25. toukokuuta 2015

Elias Koskimies: Ihmepoika (2014)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 191
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Viime vuoden puolella tuntui jotenkin enemmän ilmestyvän näitä kirjoja, joissa viitataan paljonkin lähihistoriaan. Keskeytettyäni Tommi Liimatan Jeppiksen säikähdin hiukan ja annoin tämän odottaa.

Ihmepojalla ja Jeppiksellä on kahden asian verran yhteistä: molemmissa on nuori poika päähenkilönä ja molemmat sijoittuvat 1980-luvulle.
Vuosikymmen on minulle tärkeä. Synnyin vuonna 1981, joten villi nuoruus tuli sitten vasta 90-luvun puolella, mutta etenkin 80-luvun musiikki kolahtaa paljon. Isosiskon kautta muistan hiukan Kissin salamaässien tussailua ja Hanoi Rocksin huumaa. Nyttemmin minä taidan enemmän kuunnella kasariheviä kuin hän. Myös vuonna 2004 syntynyt poikani pitää kasarihevistä.
No mutta se minusta. Palataan Ihmepoikaan.

Elias Koskimiehen esikoisromaani Ihmepoika ei kerro kasarihevistä, mutta pojasta, joka haaveilee tähteydestä, New Yorkista ja fanittaa Madonnaa. Pohjanmaan lakeuksilla ei ole helppoa olla teini-ikäinen tolppakorkokenkiin pukeutuva poika. Ja kun perheessä isän sairastuminen synnyttää tragedian, ei se elämä siitä varsinaisesti helpotu.

Hämäännyin aluksi takakansitekstistä, jossa sanotaan, että "...kylässä, jossa edes nokkahuilua soittava helluntalaistyttö ei halua olla hänen ystävänsä.". Nimettömäksi jäävä minäkertoja ei kuitenkaan ole vailla ystäviä. Hänen paras kaverinsa on Sutu, jonka elämä on varsinaista teinidraamaa (ja jonka olemuksen Koskimies tavoittaa niiiiiiiin hyvin), ja muutenkin päähenkilö tuntuu olevan luokkansa tyttöjen luottoystävä.

Oikeastaan päähenkilön valoisuus paistaa teoksessa kautta linjan – tragediastakin huolimatta. Se on virkistävää. Päähenkilö on omalla tavallaan uhmakas, mutta ei varsinaisesti erilaisuuttaan angstaava. Hän on todella omalaatuinen persoona, jolla on juuri niin outo kerrontatyyli kuin sopii ollakin. Koskimies on päässyt hyvin päähenkilönsä nahkoihin ja osaa välittää sen lukijoilleenkin.

Lämpenin Ihmepojalle hitaasti. Arvostin hyvää ja aidonoloista aikalaiskuvausta koko ajan ja pidin päähenkilöstäkin. En kaikista kerronnallisista ratkaisuista saanut oikein otetta, mutta loppu oli vaikuttava. Se nosti kolmen pisteen kirjan neljään pisteeseen. Se oli odottamaton, kaunis, surullinen, haikea ja niin sopiva. Se jätti hyvän maun kielelle pitkäksi aikaa.

Ihmepoika sopii niille, jotka pitävät persoonallisista päähenkilöistä, erilaista nuorista, 1980-luvusta ja haikeista lopuista.

Ihmepoika on luettu hurjan monessa kirjablogissa. Tässä linkki muutamaan:
Kirjojen keskellä
Kirjasähkökäyrä
Ullan Luetut kirjat
Reader, why did I marry him?
Eniten minua kiinnostaa tie
Klassikkojen lumoissa
Kirjamuistikirja

2 kommenttia:

  1. Morre, olipas ilhaduttavaa lukea kirjoituksesi. Minulle tämä oli hyvän mielen kirja, vaikka tässä on, kuten kirjoitit, synkempiäkin sävyjä. Koskimiehen ote on jotenkin niin raikkaan herkullinen. Kiitos linkityksestä.

    VastaaPoista
  2. Kylläpä ilahduin, että tykkäsit tästä. :)
    Minulle Ihmepoika oli täydellisyyttä hipova lukukokemus, olenhan kotoisin siitä naapuripitäjästä joten miljöö, ihmiset ja murre olivat kutkuttavan tuttuja. Asenne tässä on liki käsittämättömällä tavalla positiivinen, vaikka tapahtumat ovat kaikkea muuta kuin kevyitä.

    Odotan malttamattomana jatkoa :)

    VastaaPoista