7. tammikuuta 2015

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu (2013)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 306
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Päivi Alasalmi se osaa valita kiinnostavat aiheet ja edelleen esimerkiksi Metsäläiset on vallan upea romaani ja pysynyt ajatuksissani. Tämä ehti päätyä unholaan, mutta nyt nappasin tämän luettavakseni.

Saamelaisuus onkin aihe, joka kiehtoo, mutta josta tiedän vähän. Suomalaisena minua hävettää se, kuinka kaltoin tätä kulttuurimme osaa on kohdeltu. En muista, että koulussakaan olisi paljoa saamelaisuudelle kulttuurina annettu aikaa.

Joenjoen laulu on triptyykki, joka kertoo saamelaisista, joilta ensin viedään maat, sitten uskonto ja lopulta kieli. Teos on realististinen, ei spekulatiivista fiktiota, vaikka saamelaisuskomuksilla ja taioilla onkin tässä paikkansa.

Joenjoen laulussa on siis kolme osaa, kolme minäkertojaa ja kolme aikaa. Ensimmäisessä osassa 1500-luvulla Soruia kohtaa pirkkalaisen (so. birkalainen, ei siis liity Pirkkalaan mitenkään), rakastuu – ja pettyy.
Toisessa osassa 1800-luvulla Lars Levi Laestadius on kyseenalaisin keinoin ottanut kantaa saamelaisten viinanjuontiin ja julistaa Jumalan sanaa.
Kolmannessa osassa vuonna 2013 Sami Uddas, väkivallan ja päihdeongelmien kanssa painiva mies, pakenee Lappiin ja rakastuu hänkin. Inga on puoliksi saamelainen, kulttuuriaktivisti ja Samin pelastaja.

Kaikkein isoimmaksi ongelmaksi koin sen, etten saanut minäkerronnalle mitään kehystä. Kaipaan sellaisessa ratkaisussa jotain taustaa, jossa tarinaa kerrotaan. Vanhus muistelee, kirjoitetaan päiväkirjaan tai kirjeisiin, kerrotaan tarinaa lapsille / lukijoille / jälkipolville... Minäkerronnassa mielestäni pitää olla jokin kehys, syy miksi on valittu näin. Tässä se uupui tai sitten en vain hoksannut sitä. Ja se häiritsi ihan tavattomasti.

Tätä taustaa vasten tarinat tuntuivat tyhjiltä. Pidin ensimmäisestä osasta eniten, sillä se vaikutti kaikkein eheimmältä. Tarina alkaa kun Soruia löytää pahoin loukkaantuneen miehen ja päättyy kun Soruia palaa kotiin. Selkeä kaari ja hyvä tarina. Paikoin kyllä vähän tietokirjamainen sävy.
Laestadiuksen tarina alkaa kantelusta, mutta päättyy ihan omituisesti, jonkinlaiseen... hmm... sydänkohtaukseen? En tajunnut. Laestadiuksen osa oli hajanaisin ja minusta siinä myös aikamuoto oli ajoin väärä. Hän muisteli jotain matkaa ranskalaisten tutkimusryhmän kanssa, mutta en oikein saanut otetta miksi ja miksi se ikään kuin kerrottiin nykytapahtumana. Kovin sekava.
Sami Uddasin juttu oli taas selkeämpi noin muuten, mutta loppu jäi täysin käsittämättömäksi. Selkeää oli, että mitä tapahtui, mutta miksi? Miten lopun tapahtumat palvelivat tarinaa? Se jäi avoimeksi.

Saamelaisuusteema toimi hyvin ja tuntui uskottavalta. Alasalmi on selvästi perehtynyt aiheeseen hyvin. Mutta tarinoina nämä olivat vähän pettymyksiä ja se harmittaa. Tämä on kuitenkin varmasti aika pitkälti myös makukysymys. Moni muu on pitänyt tästä todella paljon.

Joenjoen laulu muissa kirjablogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Kirjakaapin kummitus
Lukukausi
Kulttuuri kukoistaa

8 kommenttia:

  1. Alkuperäiskansat kiehtovat myös minun mieltäni, intiaanit, lappalaiset, saamelaiset - tämä ei silti taida ihan olla minun kirja, koska liika mystisyys ja taikojen maailma on aihepiiri, jota kammoksun. Mielenkiintoinen postaus kuitenkin, kiitos siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Milljahin kanssa samaa mieltä! Ei tässä sitä liikaa ollut eikä turhaan. Vähän toki kuitenkin, koska se on niin vahva osa saamelaisuutta etenkin hamassa historiassa :)

      Poista
  2. Minusta turhaan mystistelyyn ei juurikaan oltu syyllistytty. Pidin tästä huimasti ja kirja jumitti ajatuksissani viikkokausia lukemisen jälkeen. Sain lisäksi karun herätyksen siihen, miten vähän tiedänkään saamelaiskansan kohtalosta. Hävettävän vähän. Suosittelen todella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sivistysmielessä tämä tosiaan kannattaa!

      Poista
  3. On kyllä kummallista, miten vähän saamelaisuudesta puhutaan ylipäätään missään. Lukiossa ruinattiin opettajaa järjestämään yksi ylimääräinen historian kurssi alkuperäiskansoista, mutta silloinkin keskityttiin amerikkojen ensimmäisiin asukkaisiin.

    Joenjoenlaulusta minulle on jäänyt vahvimmin mieliin ensimmäinen osa, josta pidin todella paljon. Lestadiuksesta kertova osa tuntui sen jälkeen tylsältä ja Sami vain ärsyttävältä idiootilta. Silti tuo ensimmäinen kolmannes tulee ensimmäisenä mieleen ja nostaa koko kirjan suositeltavien listalle. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se ensimmäinen osa olikin todella lupaava. Ja samaa mieltä noista kahdesta muusta :D

      Poista
  4. Saamelaisten tekemä kirjallisuus oli vähän aikaa sitten esillä Kirjasammon artikkeleissa.

    Saamelainen kirjallisuus Suomessa: http://www.kirjasampo.fi/fi/node/4256
    2000-luvun saamelainen kaunokirjallisuus suomeksi sekä saamelaiskirjallisuutta ruotsiksi ja englanniksi: http://www.kirjasampo.fi/fi/node/4345

    VastaaPoista