8. tammikuuta 2016

Patrick Rothfuss: Tuulen nimi (2007 / 2010)

The Name of the Wind
Suomennos: Satu Hlinovsky
Kustantamo: Kirjava
Sivumäärä: 649
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: lahja puolisolta

Tämä tosiaan tulla tupsahti joulupukin kontista – ei tosin vuonna 2015 vaan taisi olla ilmestymisvuonna tai seuraavana. Hävettävän kauan tämä on hyllyssä roikkunut lukemattomana, mutta nyt!
Tällä avaan myös pitkästä aikaa lukuhaasteen. HelMet-lukuhaaste 2016 ja sieltä kohta 25. kirjassa on yli 500 sivua. Koetan löytää mahdollisimman monta kirjaa omasta hyllystäni ennestään lukemattomana.

Tuulen nimi on siis Patrick Rothfussin Kuninkaansurmaajan kronikan ensimmäinen osa ja samalla miehen esikoisteos. Toinen osa Viisaan miehen pelko on toivelistalla myös – siinäkin on vaatimattomat 955 sivua. Huh.

Tuulen nimi kertoo Kvothen tarinaa keskiaikaistyyppisessä fantasiamaailmassa. Kerronta on varsin hidasta, tuumiskelevaa – oikeastaan siinä ja siinä tylsistyinkö vai ihailinko verkkaista kuljetusta. Päädyin kumminkin enemmän ihailemaan, kun pääsin sinuiksi tahdin kanssa.
Kvothe on kiertävän teatteriseurueen johtohahmojen poika. Hänen haaveenaan on päästä Yliopistoon ja tulla arkanistiksi, taikuuden hallitsijaksi. Mutta kohtalo tietysti asettaa tielle esteitä eikä opiskelu sitten Yliopistossakaan pelkkää auvoa ole.

Eniten tässä kiusasi tietyt kliseemäisyydet. Kvothe päätyy nuorella iällä orvoksi. Oikeasti. Taas fantasiatarina orpopojasta. Vanhempien väkivaltainen kuolema tietysti määrittää koko Kvothen tarinan suuntaa, mutta en nyt silti enää oikein jaksaisi näitä orpopoikakohtaloita. (Seuraavan kerran kun törmään fantasiasarjaan, jonka päähenkilönä on orvoksi jäänyt nuori poika, niin saa olla aika helkutin vahvat perustelut, että suostun sen lukemaan. Orpotyttöjä on vähemmän, mutta suhtaudun varauksella niihinkin. Keksikää jotain uutta, kiitos.)

Kvothe on aikalailla täydellinen sankari. Hän on varsin erinomainen kaikessa mihin ryhtyy. Hänellä on toki huonoja puolia – kuten kärsimättömyys – mutta nekin käännetään ansioksi. Tietyt täydellisyysominaisuudet marssitetaan lukijan eteen vähän sellaisena deus ex machina -ratkaisuina. Eli yhtäkkiä Kvothe onkin "aina ollut" tosi taitava esim. hevosten kanssa, kun taitoa satutaan äkkiä tarvitsemaan. Eikä mitään viittausta sellaiseen aiemmin ole.
Tosin hän kyllä pyörtyilee ja menettää tajuntansa usein. Kirjailijan ratkaisu ilmeisesti päästä kiusallisista kohtauksista yli?

Kun tarina sijoittuu jonkinlaiseen koulumaailmaan (oli kyse spefistä tai realismista), henkilögalleriaan kuuluu usein pahisope. Tämäkin alkaa vähän kyllästyttää. En väitä, etteikö sellaisia todellisuudessakin voisi olla, mutta kirjamaailmassa koen tämän jo kliseeksi. Pahisopehahmo vihaa ja nöyryyttää tarinan sankaria aina tilaisuuden tullen – ja sankari tietysti pääsee aina viimein maksamaan potut pottuina. Jee.
Kaipaan kirjalliseen opettajakuntaan enemmän erilaisia persoonallisuuksia, kuin varsinaisia hyvis-pahis opettajia. Tuulen nimessä oli kaksikin hyvää tällaista hahmoa, hullu Elodin ja kivikasvo Lorren.

Tarina on pääosin Kvothen minäkerrontaa. Hän kertoo tarinaansa Kronikoitsijalle – joka vaikuttaa täysin Dragolancen Kronikoitsijalta, eli Gileanilta, joka oli tasapainon jumaluus. Taustalla pyörii ainakin toistaiseksi aika löyhältä vaikuttava tarina. Kvothe, elävä legenda, elää piilossa todellisen henkilöllisyytensä kätkien.

Kaikesta jupinastani huolimatta Tuulen nimi on ihan kelvollista, perusviihdyttävää fantasiaa. Maailma vaikuttaa aika huolella mietityltä ja arkanismin yksityiskohdat joskus jopa puuduttavan tarkoilta. Plussaa on myös annettava kiinnostavista sivuhahmoista, etenkin kauniista Dennasta, johon Kvothe tietysti on rakastunut, mutta juttu ei vaikutakaan kovin yksinkertaiselta.
Oikoluku olisi tehnyt tälle terää. Lyöntivirheitä oli paljon. Suomennoksesta noin muuten ei ole moittimista. Mikään ei pistänyt silmääni erityisesti hyvässä eikä pahassa.

Fantasiannälkäiselle tämä on hyvää viihdettä, mutta jos vasta otat ensiaskeleita fantasiakirjallisuuden huikeassa maailmassa, niin kannattaa aloittaa jostakin paremmasta. Ursula K. Le Guin on tätä takakannen mukaan kehunut, mutta ei tämä paini rouvan oman tuotannon kanssa lainkaan samassa sarjassa.

Kuninkaansurmaajan kronikka:
Tuulen nimi
Viisaan miehen pelko

The Doors of Stone (työnimi, ei vielä ilmestynyt)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti