on kyllä tarkoituksensa, sillä osaltaan sekin rakentaa paljon romaanin tunnelmaa. Se on synkkä, eristynyt, painostava. Kun Jackin hulluus pääsee käyntiin, niin tapahtuu paljon ja äkkiä.

Luin Hohtoa jälleen ahmien, kun alun tahmeus oli ohitse. Vaikka alussa olisikin ollut tiivistämisen varaa, en voi kuin ihailla Kingin taitoa nimenomaan tunnelman rakentamisessa. Siinä missä Kubrickin elokuva hiukan mässäilee verellä ja sillä kylpyhuoneen naisella, ei Hohto romaanina sorru sellaiseen. Sen pelottavuus tulee puhtaasti siitä ahdistavasta tunnelmasta, kun tärkeä perheenjäsen sekoaa eristyneissä olosuhteissa.
Nuorempana lukijana en niinkään pitänyt Hohtoa pelottavana kirjana (hyvänä kyllä muuten), mutta nyt ymmärsin sen ahdistavuuden ja pelottavuuden ihan toisella tavalla.

En malta olla vertaamatta elokuvaa ja kirjaa. Mutta minua jurppi silti ne erot ja se, miten ne häiritsivät lukukokemusta. King itsehän ei pitänyt Kubrickin filmistä ja teki toisen (en ole nähnyt).

Kubrickin Hohdosta on kerrottava sen verran, että se on mielestäni yhä yksi pelottavimpia kauhuelokuvia. Osasyynä lienee se, että katsoin tämän 12-vuotiaana – koulussa. Keväisin katsottiin paljon elokuvia, jotta tunnit saatiin täyteen. Joku tämän toi kouluun ja opettaja muitta mutkitta sen hyväksyi. Luokasta ei saanut edes poistua (koska opettaja ei voinut vahtia meitä kahdessa paikassa), joten katsottava oli.
Aikuisiällä olen myöhemmin katsonut elokuvan pariinkin otteeseen uudestaan.

Joka tapauksessa eroja oli huimasti kirjan ja elokuvan välillä. Esim. elokuvan kuuluisa kohtaus, jossa Wendy näkee miten Jack on "edistänyt" näytelmäänsä (All work and no play makes Jack a dull boy) on Kubrickin oma juttu. Elokuvassa Jackin aseena on kirves, mutta kirjassa roque-maila. Elokuvassa pensailla ei ole niin isoa roolia kuin kirjassa on. Elokuvassa ei myöskään mielestäni Jackin ja Wendyn suhde ole niin lämmin, miksikä se kirjassa (aluksi) on muodostunut. Elokuvan Wendy on jotenkin nössömpi kuin kirjan Wendy (joka on muuten kaunis vaaleaverikkö). Dan ei kohtaa kaksostyttöjä kirjassa lainkaan ja "veriaallokko" hotellin käytävällä on Kubrickin mässäilyä.

WSOY on ottanut tästä uuden painoksen pokkariversiona. Ihan kiva. Myös suomennos olisi kannattanut uusia. Tämä on ihan hyvä aikalaisuuden huomioon ottaen. Nykylukijaa kyllä huvittaa, kun tietyt vierasperäiset sanat ovat kursiivilla: Jack asioi drugstoressa, Danny syö hotdogeja ja eräs hotellin vieras on pukeutunut sarongiin. Tässä jäytettiin myös usein ilmaisua "kohta sataa lumen". Liekö joku vanhahtava muoto?

Hohtoa voi sanoa kauhukirjallisuuden klassikoksi oikein hyvästä syystä. Niinpä olikin hurjaa, että vuosia myöhemmin King kirjoitti tähän jatkoa. Tohtori Uni on kohta luettuna. Avaudun siitä myöhemmin, mutta sanonpa vain, että olisi kyllä kannattanut jättää Hohdon tarina tähän.

25. tammikuuta 2014

Hugh Howey: Siilo (2011 / 2013)

Wool
Suomennos: Einari Aaltonen
Kustantamo: Like
Sivumäärä: 507 (e-kirja)
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Minun ei oikeastaan pitänyt tarttua tähän. En oikein pidä dystopiajutuista post-apokalyptisessa hengessä. Liikaa tekniikkaa minun makuuni. Ja jotenkin... Nääh. Jengi siis elää jossakin järkyttävän isossa siilossa ja sit ne kumminkin sekoaa ja kaikki tappaa toisensa. Kivakiva ja onpa taas hieno idea.

En oikeastaan vieläkään tiedä miksi tartuin Siiloon. Facebookissa mainittiin, että tarina tuo hiukan mieleen Fallout-pelin. Tiedän kyllä mikä peli on Fallout, mutta en ole juurikaan kiinnostunut siitä. Puoliskoni pelaa sitä kyllä paljon, mutta minä olen enemmän Skyrim-koukussa (sama peliyhtiö takana molemmissa). Saatan muuten nyt olla Falloutista hiukan enemmän kiinnostuneempi...

Nimittäin Siilo vei. Voi jösses mikä tarina! Ennakkoarvaukseni osui hiukan sinne päin, mutta tarina on paljon monipolvisempi, syvällisempi, psykologisempi, kiehtovampi, jännittävämpi, koukuttavampi ja ovelampi kuin "jengi sekoaa ja kaikki tappaa toisensa" tuhahdukseni antaa ymmärtää. Porukkaa kyllä kuolee niin että heikompaa hirvittää, mutta se on kuitenkin sivuseikka. Pääroolissa näyttelee selviytyminen. Elämän on jatkuttava.

Ihmiset siis elävät siilossa. Valtavassa, satakerroksisessa siilossa. Hugh Howey ei määrittele mitä vuotta eletään, mutta jotain kamalaa on tapahtunut satoja vuosia sitten. Ilma on täynnä myrkyllisiä toksiineja ja ulos ei saa mennä. Itseasiassa ulkoilmaa ei saa edes ajatella ja siilolaislapset opetetaan siihen pienestä pitäen; siilon ulkopuolella ei ole mitään.

Elämä siilossa on työntäyteistä. Alhaalla raatavat "rasvakourat", jotka pitävät siilon koneiston kunnossa. Keskivaiheilla on mm. viljelyhommia. Hieman sitä ylempänä on seimiosasto synnyttämistä varten (lisääntyminen on tarkoin säädeltyä – ymmärrettävistä syistä). Ylhäällä on IT-osasto: valvomo. Ja tietysti pormestari ja lainvartijat.
Jokaisella on siilossa omat tehtävänsä. Kaikkien pyrkimys on säilyttää elämä siilossa tasaisen vakaana. Mahdolliset kapinalliset pistetään puhdistamaan – ulos. Eräänä päivänä puhdistamaan päätyy kaikkien rakastama seriffi Holston. Hänen tilalleen astuu hiukan vastahakoisesti Jules, nuori nainen koneosastolta. Rasvakoura. Ja aivan liian utelias ja älykäs...

Siilo on hieno taidonnäyte siitä, kuinka lukijaa viedään harhaan. Minua nimittäin Howey onnistui hämäämään oikein tehokkaasti. Se voi tietysti selittyä sillä, että lajityyppi ei ole niin tuttu, että osaisin arvata tavallisimpia juonenkäänteitä. Joka tapauksessa yllätyin usein ja janosin aina vain lisää ja lisää. Mitä sitten tapahtui?
Tarinan imu oli tehokas eikä esim. kielen tasolla jääty vatuloimaan sen kummempia. Käännöksestä ei juurikaan moitittavaa. Huomasin, että tässä on sama suomentaja kuin Rob Zombien Salemin kirouksessa. Ero on huima! Huomaa kyllä todella, että alkukieliset versiot ovat olleet hyvin eritasoiset!

Henkilöt Siilossa ovat erinomaisia. Jopa mustavalkoiseksi hahmoksi luulemani pahis osoittautui kuitenkin hahmoksi, jonka motiivit olivat ihan uskottavat. Olisinko voinut toimia hänen asemassaan toisin? En tiedä. Siilon eteen piti tehdä uhrauksia. Toiset tekevät toisenlaisia kuin toiset... Lopputuloksen paremmuudesta ei voi olla niin varma.

Ainoat moitteeni koskevat oikeastaan tarinan loppua, joka oli minusta hiukan laimea ja vähän nössökin. Toisaalta se ehkä mahdollistaa jatkon? Myös kapinavaiheen synty tapahtui turhan äkkiä ja jotenkin ihan liian helposti. Nämä ovat ehkä vähän makukysymyksiäkin, mutta selitys sille, miksi Siilo ei minun silmissäni aivan viiteen pisteeseen yltänyt.

Tästäkin huolimatta suosittelen Siiloa hyvin lämpimästi myös niille, jotka eivät välttämättä dystopiahenkiseen tarinaan ole ensimmäisenä tarttumassa. Siilo on paljon monitasoisempi juttu, joka antaa paljon pohdittavaa vaikkapa tiedonkulun merkityksestä.
Filmiähän tästä ilmeisesti pukkaa...

Siilon salaisuuksia on selvitelty myös näissä blogeissa:
Yöpöydän kirjat
Vinttikamarissa
Pihin naisen elämää
Taikakirjaimet
Booking it some more
Järjellä ja tunteella
Notko, se lukeva peikko

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

16. tammikuuta 2014

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat (2013)

Americanah
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 522
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Osaan jo odottaa Adichielta hyvää ja korkeatasoista kirjaa. Silloin odotuksetkin tuppaavat nousemaan korkealle. Välillä se suorastaan hirvittää näin lukijanakin, ja kirjaan tarttumista tulee lykättyä. Mutta nyt oli Kotiinpalaajien vuoro.

Tarina kertoo Ifemelusta ja Obinzesta, jotka rakastuvat toisiinsa jo nuorena. Obinze ihastuu Ifemeluun, joka on rehellinen ja vähän provosoivakin nuori nainen. Ifemelu ei aina osaa olla hiljaa. Mutta hän taas ei oikein edes tiedä mikä Obinzessa viehättää. Obinze, The Zed, ei ole häikäisevän komea, ei koulun suosituin poika, mutta ei se syrjitty ja pelastuksen tarpeessakaan oleva. Ifemelu tajuaa vain haluavansa hengittää samaa ilmaa Obinzen kanssa.

Obinzen suurin unelma on päästä Amerikkaan, tuohon tuhansien mahdollisuuksien maahan. Lagosissa on vain lakkoilevaa yliopistoelämää. Amerikassa elämä vasta alkaa. Elämä ei kuitenkaan mene käsikirjoituksen mukaan: Ifemelu päätyy Amerikkaan ja Obinze laittomana siirtolaisena Lontooseen. Vuosia myöhemmin he taas kohtaavat Nigeriassa, Lagosissa. He ovat palanneet kotiin eikä mikään ole niin kuin ennen...

Suurin osa Kotiinpalaajista keskittyy Ifemelun elämään Amerikassa. Elämä ei olekaan yhtä unelmaa, ei ainakaan sellaista kuin Obinze oli sen Ifemelulle maalaillut. Ifemelu saa stipendin, joka kattaa 75% koulumaksuista, mutta jollakin se loppu on rahoitettava muun elämisen lisäksi. Erään työkokeilun jälkeen Ifemelu masentuu; tiedättehän te sen sairauden, jolla vaivaa vain amerikkalaisia, joiden on pakko diagnosoida kaikki. Välit Obinzeen katkeavat.

Masennuksesta toivuttuaan Ifemelu alkaa elää todellista amerikkalaista unelmaa. Hänellä on komea, suorastaan upea valkoinen poikaystävä Curt. Rahaa. Työpaikka. Ifemelu suoristaa hiuksensakin. Hän taistelee sen välillä, muuttuako amerikkalaiseksi kuten Uju-täti, vai pysyäkö reilusti afrikkalaisena. Onko asia kuitenkaan Ifemelun itsensä päätettävissä? Se on ainakin varmaa, että hänestä on tullut musta.

Ifemelu, tulisieluinen Ifemelu, perustaakin blogin: Rotu ja rotu, eli ei-amerikkalaisen mustan huomioita afroamerikkalaisista (niistä joita ennen sanottiin neekereiksi). Nämä bloggaukset ja Ifemelun huomiot ovat Kotiinpalaajien kirpakoin mauste. Amerikassahan ei ole rasismia, mutta siellä on rasisteja. Rasismin pelossa ihmiset typeryyteen saakka koittavat olla korrekteja, mutta samalla tulevat tehneeksi entistä korkeampia muureja eri rotujen (kyllä, rodut ovat yhä olemassa) välille.
Kassalla vaaleahiuksinen nainen kysyi: "Palveltiinko sinua?"
"Palveltiin", Ginika sanoi.
"Chelcy vai Jennifer?"
"En ikävä kyllä muista hänen nimeään." Ginika silmäili ympärilleen voidakseen osoittaa, kuka häntä oli palvellut, mutta molemmat nuoret naiset olivat sovitushuoneissa liikkeen perällä.
"Oliko se se pitkätukkainen?" nainen kysyi.
"Jaa-a, molemmilla oli pitkät hiukset."
"Se tummatukkainen?"
Molemmilla oli tumma tukka.
Ginika hymyili ja katsoi naista, ja nainen hymyili ja katsoi tietokoneen ruutua, ja kaksi mahtavaa sekuntia mateli ohi, ennen kuin hän sanoi iloisesti: "Asia kunnossa. Selvitän sen myöhemmin ja katson, että hän saa provisionsa."
Kun he astuivat ulos kaupasta, Ifemelu sanoi: "Minä jo odotin, että hän kysyisi: 'Oliko se se, jolla oli kaksi silmää, vai se, jolla oli kaksi jalkaa?' Miksei hän vain kysynyt: 'Oliko se se musta tyttö vai valkoinen tyttö?'"
Ginika nauroi. "Siksi, että tämä on Amerikka. Täällä kuuluu olla kuin ei huomaisi tiettyjä asioita."

(s. 142)

Ifemelun ihmissuhteet ovat kiinnostavia. Curt, Blaine – vai Obinze? Jokainen on oma persoonansa, vaikka en kyllä oikein tajunnut mikä Blainessa viehätti. Blaine oli minusta äärettömän ärsyttävä (pahempi oli vain hänen sisarensa Shain) tietynlaisessa oppineisuudessaan ja alentuvassa suhtautumisessaan Ifemeluun. Barack Obaman tuominen suhteeseen oli vinkeä, mutta uskottava veto!

Ifemelusta itsestään pidin todella paljon. Hän oli niin aidon oloinen. Ei täydellinen, vaan ihan uskottava ihminen. Samaistuin häneen paljon kaikessa siinä kiivaudessaan ja sanan säilän heiluttamisessaan, mutta myös tietynlaisessa haavoittuvaisuudessaan. Ifemelu haluaa tulla hyväksytyksi. Olla kuin muutkin. Olla ihminen. Ei musta, josta aina pitää ottaa ensin huomioon ihonväri.

Nautin Adichen tarinankerronnasta. Siinä on jotakin niin jouhevaa ja teeskentelemätöntä. Tämä ei ole mitään proosamuotoon puettua "mutkumeitäkohdellaanniinväärin"-uikutusta. Romaaneissaan Adichie nimenomaan näyttää etteivät asiat ole mustavalkoisia (sanan kaikissa merkityksissä).
Kotiinpalaajien lopusta rokotan pisteitä hieman. Loppu minusta hieman lässähti ja viimeinen osa maistui hiukan venytetyltä. Lisäksi Ifemelun blogin saama suosio ja rahatulva tuli jotenkin kovin äkkiä. Jäi kuva, että parin postauksen jälkeen aukeni huiput yhteistyökuviot ja Ifemelu pystyi jo irtisanoutumaan työstään blogilla elääkseen. Ei kai se nyt Amerikassakaan käy ihan noin vain?

Linkitän tähän loppuun Saran P.S. Rakastan kirjoja -blogin upean postauksen, joka on myös julkaistu tänään ja jossa on linkkejä muihin arvioihin.
Kotiinpalaajat on herättänyt ihastusta kirjablogeissa – eikä syyttä.

31. joulukuuta 2013

Anu Holopainen: Viinikauppias (2005)

Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 301
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Anu Holopaisen Syysmaa-sarjan kolmas osa jatkaa tasaisen varmalla, vaikuttavalla linjallaan. Viinikauppiaassa mukana seikkailevat edellisistä osista tutut Javona, Rakhenes, Zara, Adaira ja Merkinos.

On kulunut kuutisen vuotta edellisen osan, Sisarpuut, tapahtumista. Javonan tytär Yvana kärsii omituisesta luomesta selässään. Lisäksi Javona ja sisarensa menettänyt Sissa, joka Yvanaa hoitaa, käyttäytyvät oudosti.
Zara taas lähettää Adairan ja Merkinosin Satosalesin kaupunkiin viinikauppiaspariskuntana. Ratkaisu ei oikein miellytä ketään, mutta uhrauksia on tehtävä. Adairan ja Merkinosin tehtävänä on lyödä kiilaa valtauskontojen välille, jotta naisten asema vahvistuisi ja saataisiin jalansijaa myös naisten omalle uskonnolle.

Anu Holopainen kuljettaa tarinaa reippaalla, jämäkällä otteella eteenpäin. Keskivaiheilla oli aavistus tyhjäkäyntiä havaittavissa, mutta muuten turhaan vatulointiin ei tuhlata aikaa. Holopainen tuo esiin rohkeasti Syysmaan yhteiskuntajärjestyksen kieroutumia, jotka eivät välttämättä ole niin kaukana tämänkään maailman todellisuudesta...
Merkinos tiesi miten pöyristyttävää olisi ollut, jos ylipapin vaimo olisi julkisesti tehnyt hyväntekeväisyyttä kerjuunaisten avuksi. He olivat kodittomia naisia, pääasiassa bordellien ja kylpylöiden entisiä työntekijöitä, jotka heitettiin kadulle kun he olivat sen ikäisiä etteivät kelvanneet enää juopuneimmallekaan asiakkaalle. Yksikään perhe ei ottanut takaisin suojiinsa bordellissa työskennellyttä sukulaista, joten he saattoivat vain kerjätä torin laidoilla armeliailta vaimoilta leipäpalaa tai kolikkoa henkensä pitimiksi. Kaupunginvartijat ja poliisit ajoivat heitä usein keppien kanssa kaupungeista ulos, ja moni kuoli metsiin horroskauden aikana.
(s. 222)
Loistava osoitus yhteiskunnallisesta, nuorille suunnatusta fantasiakirjallisuudesta! Lisäksi Viinikauppiaassa käsitellään vanhemmuutta, kansalaistottelemattomuutta seurauksineen ja jopa hiukan avioeroa. En muista törmänneeni avioeroon fantasiakirjallisuudessa – varsinkaan nuorille suunnatussa.

Henkilöhahmojen rakentuminen on tärkeä asia, ja etenkin sarjassa se pitää tehdä huolellisesti. Minusta Holopainen on varsin onnistunut tässä, vaikka en pitänytkään kaikista ratkaisuista. Ihmisten välisiä suhteita ja niiden kehittymistä ei ole helppo ennustaa, mikä tekee jutusta vain mielenkiintoisemman. Tämän osan myötä on myös lupa odottaa muutakin kuin pelkkää heteronormatiivisuutta. En kuitenkaan koe, että Holopaisen ratkaisu huokuisi mitään "kiintiöhomo/-lesbo" -linjaa, vaan se tuntuu istuvan kokonaisuuteen luonnostaan ja perustellusti.

Viinikauppias on erinomainen! Se vie paljon asioita eteenpäin, esittää uusia kysymyksiä – saa janoamaan seuraavaa osaa.

Syysmaa-sarja:
Viinikauppias
Yölaakso
Varjoja
Matkalaiset

11. joulukuuta 2013

Heikki Nevala: Arvet (2010)

Kustantamo: Turbator
Sivumäärä: 216
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Kirjastossa siis taannoin keräilin kasan kotimaisia spefikirjoja ja tässä se suma hiljalleen purkautuu. Joulukuusta uhkaa tulla hiljaisempi lukukuukausi kuin marraskuusta. Koukutin itseni nimittäin taas vahingossa Skyrimiin ja... noh... siinä sitä ollaan.

Joka tapauksessa Heikki Nevalan loppuunsaatettu Arvet on hieno novellikokoelma. Osa novelleista on julkaistu aiemmin esim. Usvassa ja Alienistissa, osa ennenjulkaisemattomia. Minulle kaikki olivat uusia. Nevala on myös voittanut arvostetun Atorox-palkinnon kokoelman julkaisuvuonna ja voittajanovelli Koneesta sinä olet syntyvä löytyy tästäkin.

Kokoelmassa on 15 novellia, kaksi raapaletta ja yksi raapaleista koostettu novelli. Kokonaisuus on varsin tasapainoinen, joskin raapaleet koin vähän turhanaikaisina täytteinä; niille olisi kaivannut jonkun säännönmukaisuuden tai ne olisivat voineet olla jokinlainen "temaattinen johtotarina" seuraavaan kokonaisuuteen tms. Nyt ne tuntuivat ylimääräisiltä.
Ja kuten kokoelmissa aina, tässäkin osa ihastutti ja osa taas jäi vähän paitsioon. Pari novellia oli sellaisia, joita en oikein käsittänyt. Esimerkiksi Sielun peili ja raapaleista koostettu novelli Salamanteri eivät osuneet.

Muutamassa novellissa ihastutti pohjanmaalainen meininki, joka oli minulle ennestään tuttua juttua Nevalalta Steampunk! – Koneita ja korsetteja -antologiasta. Tässä novelli Herra Tvist toimii aivan loistavasti ja toi hiukan mieleen Härmä -elokuvan (kyseinen novelli on ilmestynyt reilusti ennen elokuvaa). Kodittomat oli taas hauska tarina, jossa kaksi kuollutta, pohjalaisittain puhuvaa kalmoa etsii sopivaa viimeistä leposijaa.

Koin kauhun teemoista vahvimmaksi ja Nevala hallitseekin sen lajin suvereenisti. Kauhussa nimenomaan tunnelma on todella, todella vahva ja vangitseva. Sitä ei voi kuin ihailla. Esimerkiksi avausnovelli Orson Shaneyn kasvot on suorastaan kurkkua kuristava (ei sellainen tunteellinen kurkunkuristus), painostava olo.
Toisaalta taas esimerkiksi Arvet -novelli kauhistutti lähinnä teemoiltaan ja lukijalle tarjoillulta ajatusmaailmaaltaan, jossa tiukan työaikarajan puitteissa olevien lääkärien kädet ovat sidotut kun raja on tullut täyteen.
Nevala ei kaihda raakaakaan menoa, mutta ei toisaalta mässäilekään. Verta ja suolia, visvaa ja limaa esiintyy vain tarvittaessa ja tarinaan niin sopiessa. Pedon vatsassa oli tästä hyvä esimerkki; Nevala kuvailee kidutusta juuri sopivasti jättäen lukijan mielikuvitukselle ihan riittämiin tilaa.

Ylipäätään Arvet on sellainen kokoelma, jota en ihan herkimmille lukijoille suosittelisi. Vankkumattomalle kauhun ystävälle tämä taas on napakymppi!

29. marraskuuta 2013

Tuire Kaimio: Koirien käyttäytyminen (2007)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 384
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Hauvavauva kuume jatkuu. Sitä on hyvä lääkitä alan kirjallisuudella (otan vastaan suosituksia!). Pennun kasvatuksen jälkeen oli vuorossa Koirien käyttäytyminen.

Koirien käyttäytyminen on painavaa asiaa – ihan kirjaimellisestikin teos on paksumpi ja rutkasti painavampi kuin Pennun kasvatus. Teksti on myös huomattavasti informatiivisempaa ja siten tavallaan raskaampaa. Tässä asioita ei niin väännetä rautalangasta, mutta ei toki tarvitse olla mikään eläinguru ymmärtääkseen Kaimion tekstiä.

Teoksessa on kuusi osiota: Itsekseen kesyyntynyt, Synnynnäisesti koira, Sosiaalinen käyttäytyminen, Lisääntyminen ja pentujen kehitys, Ongelmakäytöstä?, ja Oppiminen.

Jokainen osio oli tietysti kiinnostava. Jouduin paljon korjaamaan käsityksiäni, joten sikäli tämä oli erittäin hyödyllinen lukukokemus. Olen esimerkiksi pitänyt koiran ja suden yhteyttä kiinteämpänä kuin se onkaan. Tottakai olen ymmärtänyt, että kyse on eri lajeista, mutta sitä paljonko eroa on ja miksi en ole aiemmin näin syvällisesti lukenut. Koiran polveutuminen sudesta ei ylipäätään ole niin suoraviivaista, kun olen ajatellut.

Myös laumahierarkian osalta tuli opittua uutta. Koirilla ei olekaan (välttämättä) tiukkaa arvojärjestystä keskenään. Vanhempi koira ei automaattisesti ole pomo, vaan se tekee joka osaa ja se ottaa, joka eniten haluaa. Eroja on myös eri rotujen välillä.

Eräs hassu tässä oli. Kaimio puhuu tässäkin etenkin paimenkoirille tyypillisestä jahtaamisesta. Jahdataan autoja, lenkkeilijöitä – ja helikoptereita. Pennun kasvatuksessakin Kaimio puhui helikoptereiden jahtaamisesta. En kiistä, etteikö koira voisi jahdata helikopteria, mutta ehkä tämä ei ole se ongelmista tavallisin? Pisti hymyilyttämään.

Ainoa kritiikkini koskee lähinnä osioiden loppuja. Ne loppuivat jotenkin aina kuin seinään. Olisin kaivannut aina jonkinlaista lopetuskappaletta, jossa olisi jotain koottuja ajatuksia/päätelmiä osion aiheesta.
Olisin itseasiassa kaivannut myös juttua koiran inhimillistämisestä. Siihen viitataan vähän aina siellä täällä. Esimerkiksi kun koira näyttää katuvalta, niin se ei oikeasti kadu (koira ei osaa katua) vaan reagoi omistajansa  uhkaavaan (uhkaavaksi kokemaansa) kehonkieleen mielistelemällä. Koiria inhimillistetään kuitenkin varsin paljon ja toisinaan se saattaa aiheuttaa myös ongelmia. Olisi ollut kootusti hyvä lukea nimenomaan tästä aiheesta.

Erityisen hyödyllinen osio oli tuo Ongelmakäytöstä? Siinä puhutaan paljon erilaisista pulmatilanteista; vieraille koirille haukkumisesta, sohvan valtaamisesta, eroahdistuksesta... Kaimio ei anna kovin yksityiskohtaisia neuvoja miten toimia, mutta hän selittää hyvin miksi koira todennäköisesti toimii siten kun toimii. Ymmärtämällä lähtökohdat koiran käytökselle ollaan jo pitkällä ongelmanratkaisussa.

Rohkenen sanoa, että Koirien käyttäytyminen on kirja, joka kuuluisi jokaisen koiranomistajan lukemistoon. Se antaa paljon ajattelemisen aihetta ja ymmärrystä koiraa kohtaan.

26. marraskuuta 2013

Miina Supinen: Säde (2013)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 328
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Miksi, oi miksi en ole aiemmin tajunnut tarttua Miina Supiseen? Siis tarkoitan kirjoihin, Supisen itsensä voinee jättää rauhaan – tai halata varovasti.

Joka tapauksessa Säde onnistui lyömään ällikällä. Tarina kertoo siis Säde-nimisestä nuoresta naisesta. Hän on arkeologian opiskelija, mutta toivoton tunari. Säde on avoliitossa Antin kanssa, jonka on tuntenut päiväkoti-ikäisestä saakka. Säteen ja Antin suhde on avoin ja niinpä Säde bylsii välillä myös Vicin, kreikkalaisen arkeologin kanssa, jolla on kova naistenmiehen maine.
Vic on saanut ystävältään Voulalta kutsun tulla Suomeen suorittamaan kaivauksia Kahdeksaisen alueelle. Voula johtaa kulttia, joka palvoo suomalaisia muinaisjumalia. Kaivauksia tehdään hiukan luvatta ja muuten kultin kanssa on omat ongelmansa. Mutta ongelmana on myös rakastuminen, joka sotkee kuvioita...

Odotin sellaista hyvin keskivertoa kolmiodraamatarinaa. Jotain sellaista ehkä vähän opettavaistakin, johon on ujutettu salaa pikku moraalisaarna pettämisestä. Mukaan olisi sitten roiskautettu vähän uskontopohdintaa syvyyttä esittämään. Ja koska Supisen jutut ovat kuulemma hauskoja, niin mukana voisi olla rippunen huumoriakin. Odotin siis periaatteessa ihan hyvää, viihteellistä romaania, joka ei ehkä olisi ihan minun makuuni, mutta jota halusin kokeilla.
Mutta odotukseni ylittyivät kyllä täysin. Säde on suorastaan erinomainen romaani, jonka parissa viihdyin loistavasti. En tiedä lasketaanko tämä viihteeksi vai ei, mutta minä kyllä nimenomaan viihdyin.

Kuvion kolmiodraama ei ole niin kaavamainen kuin voisi odottaa. Tässä oli ensimmäinen mukava yllätys. Säteen, Antin ja Vicin suhde on vinkeä.
Pidin Säteestä paljon. Hän oli jotenkin hyvin persoonallinen tapaus. En osaa sanoa millaiseksi voidaan stereotypioida arkeologityttö (halusin itse pienenä arkeologiksi Jurassic Parkin nähtyäni – tajuamatta, että siinä oli paleontologeja...), mutta Säde oli jotakin ihan muuta. Hauskan hajamielinen, jännä tyyppi.
Antti pääsi yllättämään. Pelejä koodaava nörtti ei sinänsä tarjonnut yllätyksiä, mutta Antin taustalta paljastuu muutakin, joka selittää paljon asioita.
Vic on tarinan kertoja. Hän itseasiassa kertoo heti alkuun olevansa kuollut, joten lukija jää hyvin koukkuun. Mitä ihmettä tapahtui? Tässä kohdin minulla oli jo omat arvaukseni, jotka kyllä menivät huti. Vic ruotii säästelemättä myös itseään. Ja kyllä hän aika sikamaiselta tyypiltä vaikuttaakin, mutta hyvin onnistunut henkilöhahmo.

Kaiken tämän kukkuraksi Säde oli oikeasti hauska. Nautin kovasti Supisen rennonletkeästä kielenkäytöstä, jossa huumori ei maistu väkisin väännetyltä, vaan iskee tavallaan salakavalasti. Uskontopohdintaakin tehdään hyvällä maulla. Paljon kevyemmin kuin Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa -romaanissa (jossa pääpaino onkin lähinnä kuolemakäsityksessä), mutta samalla tavalla mihinkään kantaa sen kummemmin ottamatta ja vastauksia tarjoamatta.

Säde ei ollut vaikuttava tai elämyksellinen, mutta se on erinomainen ja viihtyisä romaani. Tässä vaiheessa vuotta uskallan sanoa, että yksi tämän vuoden parhaimpia kotimaisia. Siksikin harmittaa hiukan se, että tähän oli jäänyt silmiinpistävän paljon painovirheitä ja huolimattomuuksia. Ne latistavat aina vähän lukutunnelmaa, jos niitä on runsaasti. Toivon sydämestäni, että kustantamoissa herättäisiin oikoluennan tärkeyteen kaiken kiireen keskelläkin...

Säde on myös luettu ainakin näissä kirjablogeissa:
Luetut, lukemattomat
Lumiomena
Kirjasfääri
Kulttuuri kukoistaa
Kaiken voi lukea!
Pisara

13. marraskuuta 2013

Tuire Kaimio: Pennun kasvatus (2002)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 272
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Monelle varmasti Tuire Kaimio on tuttu nimi. Liekö Suomen kuuluisin eläinkouluttaja? Nimen luotettavuudesta vakuuttuneena tartuin tähän opukseen divarissa. Ja en minä tätä ihan ilman syytä lue. Perheenlisäystä on vielä tulossa, mutta siitä lisää vielä myöhemmin.

On ehkä jokseenkin koomista, että en ole lukenut ainuttakaan lastenkasvatusopasta. En oikein usko sellaisiin. En sano, että ne ovat pahasta tai ettäkö niitä ei saisi lukea. Mutta jotenkin suhtaudun niihin nihkeämmin. Ja ainakin näin yhden lapsen perusteella uskallan sanoa, että hyvin menee, vaikkei opuksiin ole aikaansa laittanut.
Ei koirankasvatusoppaatkaan ole mitään autuaaksi tekeviä, mutta koen ne omalla kohdallani silti tarpeellisempina – ja kiinnostavimpina. Olen siis viimeiset kymmenen vuotta ollut koiraton, mutta sitä ennen koirat ovat kuuluneet vahvasti elämääni lapsesta saakka. Joten aivan kuutamolla en ole ollut alunperinkään, mutta silti sain tästä irti paljon.

Pennun kasvatus on hyvin rautalankainen, selkeä ja täysin aloittelijallekin sopiva opus. Se jakautuu viiteen eri osa-alueeseen: Pentua odotellessa, Pentu asettuu taloksi, Myöhäinen leimautumisvaihe 8-12 viikkoa, Koiran lapsuusikä 3-6 kuukautta ja Murrosikä.
Osa-alueet ovat selkeät, mutta niiden sisältö on kovin epätasainen. Jakotapa on hieman ongelmallinen. Esim. tervehtimisharjoitus ei ole kokonaisuudessaan missään, vaan jakautuu eri ikävaiheisiin sopivaksi. Se tekee lukemisesta vähän sekavaa ja varovasti kiistän myös ikäjaksottamisen sopivuuden koirakohtaisesti.
Jotkut kappaleet olisivat sopineet paremmin kirjan alkuun. Esimerkiksi "Koiran lapsuusikä" osa-alueessa on kappale "Miten koira oppii?". Sisältö on hyvin mielenkiintoinen, mutta se olisi ollut hyvä lukea ihan aluksi.

Opetus ja harjoituksia koskevat ohjeet ovat hyvin selkeät. En tietenkään ole samanlainen asiantuntija kuin Kaimio, mutta ne tuntuivat myös kovin pitkiltä ja hitailta. Omien koirieni kanssa aiemmin en ole noin pitkän kaavan mukaan opetellut esim. yksinoloa, eikä silti sen kanssa ole ollut pulmia. Pennun kasvatus -teoksessa yksinoloharjoitus koostuu yhdeksästä kohdasta. Aloitetaan siitä, että laitetaan pentu aitaukseen/portin taa hetkeksi, otetaan pois. Sitten taas pidemmäksi hetkeksi ja otetaan pois. Sitten seuraavissa harjoituksissa ollaan pennun näkösällä esim. kirjaa lukien tai muuta rauhallista tehden. Sitten seuraavaksi taas voidaan tehdä jo jotain askareita. Kun nämä hoituu, niin hiljalleen käydään poissa pennun näköpiiristä jne. Sitten harjoitellaan ulkovaatteiden + kenkien pukemista pennun nähden. Ensin vain puetaan, sitten riisutaan. Sitten puetaan, pidetään hetki, riisutaan. Sitten käydään ulkona ihan pikaisesti jne.
Olen itse vain tylysti aloittanut suoraan pennun jättämisestä yksin. Aluksi ihan muutamia sekunteja, sitten minuutteja, puoli tuntia, pari tuntia jne. En sano, että oma tapani on ainoa oikea. Eikä sano Kaimiokaan. Mielestäni Kaimion ohje on siinä mielessä omaa tapaani parempi, että a) se sopii herkälle ja arallekin pennulle hyvin, ja b) sillä ei taatusti onnistu pilaamaan koiraa. Ylipäätään Kaimion ohjeet ovat sellaisia pomminvarmoja ohjeita epävarmalle koiranomistajalle. Ja hyvä niin. Varjopuolena on se, että se saa pennunkasvattamisen kuulostamaan ehkä tarpeettomankin hankalalta.

Erityisen vahvoilla Kaimio on selittäessään koirien käyttäytymisjuttuja yleisemminkin. Todella kiinnostavaa ja avartavaa! Minulla onkin lukuohjelmassa pian Kaimion toinen koira-aiheinen teos Koirien käyttäytyminen, jossa asiaan perehdytään laajemmin.
Toinen vahvuus on harjoitusleikit. Niistä sai paljon kivoja ideoita, mitä touhuta pennun kanssa. Esim. Jäljestysleikki ja Avaimet hukassa? -harjoitukset voivat joskus tulla ihan todelliseen tarpeeseen!

Pienoisesta kritiikistäni huolimatta suosittelen tätä lämpimästi uusille pennunomistajille. Pidempään koirien kanssa touhunneille tämä voi olla turhankin perusasiaa, mutta toisaalta ainakin harjoitukset kannattaa lukea ihan inspiraatioksi.

9. marraskuuta 2013

Kathryn Stockett: Piiat (2009 / 2010)

The Help
Suomennos: Laura Beck
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 611 (pokkari)
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: oma ostos

Piiat on romaani, jolla oli aivan loistavat mahdollisuudet epäonnistua minun silmissäni. Vaikka aikanaan ostinkin tämän kioskilta kaikkien kehujen jälkeen, kaihdoin tämän lukemista silti. Tämän oli pakko olla huono kuitenkin. Teoksen piirteet ja aiheet suorastaan huutavat sitä! Karut naiskohtalot, bestseller ja sitten vielä filmatisoitukin. Ja olevinana hauskakin. Eijeijei... (Ja miksi pirussa menin tämän ostamaan?)

Romaani kertoo 1960-luvun Amerikasta ja mustien asemasta. Teos on vahvasti naisnäkökulmainen. Se kertoo mustien naisten kotiapulaisena olosta valkoisten rouvien kodeissa. Piiat kertoo valkoisesta Skeeter-nimisestä naisesta, jonka perheen kotiapulainen on kadonnut sillä aikaa kun Skeeter on ollut opiskelemassa. Constantinen kohtaloa selvitellessään Skeeter ryhtyy hurjaan hankkeeseen: hän kerää kotiapulaisten rehellisiä tarinoita ja aikoo julkaista ne.

So American -haasteeni on lojunut syyllistävänä blogini yläkulmassa ja nyt sain tartutuksi tähän. Luetaan nyt sitten, tuhisin. Suhtaudun hyvin epäluuloisesti tällaisiin naisten karuihin kohtaloihin. En siksi, että pitäisin niitä valheellisina tai arvottomina. Vaan siksi, että ne ovat usein hiton huonosti kirjoitettuja. Täynnä mustavalkoista vastakkainasettelua, ohuita henkilöhahmoja, sosiaalipornoa ja ylidramatisoitua kauhistelua. Samaan aikaan jotkut niistä ovat kuitenkin aivan hillittömässä suosiossa ja keräävät kiittäviä arvioita niin kriitikoilta kuin tavislukijoiltakin. Tuhat loistavaa aurinkoa on yksi megainhokeistani ja malliesimerkeistäni tällä saralla.

Piiat siis löi ällikällä. Skeeter, Aibileen ja Minny olivat aivan mahtavia persoonia – eikä ohuudesta ollut tietoakaan. Ylipäätään kaikissa romaanin henkilöissä ihastutti niiden monipuolisuus ja aitous. Jokaisesta löytyi niin hyvää kuin pahaakin, ja nekin asiat oli kuitenkin esitetty siten, ettei henkilöitä oikein voinut tuomita mistään. Jokainen teki sen, mitä persoonallisuus antoi odottaa, oli muuten vain tehtävä tai minkä hahmo vilpittömästi koki olevan oikein.
Tarina kulkee näiden kolmen hahmon kautta ansiokkaasti. Jokainen tuo hiukan eri näkökulmaa, mutta silti Piiat ei tarvo siinä asioiden moneen kertaan kertomisen suossa. Silti puoli pistettä rokottuu hienoisesta venyttämisestä, jonka koin paikka paikoin turhanaikaiseksi.

1960-luvulla Amerikassa rotuerottelu oli täydessä kukoistuksessaan. Martin Luther Kingillä on unelma ja Kennedy ammuttiin. Piiat-romaanin Hilly Holbrook, Naisyhdistyksen vaikutusvaltainen puheenjohtaja, keksii tärkeän aloitteen: mustille on saatava omat wc:t. Hän on vilpitön; ihan bakteerisyistä. Katsokaas kun mustilla on eri sairauksia kuin valkoisilla, ja koska mustat ovat vähän hömelömpiä eivätkä ymmärrä kunnolla hygienian päälle, niin... Ja tästä kaikki lähtee Jacksonin pienessä kaupungissa, Mississipissä.

Piiat kertoo ansiokkaasti hyvin monesta asiasta. Poliittisesta ilmapiiristä, mustien ja valkoisten väleistä, valkoisten naisten keskinäisestä asemataistelusta, salaisista ystävyyssuhteista, seurustelukulttuurista, keittiön kikkakuutosista, lastenkasvatuksesta... Piiat on hurjan monipuolinen romaani! Ja silti niin kevyt. Se on oikeasti hauska. Kaiken hauskuuden loppuhuipentuma on se, minkä Tosi Kamalan Asian Minny teki...
Hauskuudestaan ja keveydestään huolimatta se kantaa raskaan asiansa vakavasti. Se ei tee pilaa rotusorrosta eikä lyö vitsiksi koko juttua. Todellinen taidonnäyte!

Suosittelen lämpimästi tätä ihan kaikille. Kannustan erityisesti myös miehiä tarttumaan tähän, vaikka lähtökohdat eivät kuulostaisikaan houkuttelevilta. Naisnäkökulma on vahva, mutta siitä voi vaikka oppia jotakin uutta.

Piiat on luettu lukuisissa kirjablogeissa, ainakin näissä:
Sabinan knalli
Lukuisa
Luettua
Täällä toisen tähden alla
Kannesta kanteen
Amman lukuhetki
Kirjoihin kadonnut
Le Masque Rouge
Järjellä ja tunteella
Oota, mä luen tän eka loppuun
Kirjaston kummitus