27. maaliskuuta 2015

Ilkka Auer: Sysilouhien sukua (2004)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 431 (pokkari)
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Blogitauko pääsikin venähtämään hävyttömän pitkäksi niin sairastelun kuin kiireidenkin takia. Sinä aikana ehdin kumminkin lukea jonkin verran (sitä pitää priorisoida aina!) ja yksi parantavista kirjoista oli Ilkka Auerin Sysilouhien sukua, joka on Lumen ja jään maa -sarjan ensimmäinen osa.

Tämän nuorille suunnatun fantasiasarjan aloitusosan kanssa viihtyi tällainen aikuinenkin oikein hyvin. (Enkä usko jatko-osien olevan yhtään vähemmän viihdyttäviä.) Tarina kertoo nuoresta 11-vuotiaasta Nonnasta, joka elää jonkinlaisessa keskiaikaistyyppisessä (tai ehkä vielä vanhemmassa) maailmassa. Hänen kotikyläänsä tehdään hyökkäys ja Nonna siepataan. Vaan ei kulu kauaakaan, kun hänen jääkarhunsa Fenris saapuu Nonnaa pelastamaan ja siitä sitten vasta seikkailu alkaakin. Nonnalle selviää, että hän on sysilouhien sukua...

Sysilouhien sukua on hyvin toimintapainotteinen kirja, jossa ei turhaan jäädä vatuloimaan menetyksiä ja saavutuksia. Tyrät rytkyen Nonna ja Fenris säntäävät tapahtumasta toiseen. Tiedän tämän kuulostavan vähän koheltamiselta ja ehkä välillä olikin lievää kuoppaisuutta havaittavissa ja toisinaan pelastuksia tuli vähän turhankin sopivasti. Mutta kuitenkin pääsääntöisesti pidin siitä, ettei seikkailuihin ikään kuin ajauduttu, vaan Nonna hyvin päämäärätietoisesti kääri hihansa ja ryhtyi selvittämään asioita.

Pidin Nonnasta aivan tavattoman paljon. Auer on onnistunut luomaan hienon tyttöhahmon, joka ei ratsasta sillä tyttöydellään, mutta ei sitä häpeilekään. Nonnaa ei voi sanoa sukupuolettomaksi hahmoksi, mutta hahmo viis veisaa stereotypioista. Ja siksi uskon, että tämä on helposti lähestyttävä sarja myös poikalukijoille. Nonnasta tuli mieleen ajoittain Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarjan Gigi.

Nonnan sähäkkää olemusta tasapainotti hienosti Fenris-jääkarhu. Tunnustan arvelleeni, että eläinhahmo olisi vähän tylsä, jos eläin ei puhu. Fenris onkin ajoin näkökulmahenkilönä, mutta tylsyydestä ei ollut tietoakaan. Fenriksen olemus uhkuu rauhallista voimaa. Juuri sellaiseksi ison ja vankan jääkarhun voi kuvitella – ja tietysti Fenriksessäkin asuu peto. Jos Nonnaa kohdeltiin kaltoin, niin sitä ei Fenris hyvällä katsonut.

Erityisesti ilahduin tämän hyväntuulisesta pohjavireestä. Vaikka tässäkin tapahtuu ikäviä asioita, on perustunnelma koko ajan positiivinen. Se on vähän harvinaisempaa fantasiakirjallisuudessa, jossa niin usein melko vakavalla otteella taistellaan Jotakin Suurta Pahaa vastaan. Mielenkiinnolla odotan, että säilyykö tämä tunnelma seuraavissakin osissa.

Sen verran vakuuttava tämä avausosa oli, ettei minun tarvitse lainkaan arvuutella jatkon parissa. Totta kai jatkan! Ja suosittelen tätä lämpimästi toiminnallisen fantasian ystäville ikään tai sukupuoleen katsomatta.

Lumen ja jään maa:
Sysilouhien sukua
Varjoissa vaeltaja
Hyinen hauta
Ikitalvi

2 kommenttia:

  1. Minäkin tykkäsin tästä (ja jatko-osista). Ihanan raikas tarina, joka kuitenkin jaksoi kiinnostaa aikuistakin loppuun saakka.

    VastaaPoista
  2. Tämä kirja menikin nyt heti minun "luettavat"-listalleni. Jotenkin kuvauksestasi tulee mieleen kauan sitten lukemani Universumien tomu -trilogia, jossa päähenkilö oli myös rohkea ja aikaansaava tyttö, jonka yksi tärkeimmistä ystävistä oli jääkarhu.

    VastaaPoista