26. syyskuuta 2014

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika (1972)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 544
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Kalle Päätalo. Ihan taatusti jokainen suomalainen tietää tämän kirjailijan nimen ja sen helkutin pitkän Iijoki-sarjan. Oman ikäpolveni ihmiset ovat kaiketi vähemmän näitä lukeneet, kun taas esimerkiksi äitini on nämä suorastaan ahminut. En tiedä edes kuinka moneen kertaan (tietääköhän itsekään...). Olen siis jo lapsesta saakkaa kuunnellut vahvan kunnioittavaa ylistystä Kalle Päätalosta.

Kirjablogeissa lähti jo jokin aika sitten pyörimään Päätalo-haaste. En ehtinyt siihen alkurytäkkään mukaan, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Niinpä Kalle kauniiseen käteen ja menoksi.

Iijoki-sarjaan kuuluu vaatimattomat 26 teosta. Kyseessä on omaelämäkerrallinen sarja – yksi maailman pisimmistä. Olen aina miettinyt sitä, että miten hitossa omasta elämästä riittääkin horistavaa näin paljon? Jokainen osa kun vaikuttaa olevan noin 400-600 sivua. Eli mistään pikkuvihkosista ei ole kyse.

Huonemiehen poika on Iijoki-sarjan ensimmäinen osa. Tämä edustaa myös kirjaa, jossa on huonoin alku. Selkosten jokien luettelointi ja selostaminen ei minusta ole se parhain lähtökohta, mutta kyllä se siitä sitten käynnistyy, kun pieni Kalle-poika syntyy vuonna 1919. Ja siitä se selostus sitten alkaa...

Kalle vaikutti melkoisen terävältä lapselta, jolla näemmä on mielettömän hyvä muisti jo vauva-ajoista saakka. Minua ärsytti koko kakara suhteellisesti ottaen koko kirjan ajan, ja pidinkin kaikkia muita henkilöitä paljon kiinnostavimpina. Heitä Päätalo kuvaakin värikkäin ja rohkein sanankääntein. Äiti-Riitu ja isä-Herkko olivat kiinnostavimmat ja hyvin aidon oloisesti, ja varmasti rehellisesti kuvattuja.

Eniten nautin tässä kirjassa kielestä ja ylipäätään aikalaiskuvauksesta. Päätalon kieli on varsin roisia ja kaunistelematonta. Hyvin kansainomaista, aitoa. Ja yllättävän hyvin saa selvää, vaikka kaikki murresanat eivät olisikaan tuttuja. Joukossa oli tosi hyviä sanoja; esimerkiksi höpöstellä = leikkiä, turilastaminen = itkeminen, atiminen = sukulaisen kanssa kahvittelu/syöminen...
Aikalaiskuvauksessa oli kaikenlaisia jänniä tapakuvauksia. En esimerkiksi tiennyt sitä, että tuona aikana (ilmeisesti jossain vieläkin!) oli tosi noloa, jos mies ja vaimo kävelevät vierekkäin. Sellaista tekevät vain helluparit. Mutta kunnon ihmiset kävelevät niin, että mies menee edellä ja vaimo perässä. Kalle-poika saa myös usein vitsaa – useimmiten syystä, mutta joskus syyttäkin. 2000-luvun äitiä tämä pieksemisen määrä kauhistuttaa, mutta kirjoittaja itse ei aikuisiälläkään tunnu kyseenalaistavan sitä. Eikä sitä tietysti varmaan juuri 70-luvullakaan kyseenalaistettu.
Hauskimpia kirjan anteja on Satusetä, joka rakentaa uunia. Se ei suju ihan kaikella mahdollisella tehokkuudella, koska kaverilla aina juttua kerrottavana. "Kah kuullehhan kummaa..." alkaa tarina jos toinenkin. Ja eräs polttaa päreensä ihan justiinsa...

Noin niin kuin kaunokirjallisena teoksena tämä oli vähän puuduttava kiinnostavista yksityiskohdista huolimatta. Pitääkö kaikki selostaa niin hemmetin juurta jaksain? Tätäkin olisi joutanut tiivistämään ainakin pari sataa sivua. Paljon luetteloidaan muita asukkaita, ja tipuin kärryiltä heidän suhteensa jo varsin varhain. Ei noista jaksa lukua pitää.

Kyllä kai seuraava osakin, Tammettu virta, tulee jossakin vaiheessa luettua. Mitään hirvittävää paloa minulla ei siihen ole juuri nyt, mutta katson kyllä, että tämä sarja ansaitsee vielä toisen mahdollisuuden.

Tämäkin opuksen lukemalla osallistun #lukuhaasteeseen

8 kommenttia:

  1. Näin on. Olen sen lukenut kolmeen kertaan ja jos ei muuta luettavaa ole niin harkitsen neljännen aloittamista. Nuorempi sukupolvi voisi lukea siksi, että pääsisi jyvälle mitä elämä tuohon aikaan oli ja mistä oli vaan selviydättävä, Rehellistä kerrontaa ja kieli rehevää. 10 pistettä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä annan vielä parin kirjan verran mahdollisuuden :D

      Poista
  2. Mitä tulee tiivistämiseen, olen kuullut väitettävän että Päätalon kirjat olisivat olleet alkuperäisinä käsikirjoituksina vielä huomattavasti pitempiä (oliko peräti niin, että pituus olisi ollut vähintään kaksinkertainen) ja niitä on kustanustoimittaja jo kovalla kädellä karsinut. :D

    VastaaPoista
  3. Onneksi Huonemiehen poika on hitaudessaan aivan omaa luokkaansa. Olen lukenut vasta neljä osaa Iijoesta, mutta se neljäs menikin jo ihan hujauksessa. Lukuisat Väinöt menevät edelleen sekaisin, mutta kyllä ne keskeisimmät henkilöt tulevat tutuiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saa nähdä kuinka meikäläisen käykään!

      Poista
  4. Nuo erikoiset sanat jäävät kyllä mieleen, höpöstely on livahtanut omaan puheeseenkin ja varsinkin tuo atimointi usein toistettuna jää päähän. Pidin jo ensimmäisestä osasta, mutta sarja tuntuu vain paranevan edetessään, tosin olen vasta viidennessä osassa menossa. Sukulaisissa ja kyläläisissä menee välillä sekaisin, mutta päällisin puolin olen pysynyt kartalla :) Mukavaa, että sinäkin innostuit tutustumaan Iijoki-sarjaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä koitan nyt ryhdistäytyä ja tarttua seuraavaan osaan mahd. pian :)

      Poista