29. joulukuuta 2015

Vuokko Sajaniemi: Pedot (2015)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 308
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tämä lienee niitä kirjoja, joissa ennakko-odotukset menivät metsään ja tekivät lukukokemuksesta astetta pettyneemmän. Tosi on kuitenkin myös se, ettei Sajaniemen tyyli pudonnut minulle lainkaan.

Pedot on Vuokko Sajaniemen esikoisromaani. Se kertoo Itä-Suomessa Ritajärven pienessä kylässä asuvasta Mariasta. Hän on ortodoksipapin tytär, jonka äiti on kuollut useita vuosia sitten. Maria on lukioikäinen, hieman aran ja herkän oloinen nuori nainen.
Ritajärvelle elämään vilskettä tuovat myös sudet, joihin suhtautuminen saa ihmiset jakaantumaan kahtia. Peto on myös se kolmas, joka uhkaa tulla Marian ja hänen isänsä elämään. Ja se, joka vei Anniinan, Marian parhaan ystävän.

Jostain syystä olin odottanut, että Pedot olisi joten maagista realismia oleva romaani. Ehkä siksi, että tätä on kuvailtu "mystiikkaa ja realismia yhdistäväksi romaaniksi". Ei tuo kuvaus valehtele, mutta mystiikka tuntuu kumpuvan enemmän Marian rukouksista ja ortodoksisesta perinteestä. Maagista realismia tämä ei ole.

Vuokko Sajaniemen kerrontatyylin koin hyvin samanlaiseksi kuin Riikka Pulkkisen tyylin. Kirjoitin Pulkkisen Totta-romaanista näin: "Koen, että Tottan kauneus oli vahvuus, mutta myös heikkous. Henkilöt eivät tuntuneet todellisilta, kukaan. He olivat liian siloiteltuja, särmättömiä, syvällisiä. Tuntui siltä, että olisin katsellut Elsaa, Ellaa ja Annaa jonkinlaisen utuisen lasin läpi. Lasi häivyttää särmät ja reunat, ja näyttää unenomaisesti sen mitä tapahtuu."
Tismalleen samanlainen tunne tuli Pedot-romaania lukiessa. Kuin katselisi tapahtumia jonkin utuisen lasin läpi. Silmiin pisti myös runsas konditionaalin käyttö; monesti kuvataan tapahtumia, tekoja, tunteita, jotka olisivat, tulisivat, menisivät jne.

Tässä pieni tekstikappale, jossa minusta se pulkkismaisuus näkyy varsin hyvin:
Tulee poika, jolla on tuuhea, kullankeltainen tukka, hyvä ryhti ja vakavat kasvot. Tulee poika, jonka liikkeet ovat harkitut, olemus hiljainen ja katse tumma ja syvä kuin avoin hauta. Se seisoo eräänä aamuna kirkon pääovien edessä Marian tullessa kuoron harjoituksiin, katsoo silmiin eikä hymyile, mutta tervehtii. Ja ulko-ovilta poika siirtyy kirkon aulaan, sisään kynnyksen yli lainkaan empimättä; ja aulasta kirkkosalin kuoronurkkaukseen, takariviin aivan Marian taakse – juuri sille paikalle, mihin ei voi huomaamatta katsoa. Ja pojan ääni on väkevä, siinä on papiston jykevyyttä eikä lainkaan rosoa: se kumahtelee takarivistä sopraanotyttöjen selkiä vasten, kannattelee kirkkaita ja korkeita ääniä harteillaan, ei salli niiden roikkua alavireisesti kohti lattiaa. Silloin kesken kaanonin Maria tuntee nojautuvansa ääntä vasten, ihan vain vähäsen, kuin kokeillakseen – eikä ääni katkea tai jousta, se on luja ja voimakas kuin kirkon kivinen seinä.
(s. 63)
Sinänsähän tämä on varmaan sikäli jees, että Pulkkinen on varsin suosittu kirjailija ja moni piti hänen tyylistään. Joten jos se siis erityisesti kolahti, niin kokeilkaapa tätä!

Erityisesti jäi harmittamaan se, että ortodoksisuus ja sen merkityksellisyys meni ohitse. Sajaniemi kirjoittaa siitä todella luontevan oloisesti, mutta ainakaan minulle se ei oikein auennut, vaan jäi etäiseksi. Jos olisi tuntenut ortodoksisuutta paremmin, olisi varmaan saanut tästä osasta tarinaa paljon enemmän irti.

Kokonaisuudessaan Pedot siis oli pettymys. En voi sanoa romaanin olevan huono, vaan enemmänkin niin etten saanut siitä oikein minkäänlaista otetta ja tyyli ei vakuuttanut.

3 kommenttia:

  1. Minä pidin todella tästä kirjasta. Ortodoksisuutta en tunne ollenkaan, mutta uskonkuvaukset ärsyttävät tai ahdistavat minua yleensä. Ortodoksi-isä kuvattiin tässä lihalliseksi ja halulliseksi, inhimilliseksi. Inhimillisyys tuli iholle. Evlutissa papin uusiojutut ovat arkisempia asioita.
    Kirjan nimi kuvaa aihetta, josta on parempi vaieta. Teemana se vain iskee minuun aiheen tärkeyden vuoksi, ja se oli saatu tarinassa hyvin esiin ilman kiihkoa tai vihaa. Maagiseen realismiin en minäkään tätä liittänyt.

    Olen lukenut joitakin Pulkkisen kirjoja, mutta eivät kuulu suosikkeihin. Kotimainen ei ole minun juttuni muutenkaan.

    VastaaPoista
  2. Minäkin pidin tästä kirjasta paljon! Olen kyllä kanssasi samaa mieltä, että teosta on markkinoitu hieman harhaanjohtavilla adjektiiveilla ja liikaa susiteemalla. Minulle kirjassa nousi päällimmäiseksi teemaksi petojen sijaan surutyön tekeminen ja nuoren naisen kasvutarina.

    VastaaPoista
  3. Tämä on tosiaan hyvin vahvasti makuasia. Huonoa ei tästä mielestäni saa :)

    VastaaPoista