19. lokakuuta 2014

Alice Munro: Kerjäläistyttö (1977 / 1985)

The Beggar Maid
Suomennos: Kristiina Rikman
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 259 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Ihastuin taannoin Alice Munron novellikokoelmaan Hyvän naisen rakkaus ja ilahduin, kun kerrankin oli nobelisti, jonka teoksista minäkin tunnuin tajuavan jotakin. Niinpä sitten tuli pidettyä silmät auki kirjakaupoissa ja hyllyyn päätyi lisää Munron novellikokoelmia. Näistä Kerjäläistyttö – tarinoita Flosta ja Rosesta on yksi.

Rose on 1900-luvun alkuvuosikymmeninä syntynyt kanadalainen nainen ja Flo on hänen äitipuolensa. Novellikokoelmassa on muutama novelli (miksei tässä ole sisällysluetteloa?!), tarina pääasiassa Rosen elämästä. En oikein ymmärrä tuota alaotsikkoa. Kyllähän Flo on parissakin novellissa ihan keskeinen hahmo, mutta varsinaisesti Flosta tässä ei ole yhtäkään tarinaa. Olisi kyllä voinut olla, sillä tämä topakka täti vaikutti sangen mielenkiintoiselta hahmolta.

Kerjäläistyttö on sitä samantyyppistä arkisen olemisen ja elämisen kuvausta kuin Hyvän naisen rakkauskin. Viehättävää, aidon tuntuista ja avasi hyvin arkea 1900-luvun puolivälin Kanadasta. Rosen avioliitto epäonnistuu, mutta mitään järkyttävää draamaa Munro ei siitä rakenna. Äitisuhde Anna-tyttäreen vaikuttaa todella etäiseltä, mutta Rose ei sitä juuri murehdi. Hän näyttelee ja opettaa näyttelemistä. Hänellä on oma talk show. Hän on pikkujulkkis, mutta kuitenkin jollakin tapaa eksyksissä omassa elämässään. Mikään "oi yksinäinen, sydänsuruinen diiva" Rose ei ole. Hän on aivan liian arkinen ja helposti lähestyttävä sellaiseksi.

Kuitenkin tämä jäi minulle vähän etäiseksi teokseksi. Kyllä tämän luki, ei tässä ole juurikaan moitittavaa, mutta en päässyt Rosen enkä Flon nahkoihin lainkaan. Välillä oli suorastaan tunne, ettei minua juurikaan kiinnosta kuinka kummallekaan käy.
Paikoin taas tarinat tuntuivat liian irrallisilta kokonaisuuteen. Esimerkiksi päätösnovellissa 'Kuka sinä oikein luulet olevasi?' Rosen suhde Ralphiin kyllä selitetään, mutta perustelu jää jotenkin unholaan tyystin. Päätösnovellilta kun odottaisin vielä jonkinlaista kokoelman teemojen yhteensaattamista. On tietysti täysin mahdollista, että juttu vain meni minulta ohitse.

Kerjäläistyttö istuu siis "ihan kiva" -osastolle, mutta mitään suurempaa vaikutusta se ei tehnyt millään muotoa.

Kerjäläistyttö on luettu myös näissä kirjablogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Luettua elämää
Eniten minua kiinnostaa tie
La petite lectrice
Jokken kirjanurkka

6 kommenttia:

  1. Olen päässyt sinuiksi Munron kanssa, mutta novellit ei vain ole minun juttu. Blixenin Talvisia tarinoita ja Mansfieldin Puutarhakutsut ovat minulle tärkeitä kirjoja, mutta... Tein syys-joulu-talvi haasteen ja kuvasin siihen kasan kirjoja. Se näyttää siistille, mutta minun Blixenin on todella kulunut, nuhraantunut. Yksin en kehtaisi sitä kuvata. Tästä syystä Munro ei ohita minulla esim. Atwoodia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun taas pitäisi perehtyä Atwoodiin enemmän!

      Poista
  2. Minulle tämä on ollut toistaiseksi heikoin Munro. Ei suoranaisesti huono, vaan juuri ihan kiva. Ehkä keskivertoa kirjallisuutta parempi, mutta Munrolta ei erityisen vahva. Minulla on nyt itselläni kesken Hyvän naisen rakkaus, joka on hyvä. Tosin vielä toistaiseksi väittäisin, että Liian paljon onnea ja Viha, ystävyys, rakkaus ovat olleet parempia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla taitaakin olla nuo molemmat hyllyssä :)

      Poista
  3. Olin kovasti joskus aikanaan innostunut Munrosta siinä määrin että sen jälkeen kun hän sai palkinnon ostin akteemisesta yhden pokkariksi puetun ja lainansin kaksi kirjastosta, jotka palautin lukematta. Syy palautuksiin: ne oli niin kovin rähmeitä, täynnä ikäviä kahvinjuonti- ja ilmeisesti likaisten sormien jättämiä jälkiä. Olisi pitänyt lukea käsineet kädessä, vaikken mikään puhtausintoilija olekaan.

    Sen pokkarin, joka oli Viha, ystävyys ja rakkaus, sen luin mielelläni ja se tuntuikin hyvältä. Mutta niin kovasti ei sekään innostanut kuin se yksi hyvä, joka oli suoraan kuin omasta elämästäni, ja jonka nimeä en enää edes muista. Se oli huippu. (Kannattaisi ehkä kirjoittaa luettelo lukemistaan kirjoista, lisätä aina se, jonka on juuri lukenut, mutta ei ole sellaista "vaivannäköä" tullut tehdyksi.)

    Yleensä kirjoittaja jolta lukee mieleisensä kirjan tuntuu muissakin teoksissaan mieluisalta. Mutta on sitten poikkeuksia, pettymyksiä suorastaan. Varsinkin paksuja kirjoja, joita minulla on tällä hetkellä kaksi, jotka olen saanut lahjoina, ja olisi sen takia melkein pakko lukea, mutta kummassakaan en ole päässyt alkua pitemmälle, kun joku, paljonkin ohuempi on vienyt huomion itseensä. (Nämä kaksi paksua ovat Tikli ja Jokapäiväinen elämämme, molemmat saaneet hyviä arvosteluja, mutta mikä hitsi niitä vaivaa, kun ne eivät sieppaa mukaansa. Luen niiden sijaan Andrey Makinen Maa ja Taivas- nimistä, se kyllä vetää puoleensa. Se alkaakin: "Heidän yhteisen elämänsä aika olisi niin lyhyt että kaikki tapahtuisi heille ensimmäisen ja viimeisem kerran." Lyhyt on valttia!. Sen voisi tästä päätellä! : )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle Jokapäiväinen elämämme olikin vähän pettymys. En vaan ymmärtänyt sitä juurikaan.

      Ja lyhyys on valttia! Minä pyrin pitämään tiiliskivien ohella aina lyhyitä kirjoja myös matkassa :)

      Poista