20. elokuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä (2015)

Kustantamo: Siltala
Sivumäärä: 200
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tämä tarina kertoo siitä, mitä voi tapahtua, kun Rikospoliisi harrastaa vapaa-aikanaan kuorolaulua. Kuinka ihmisellä on tarve avautua. On Suntio, on Parturikampaaja ja tämän Mies. Kun henki ei kulje, pitää tehdä henkireikä.

Kari Hotakainen tykittää jälleen tutulla tyylillä. Terävästi, mutta ei ilkeästi. Siten, että sydämessä tuntuu makea kipu, niin että tekee oikein eetvarttia. Henkireikä on jälleen niitä romaaneja, joista voisi poimia kymmeniä sitaatteja.

Tiedämme ihmisestä paljon, emmekä mitään. Mikä on ihmisen lopullinen luonne?
Luonne on se, mikä jää jäljelle kun riisutaan vaatteet, asunto, perhe, työ ja maine ympäriltä. Jää se ydin. Ydinmehu. Kun ihmistä oikein tiristää, ottaa siitä mehut, kyllä se luonne sieltä esiin tulee. Halkaise sitruuna, purista puolikasta nyrkissäsi, käteen jää sitkoisa mytty. Se on se luonne.
(s. 16)

Tarinaa kertoo Rikospoliisi. Jutussa lähes kaikki henkilöt jäävät nimettömiksi, mutta se on tässä oikein oivallinen tehokeino. Nimettömyys tekee sen, että henkilöt voisivat olla kuka tahansa meistä. Ketään on vaikea tuomita, kaikki on oikeastaan inhimmillisen kauhistuttavaa.
Jännite on huikea ja se kantaa aivan viimeiselle sivulle saakka. Hotakainen pyörittää taiturimaisesti yhtä päätarinaa, mutta viljelee sivuun monta pientä juttua. On kerrassaan hämmästyttävää, miten kaksi lähes alastonta miestä (kaulassaan vain kravatit) löytyvät suljetusta maakellarista. Miten se tapahtui? Sen kertoo Pappi.

Pahoitteluni ympäripyöreästä salaperäisyydestä. En vain haluaisi kertoa juonesta tämän enempää, koska nautin ainakin itse kovasti siitä, etten oikein tiennyt mitä kaikkea tässä vielä tapahtuukaan. Kyse on vihasta ja rakkaudesta – niin kuin aina hienoissa tragedioissa. Kuulostankohan turhan mahtipontiselta ja tulkitsevalta, jos sanon, että tässä jos missä kalskahti Shakespeare? Se on minusta uutta näin Hotakaisen tuotannossa.

Puolikkaan pisteen rokotan aivan hienoisesta jaarittelusta, josta en niin pitänyt ja joka teki paikoin turhan väljähtänyttä tunnelmaa muuten niin koukuttavassa ja hyvässä kerronnassa.

Suosittelen Henkireikää henkireiän tarpeessa oleville. Niille, jotka haluavat tietää, miten joku voi tehdä jotakin kauhistuttavaa rakkaimmalleen. Ja niille, jotka haluavat tietää missä kohtaa rakkaus muuttuu vihaksi.

3 kommenttia:

  1. Hyvän kirjan merkki se, että sitaatteja löytyy helposti. Monesta ei löydy yhtään. Kiinnostavalta kuulostaa, kiitos houkutuksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen aika varma, että pidät tästä!

      Poista
  2. Minusta tämä on aika heikkoa Hotakaista. Tulee vaikutelma, että kirjoitettuaan Martti Suosalon suositun monologinäytelmän, Hotakainen on nopeasti päättänyt hyödyntää sitä ja huitaissut kevyen välityön aiheesta. Lisäksi aihe on omituisen samanlainen kuin Katharina Hagenan Yö ei unohda (Vom Schlafen und Verschwinden). Molemmissa on kuoro ja suunnitellaan murhaa. Olen yllättänyt, että tämä on Finlandia-ehdokas.

    VastaaPoista