4. kesäkuuta 2015

Anneli Kanto: Pyöveli (2015)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 387
Pisteet: 5/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Huh. Tätä piti sulatella jonkin aikaa, jotta kykenisin tästä tekemään edes suhteellisen asiallisen bloggauksen.

Kiinnostuin Pyövelistä jo silloin, kun luin tämän ilmestymisestä katalogissa. 1600-luku, kuolema, noitavainot. Johan siinä on Morrella monta syytä innostua.
En silti oikein tiennyt mitä odottaa. En ollut lukenut Anneli Kannolta mitään aiemmin, vaikka Veriruusut ja Piru, kreivi, noita ja näyttelijä hyllyssä odottavatkin. Sen verran tiesin, että kyseessä olisi todennäköisesti hyvä kirja, mutta ei romantiikka painotuksella.
Olin ällikällä lyöty.

Pyöveli kertoo kolmen miehen tarinaa.
Johann on pyövelin poika, joka ei halua pyöveliksi. Niissä hommissa alan vaihto ei kumminkaan ole ihan niin yksinkertaista. Vaikeuksia on elämän joka saralla; kirkossa, pubissa, rakkaudessa.
Pieti karkaa Hännikäiseltä, jolle hänet on lapsena myyty. Hän päätyy apteekkarin juoksupojaksi ja siitä urakin sitten urkenee. Kylmä ja laskelmoiva lapsi varttuu aikuiseksi mieheksi.
Wisander on tuomari. On rahaa, valtaa ja sydämen sivistystä. Viisauttakin. Ja kaunis ja ylhäinen vaimo. Mutta jotakin puuttuu... – ja jokin muuttuu.

Juonen kuvailu jää nyt vähän ylimalkaiseksi, mutta en haluaisi paljastaa kaikkea. Pyöveli ei varsinaisesti ole mikään jännitysromaani, joka menee pilalle paljastusten myötä, mutta tässä on sellaista oivaltavuutta, jonka haluaisin jättää lukijalle itselleen.

Ensinnäkin ihailen Pyövelin kerrontatyyliä. Jokainen päähenkilö saa oman minäkertojan roolinsa. Puheesta välittyy välittömästi se, kuka on äänessä, vaikka erottuvuus ei ole niin ilmeinen (esim. murteen tai muun vastaavan kielellisyyden kautta tehty). Kanto on onnistunut luomaan jokaiselle oman äänen ja oman persoonallisuuden, ja hallitsee mestarin elkein jokaisen muutoksenkin.
Joissakin osioissa kertoja vaihtuu ulkopuoliseksi, kaikkitietäväksi kertojaksi. Tällä Kanto antaa toisenlaisen aikalaisperspektiivin, miltä kaikki näyttää ulkopuolisen silmin.
Kertojien ja kerrontatyylin vaihtelu rytmittää mukavasti romaania kautta linjan.

Vaikka sanoinkin, ettei tämä ole sellainen jännitysjuttu, jossa joka sivunkäännön yhteydessä jännittää, että kuinkas sitten kävikään, on Pyöveli todella vetävää tekstiä kahdella tavalla. Jokaisella päähenkilöllä on oma, kiinnostava tarinansa, joka kuvaa myös ajan oloja ja arvomaailmaa hyvin. Etenkin pyövelin ammattikuvaus on aika hurjaa tässä mielessä.
Mutta Kanto onnistuu myös faktapuolisesti tekemään tästä vetävän. Kaikki se tietomäärä on tyylikkäällä varmuudella ujutettu tarinaan (kuten Paula Havasteen Tuulen vihat -romaanissa). En hetkeäkään kuvitellut lukevani tietokirjaa, vaan tämä oli ihan ehta romaani.

Tarinana Pyövelissä on oikeaa historiaa, filosofiaa ja romantiikkaa. Henkilöt ovat kaikkea muuta kuin mustavalkoisia. Ketään on vaikea tuomita, arvostella. Voi vain miettiä, mitä olisi itse tehnyt siinä maailmassa, siinä tilanteessa, niillä eväillä. Ihailen aina sellaista valtavasti.

Henkilökohtaisesti koin Pyövelin tärkeäksi romaaniksi myös kirjoittajana (ja miksei vähän kustannustoimittajanakin). Siinä oli paljon siltä kantilta opittavaa ja ihailtavaa. Toivon joskus osaavani kirjoittaa yhtä taitavasti historiallisen (ehkä tosin spefihenkisen) romaanin. Palaan Pyövelin pariin varmasti monesti. Oppiakseni siitä lisää niin monella tavalla.

Aikamoista hehkutusta, mutta minkäs teet! Suosittelen Pyöveliä erityisesti hyvää romaania kaipaavalle, joka arvostaa tekstissä näkyvää taustatyötä ilman oppikirjamaisuutta, joka kaihtaa mustavalkoisia ratkaisuja – ja joka ei pelkää kuolemaa.

P.S. Jos olet herkkä ja sinulla on hyvä, visuaalinen mielikuvitus, älä lue tätä syödessäsi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti