31. lokakuuta 2016

Anne Leinonen: Valkeita lankoja (2006)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 304
Mistä minulle: lahja

Vielä lokakuun viimeisenä päivänä näpytän kesäisen lukumaratonini kirjoja. Kertoo syksystäni hyvin paljon...

Taustaksi tähän bloggaukseen kerrottakoon, että sain tämän hienon novellikokoelman lahjaksi Annelta itseltään, kun menin hänen luokseen ensimmäistä kertaa kirjoitusleirille vuonna 2012.
Anne Leinosesta on näiden muutamien vuosien kuluessa tullut tietynlainen esikuva monessa roolissa: kirjailijana, kustannustoimittajana, vertaistukena, aktiivina. Pidän Annea etenkin spefikirjoittajien hyvänä haltiattarena. Anne ei saa taikasauvan näpäyksellä kirjoittajan asioita maagisesti sujumaan, vaan hän saa kirjailijan toimimaan itse niin, että antaa uskoa omaan työhön, omaan tekstiin ja omaan jatkamiseen.

Valkeita lankoja sisältää seuraavat novellit:
Koiperhoset
Mestariseppä
Rusakko
Kerran Gotlannissa
Umpipuun lapsi
Shh, shh, ne sanovat
Toisinkainen
Koska he olivat liian pyhiä
Huomenlahja
Hiekkameren jumalat
Velhonaisen salli elää
Jäiden lähdön aikaan
Lautturin tytär
Valkeita lankoja

Valkeita lankoja on kertojansa näköinen, hieno novellikokoelma. Leinonen näyttää laajan osaamisen skaalansa tieteiskirjallisuudesta uuskumman kautta fantasiaan. On historiaa, on tulevaisuutta – on jotain määrittelemätöntä muuta. Novelleissa kauttaaltaan näkyy vahva suomalaisuuden leima, varsinkin kansanperinteen muodossa.
Kokoelman moni novelli on huomioitu kunniamaininnalla tai sijoittumisella hyvin arvostetussa Portti-kisassa. Kokoelman niminovelli Valkeita lankoja on voittanut sekä Portin että Atorox-palkinnon

– ja jätti minut aika kylmäksi. En saanut siitä otetta. Samoin kokoelman alkupään novellit eivät puhutelleet minua. En muista niistä enää oikein mitään, se kertoo paljon.

Mutta ne, jotka kolisivat, kolisivat sitten kovaa. Ylivoimaisin suosikkini on Toisinkainen, joka kertoo toiseudesta monella eri tasolla ja siinä on aivan ihana kieli.

Tämä oli valinnut Jooimin silloin, kun oli nähnyt Jooimin kömpivän haaksirikkoutuneesta aluksesta ulos. Toisinkaiset olivat piirittäneet aluksen ja auttaneet ihmisen takaisin taivasalukselle. Tämä oli kulkenut joukossa, merkinnyt Jooimin tuoksullaan ja toiset olivat antaneet tälle kunnian. Kun Jooimin alus oli haettu taivasalukselle huoltoon, tämä oli taas seurannut mukana ja auttanut laitteen siirtämisessä.
Sitten kaupungilla myöhemmin Jooimin seuraan oli helppo lyöttäytyä ja kysyä aluksen voinnista. Lopulta tämä tarjoutui viihdyttämään. Jooim ei ollut torjunut, vaan oli ottanut viereensä. Aluksi Jooim oli tuoksunut omituiselta ja kuulostanut vieraalta, jopa vastenmieliseltä, mutta tämä oli sopeutunut muutaman kohtaamisen aikana. Oli pitänyt opetella istumaan tuolissa ja makaamaan sängyssä, koska Jooim piti kaikesta mikä muistutti ihmisten tavoista ja kaukaisen kotimaailman asioista. Lopulta tämä osasi enemmän ja oli lähempänä Jooimia.
Mutta joskus, kun Jooimin oli mennyt takaisin ihmisten taivasalukseen, tämä ripustautui orrelle, roikkui pää alaspäin ja kehräsi kansan ääniä ja tuoksuja.

Muita erityisen mieleenpainuvia olivat Kerran Gotlannissa, Shh, shh, ne sanovat, Velhonaisen salli elää ja Lautturin tytär.

Suosittelen kokoelmaa lämmöllä jokaiselle, joka haluaa lukea tasokasta kotimaista spefinovellistiikkaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti