7. heinäkuuta 2014

Irja Rane: Naurava neitsyt (1996)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 406
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Irja Ranen Naurava neitsyt kiinnosti keskiajan, feminismin ja uskonnon teemojen vuoksi. Tässä triptyykissä, eli kolmen tarinan kokonaisuudessa, yhdistävänä tekijänä on Neitsyt Marian kuva. Naurava neitsyt voitti myös Finlandia-palkinnon ilmestymisvuonnaan.
Irja Rane on minulle tuttu nuortenromaanistaan Kiinan keisarin lentävä hevonen, joka teki valtavan vaikutuksen alakoululaisena minuun. Löysin sen joitakin vuosia sitten uudestaan divarista ja sekin pääsee Morren maailmaan ennemmin tai myöhemmin.

Ensimmäisen tarinan kertojana on Lydia, nahkurin leski 1300-luvun Lakson kaupungista. Hän on syytettynä noituudesta ja noin 200 sivun mittainen kertomus on hänen puolustuspuheensa.
Puhe kertoo lähinnä siitä kuinka hän kohtasi omituisen muukalaisen, Johannes Lippaantekijän, pelasti hänen henkensä ja mitä sitten tapahtui.
Lydian osuus on romaanin parasta antia, vaikka tunnustankin puutuneeni näin pitkäkestoiseen monologiin. Lydian puheesta näkyy parhaiten kuinka alhaisessa asemassa nainen on. Nöyristely, olemattomien anteeksipyytely, oman vajaavaisuuden korostaminen jne. ovat Lydian keinoja selvitä hengissä ilman miehen suomaa turvaa tai suojelusta.
Sivussa kuullaan hiukan myös Lydian Anges-sisaresta, jolla on kyllä mies, mutta joka ei suo vaimolleen minkäänlaista turvaa. Päinvastoin suorastaan. Ja jos nainen ei aviomiehensä suojelukseen voi luottaa, niin vähissä ovat turvapaikat.

Ensimmäisessä tarinassa näkyy parhaiten Ranen kielellinen monipuolisuus. Lydian puhe kuulostaa sopivan vanhahtavalta, mutta on sopivan ymmärrettävää nykyajan lukijankin kielitajulle. Lydian puheesta näkyy hyvin myös hänen asemansa rahvaana.
Ei, Jumal'antakoon armolliset herrat, totisesti en tahdo tässä puheillani kerskua tai vilpistellä. Johanneksen tähden sanon Pietarin kynnestä, sillä niin paljon on ilkeyksiä ladeltu, ettei raakunkuori Johanneksen hatussa muka mitään todista. Kirkossa hän ei tosin sairautensa keväänä käynyt edes joka pyhä, mutta Helluntain ja Pyhän Ruumiin juhlan messuissa näin hänen palavasti rukoilevan. Pyhää Henkeä hän pyysi tempaisemaan salvat sielunsa ja silmiensä pimeyden porteilta ja Pyhän Ruumiin ihanuus langetti hänet maahan, vaikkei hän kulkueesta muuta ajua saanut kuin pappien laulun ja kansan melun. Onnettomuudeksi kävi vielä niin, että vaivaisuutensa tähden hän joutui sotilaiden kurittamaksi, nämä kun raivasivat tietä ylhäisten saattueelle ja tunkivat raatokansaa syrjään, ettei frouvan olisi tarvinnut heidän surkeudellaan mieltänsä pahoittaa. Pertuskan varresta hän sai aivan tahattomasti niin että kallonsa kajahti. Sen jälkeen hän aina Pietarin päivään oli entistä hiljaisempi ja lopetti tarinansa. Öin kuulin hänen valvovan sijallansa unta saamatta. Ja joskus hänen valitukseensa heräsin, en siitä häntä moittinut, sillä hänen huutonsa oli aina sama: – Pyhä Neitsyt armahda!
s. 31–32
Taitavaa, mutta raskaslukuista.

Seuraava tarinaa kertoo sihteeri Bartolomeus. Tarina menee osin päällekkäin Lydian kertomuksen kanssa, mutta kertomistilanne on eri. Bartolomeus kirjoittaa jonkinlaista elämäkertaa.
Kertoja oli minusta vastenmielinen ja epäluotettavakin. Hän on kiero, omahyväinen ja ilmeisesti kokee jonkinlaisen herätyksen lopussa. En saanut tästä oikein mitään otetta. Kertomuksen ainoa hyvä puoli oli Lakson frouvan tarinan loppuun saattaminen.

Kolmas osuus tiputti minut kärryiltä lopullisesti, enkä oikein osannut liittää sitä tähän kokonaisuuteen. Mennään 1930-luvun Saksaan ja rehtoriksi päätynyt entinen pappi kirjottaa kirjeitä pojalleen. Kirjeet eivät tosin tuntuneet minusta kirjeiltä. Minusta on aina jokseenkin epäuskottavaa, jos kirjeessä on paljon dialogia. Kirjeissä vihjataan vähän tulevaan juutalaisvainoon, mutta siitä jää silti hiukan anakronistinen maku, vaikkei vainot tietenkään tyhjästä alkaneet. Kirjeitä kynäilevä isä vajoaa jonkinlaiseen hulluuteen, saa jonkin näyn Neitsyt Marian kappelissa ja valaistuu. Tai jotain. En todella ottanut tästä tolkkua.

Etenkin kolmas osa tuntui niin pettymykseltä ja eripariselta. Olisin kaivannut kiinteämpää yhteyttä tuohon ensimmäiseen tarinaan, jota kuitenkin rakennettiin puoli kirjaa. No onhan siinä Neitsyt Maria, koko ajan sama kappeli ja Johanneksen tekemä taidonnäyte. Mutta silti kolmannen osan kytkös aiempiin ei auennut.

Naurava neitsyt ei nyt siis oikein vakuuttanut. Salaa myös tunnustan vähän hämmästeleväni tämän Finlandia-voittoa. Voittajan muuten valitsi Aki Kaurismäki. Pidän paljon hänen elokuvistaan, mutta kirjamakumme on ehkä vähän eriävä! Samana vuonna ehdokkaana oli muuten Päivi Alasalmen Vainola.

Naurava neitsyt on osa TBR-haastettani. Omaan hyllyyn tämä ei kyllä jää.

4 kommenttia:

  1. Minä pidin tästä todella paljon, vaikka allekirjoitan ajoittaisen raskaslukuisuuden. En kuitenkaan muista kirjasta juuri mitään, eli en voi oikein perustella, mikä siinä oli niin hienoa. Mutta sen muistan, että jossain kirjan loppupuolella joku kohta oli minusta niin upea, että läpi koko kehon meni ihan valtavat kylmät väreet. Se oli niin voimakas kokemus, että muistan sen täysin elävästi, vaikka kirjan tarina on aika lailla unohtunut.

    VastaaPoista
  2. Minäkään en oikein saanut tästä kovin paljon irti, mutta olen kyllä valmis myöntämään, että Finlandia oli ansaittu. Koin tämän ehkä pikemminkin vaikeaksi kuin huonoksi. Kirja olisi ehkä ansainnut enemmän aikaa ja paneutumista kuin olin valmis antamaan.

    Olen samaa mieltä Liisan kanssa, että se loppupuolen ratkaiseva kohtaus oli aika vaikuttava, vaikken ihan kylmille väreille itse päässyt.

    VastaaPoista
  3. Luin tämän silloin ilmestymisvuonna 1996 ja ihastuin. Itse asiassa kirja on tuossa työtasoni reunalla uudelleenlukemiseen houkuttavien pinossa. Eipä niihin tule tartutuksi, kun aina ilmestyy uutta.

    Kuten sinäkin Hanna, niin myös minä pidin kovasti Nauravan neitsyen kielen monipuolisuudesta.
    En muista, että olisin pettynyt triptyykin kolmanteenkaan osaan. Enkä ihmetellyt Finlandia-voittoa.

    Olin niin innostunut uudesta kirjailijasta, että aloin odottaa häneltä lisää jotain vaikuttavaa, mutta hiljaiseloa on ollut.
    Eräs kohtaus Joensuun kirjallisuustapahtumassa aiheutti minussa suuren pettymyksen ja sai epäilemään, että ehkä uusia kirjoja ei ole tulossa. Yrsa Stenius oli alustamassa kirjastaan Elämäni mies ja kertoi Hitlerin arkkitehdistä Speeristä, kun äkkiä puheenvuoroa pyytämättä Rane nousee yleisön joukosta leiskuvin poskin ja alkaa huutaa ja solvata Steniusta natsismin kannattamisesta. Se oli todella kummallinen tilanne, joka ohitettiin kommentoimatta.
    Mutta tämä yksi on timantti!

    VastaaPoista
  4. Hämmentävä oli kyllä tämä kirja. Toisen ja ensimmäisen tarinan yhteydet löysin minäkin, mutta kolmas jätti kyllä hämmentyneeksi. Kaunista kieltä joka tapauksessa vaikka ajoittain myös raskassoutuista.

    VastaaPoista