14. huhtikuuta 2019

Katja Kettu: Rose on poissa (2018)

Kustantamo: WSOY
Kesto: 8 h 26 min
Lukija: Eija Ahvo
Mistä minulle: lukuaikapalvelu

On jokseenkin koomista, etten ole vieläkään saanut aikaiseksi lukea tai kuunnella Kätilöä, joka lie Katja Ketun kuuluisin romaani. Sen sijaan näitä muita olen ja olen pitänyt niistä todella paljon. Rose on poissa ei tee siis poikkeusta.

Rose on poissa kertoo suomalaisesta Ettusta ja intiaaninainen Rosesta ja heidän sydäntäsärkevästä rakkaustarinastaan, jossa on mielestäni aivan selviä kaikuja ja viitteitä Aino Kallaksen Sudenmorsiameen. Tarinaa kiertyy heidän lapsensa Lempin ympärille, joka palaa intiaanireservaattiin Minnesotaan selvittämään menneisyyden sotkuja.
Tiedän, että tämä kuulostaa nyt ällöttävän kliseiseltä romanttiselta hömpötykseltä, jossa on traaginen sukutarina ja onnellinen loppu ja vähän intiaaneja tuomassa eksotiikkaa. Mutta jos Katja Ketun tuotantoa vähänkään tuntee, niin tietää, ettei se mene ihan niin. Ja jos ei tunne, niin nyt kannattaa tarttua ennakkoluuloaan sarvista ja tarttua kirjaan.

Vaikka tässä onkin keskiössä Rosen ja Ettun tarina, on romaani myös säälimätön kuvaus ihmisen julmuudesta toiselle. Elämästä reservaateissa, valkoisen miehen oikeuksista, ihmiskaupasta, naisten arvottomuudesta – ja silti myös naisten voimasta. Tarina siitä, mikä erottaa ihmisen eläimestä – vai erottaako mitään. Ja hienoinen hyppysellinen maagista realismia ei pahenna tätä lainkaan, vaan saa romaanin pikantin sivumaun!

Romaanin rakenteesta en aina niin vakuuttunut. Tarinaa kirjoittaa osin Lempi kirjeissään Jim Harmaaturkille. Osin myös Rose kirjeissään Lempille. Näissä ns. kirjeromaaneissa on kohdallani usein se ongelma, että ne kirjeet eivät tunnu kirjeiltä (olen jupissut samaa mm. Elizabeth Kostovan Historiantutkija-romaanin kohdalla). Ja puuttuu motiivi siihen, miksi tällainen rakenne on valittu. Rosen kirjeet Lempille toimivat siltä osin suht ok, mutta Lempin kirjeet Harmaaturkille eivät toimi. Nämä syövät tehoa inhottavasti toisiltaan, kun tarinan olisi voinut kertoa muutenkin.
Lisäksi loppua oli hiukan liikaa venytetty minun makuuni, vaikka kokonaisuutena tämä on aika napakka eikä sisällä turhia jaaritteluja.

Tästä huolimatta Rose on poissa oli miellyttävä kuuntelukokemus. Eikä vähiten siksi, että Eija Ahvo oli niin täydellinen lukija juuri tälle romaanille! Hän osasi eläytyä juuri sopivalla tavalla, mutta toisaalta myös etäännyttää itsensä.
Suosittelen tätä lämpimästi etenkin Sudenmorsiamen ystäville.

1 kommentti:

  1. Kuuntelin tämän juuri äänikirjana. Aluksi oli vaikea hahmottaa teoksen perusidea juuri kirjemuodon takia, mutta kun tarina imaisi mukaansa, ei olisi malttanut lopettaa kuuntelemista. Lisäsyvyyttä tähän antoi aiemmin lukemani Ketun, Seppälän ja Koutaniemen teos fintiaaneista.

    VastaaPoista