6. toukokuuta 2014

Anna Misko: Armovuosi (2014)

Kustantamo: Minerva
Sivumäärä: 273 (e-kirja)
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Anna Misko oli minulle entuudestaan tuntematon nimi, mutta historiallinen romaanihan innostaa meikäläistä lähes aina kirjailijasta riippumatta.
Armovuosi sijoittuu 1700-luvun lopulle, Hämeessä sijaitsevaan pappilaan. Kappalainen Anders Gottleben kuolee yllättäen. Jäljelle jää leski ja neljä aikuista, naimatonta lasta; kolme tytärtä ja yksi poika. Leski saa armovuoden; hänellä on vuosi aikaa löytää itselleen tai tyttärilleen sopiva puoliso. Ensisijaisia ehdokkaita ovat tietysti naimattomat pappismiehet, jotka saapuvat pappilaa (ja sen naisia) katsomaan...

Romaanin idea kuulostaa kutkuttavan herkulliselta. Sopivan viihdetyyppiseltä, ehkä hiukan jopa janeaustenmaiselta. Ja kyllä tämän parissa ihan mukavasti viihtyikin. Ei tämä nyt mitenkään nappiosuma minulle ollut, mutta kamalampiakin opuksia on taatusti tullut luettua.
Armovuosi on hiukan ennalta-arvattava ja ajoittain punaisen lankansa kadottava, mutta yksi erityisen herkku juonenkäänne tässä oli, jota en todella osannut odottaa.

Eniten minua tässä tökki ajoittain turhan pateettinen ja äitelä kieli.
Ingrid hengitti kuin vapaaksi päästetty vesiputous, tärisi ja tempautui lentoon pyörremyrskyn kiskaisemana. Pilvien korkeudella hänen koko ruumiinsa täyttyi hehkuvista taivaankappaleista, suurista polttavista murikoista, jotka räjähtivät ja joiden mukana hän sinkoutui tähtisumuna avaruuteen.
Ooookei... On ihan mukavaa, että orgasmista käytetään muutakin ilmaisua kuin lakonista "ja hän saavutti huippunsa" -juttua, mutta jotain rajaa nyt sentään.

Kielessä oli muutakin huomauttamista. Esimerkiksi Härkätie ja Kuninkaantie olivat aina pienellä alkukirjaimella kirjoitetut, vaikka ovat erisnimiä. Omituisia kielikuvia, kuten keskustelun uudelleen kirpoaminen (tarkoitetaan tässä yhteydessä, että alkoi innostuneesti uudelleen) ja leskirouvan sylissä lepäävät kädet, joita verrataan avuttomiin vastasyntyneisiin kissanpoikiin.
Töksähteleväisyyksiä kuten:
-Mitä varapastori ajattelee minusta? Katsoo ainakin kuin heinähankoa.
-Beata-neiti on järkevä nainen, vaikka onkin vielä nuori. Sitä minä ajattelen.
Beata ei ollut milloinkaan kuullut noin oikeaan osuvaa arviota itsestään. Pastori oli nähnyt hänen sisimpäänsä, hänen todellisen arvonsa.
Tuota... Olipa todella syvällinen ja sisimpään katsova arvio!

Olisin kaivannut lisää ihan vain pappilan elämäntavan kuvauksia ja millaisia odotuksia pappilanväelle asetetaan. Kirjailija raottaa niitä vähän, mutta kiinnostavasti. Eräs tyttäristä lukee salaa romaaneja ja lapsena heitä on rangaistu pitämällä parikin päivää (?) pimeässä kellarissa tutkimassa syntejään. Menehtyneestä kappalaisesta saa ristiriitaisen kuvan, josta olisi voinut ammentaa lisääkin. Anders Gottleben vaikutti hyvin kiinnostavalta!

Vahvimmillaan kirjailija onkin henkilöhahmokuvauksissa. Jokainen kosija erottuu omanlaisekseen tyypiksi. Tyttäret ja leskirouva ovat myös todellisia persoonia. Heissä näkyy (luonnollisesti) yhteisiä piirteitä, kuten tietynlainen omanarvontunto, mutta kullakin on myös ihan omia piirteitään. Myös piika Hulda toi mukavasti särmää tarinaan.

Misko ripottelee tarinaan myös kiinnostavia yksityiskohtia. Esimerkiksi puhe kahvinjuonnin vaarallisuudesta hymyilyttää nykylukijaa. Jo kupillisen päivässä ajateltiin olevan hengenvaarallista jatkuvasti nautittuna! Valssi taas on erittäin paheelliseksi koettu tanssi, mutta sitä paranee välttää terveydellisistä syistäkin sillä valssin kiertoliike turmelee terveyden. Siitä sen sijaan yllätyin, että uimista pidettiin vaarallisena ja epäterveenä harrastuksena. Siis Suomessakin? Ja palvelusväenkin keskuudessa?

Armovuoden parissa siis viihtyi ihan mukavasti, vaikka tie ajoittain olikin kuoppainen. Kirjan lukaisee melkoisen nopsaan eikä lopussakaan tarvita nenäliinoja. Suosittelen kevyen viihteen ja historiallisten romaanien ystäville.

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

4 kommenttia:

  1. Piti itsekin googlettaa kirjaa lukiessa, että koska uimista oikein alettiin Suomessa harrastaa, sen verran yllättävää suhtautuminen siihen kirjassa oli. Järvi (tai meri) kelpasi ilmeisesti lähinnä hukuttautumiseen. Jälkikäteen hieman harmitti että kirja oli niin kevyttä viihdettä, kun olin odottanut utriomaisempaa tyyliä. Mutta ihan jees lukukokemus, sopisi kaveriksi vaikka riippukeinuun kesähelteelle :)

    VastaaPoista
  2. Jos fantasia kiinnostaa, niin suosittelen lukemaan Miisa Savelaisen vasta ilmestyneen Veriveljet elisalta!

    https://kirja.elisa.fi/ekirja/veriveljet-0

    VastaaPoista
  3. Odotin kovasti, petyin pahasti,ajoittain todella lapsellista läpinää ylisuurin suorastaan makeilevin kielikuvin kirjoitettua viihderomantiikkaa 1790 luvun Hämeestä. Kaari Utrio ja Kristiina Vuori ovat päässeet historiaromaaneissaan asioiden alkulähteille ja kuvaavat niitä totuuden mukaisesti. Armovuosi aiheena kihtova ja siitä olisi saanut paljon enemmän irti. Jäin kaipaamaan henkilöiden-,miljöiden ja ajankuvausta. Henkilöt ovat mielenkiintoisia varsinkin Maria, Hulda ja koko palveluskunta renkeineen herkullisia hahmoja. Toivon, että seuraava osa trilogiasta pureutuu henkilöihin enemmän ja faktat ajankuvassa pitävät paikkaansa.

    VastaaPoista
  4. Hämeen härkätie ja Kuninkaantie ovat vasta myöhempien aikojen antamia nimiä.
    1700-luvulla "kuninkaantie" tarkoitti tosiaan kuninkaan rakennuttamaa tietä (tunnettu ilmaus eri puolilla maailmaa!), eikä siis ollut mikään erisnimi; viralliselta nimeltään tie oli tuolloin vielä Suuri Rantatie.
    Samoin "härkätie" oli kansan itsensä antama nimitys jo tuolloin ikivanhalle tielle.

    Mitä taas "järkevään naiseen" tulee, saattoi se 1700-luvulla olla hyvinkin tyhjentävä arvio - ja näkökulmasta riippuen joko järisyttävä kohteliaisuus tai piikikäs loukkaus. Jopa kasvatusfilosofi Rousseus piti naista ajan tavan mukaan itsestään selvästi miestä alempana olentona, jonka tuli olla lähinnä miehen hyödyllinen ja miellyttävä kumppani, ei mikään järkiolento. Luonnehtiessaan Beataa järkeväksi vale-Hoppius siis samalla toteaa hänen täydellisen nolla-arvonsa avioliittomarkkinoilla.

    Toisaalta.
    Onko kerronnan ironia tuttu käsite?
    Edellä mainitun kaltaisilla kommenteilla (tai vaikka kuvatulla rakastelukohtauksella) 2000-luvulla kirjoitetun teoksen kertoja saattaa iskeä lukijalleen silmää ja ihan tahallisesti vähän piruilla esim. naisviihteen kliseillä.
    Jos romaani olisi oikeasti kirjoitettu kuvaamanaan ajankohtana 1790-luvulla, kaikki vähänkin uskalias pitäisi osata etsiä rivien välistä.

    VastaaPoista