20. maaliskuuta 2014

Arne Nevanlinna: Heta (2013)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 197 (e-kirja)
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Nyt hiukan hirvittää. Tällaista tämä nyt vaan on. Ei auta itku markkinoilla, jos aikoo rehellinen olla ja kertoa miltä tuntui. Arne Nevanlinna on yksi arvostetuimpia kotimaisia kirjailijoitamme. Hänen tuotantoonsa en ole aiemmin perehtynyt, mutta ollut kovasti siitä kiinnostunut. Heta kuulosti aivan erityisen kiinnostavalta, joten tartuin siihen tohkeissani. Ja voi rähmä... Seuraa hiukan juonipaljastuksia, joten jatka lukemista varauksella.

Heta kertoo samannimisestä rammasta piikatytöstä 1900-luvun alussa. Hän on päätynyt piikomaan hiukan omintakeisen Kenraalskan taloon ja tapahtumat käynnistyvät Kenraalskan 70-vuotispäivien vieton tiimoilta. Sinne tulee hänen lapsiaan puolisoineen ja kun ilta päättyy vanhan rouvan kuolemaan, alkavat tapahtumat edetä vauhdilla.
Tarinan erikoisjujuna on (tai pitäisi olla... oli kai tarkoitus olla) Hetan kyky lukea ajatuksia – paitsi sen yhden.

Tuo Hetan telepatiakyky oli se erityinen asia, joka sai tästä kiinnostumaan. On aina hiukan jännittävää, kun ns. valtavirran kirjallisuudessa on spekulatiivinen elementti. Mutta se ei mielestäni tässä nyt oikein toiminut, vaikka idea oli hyvä. Ensinnäkin se toimi jotenkin epäloogisesti. En tiedä oliko vika kyvyn esilletuomisessa vai kerronnassa (en tykännyt siitäkään). Pahinta oli se, ettei se tuonut oikein mitään jännitettä tarinaan. Kertoja oli kaikkitietävä, joten koin Hetan kyvyn jäävän vähän sen varjoon. Toisenlaisella kertojaratkaisulla jippo olisi voinut toimia paljon paremmin. Hetan kyky ei oikein lunastanut paikkaansa. Tarinan iso juoni olisi toiminut hyvin ilman telepatiaakin.

Kykynsä ansiosta Heta on vähän fiksumpi kuin muut palkolliset. Selitys oli sinänsä looginen, mutta jotenkin se pääsi ärsyttämään silti. Ilmiö oli vähän samankaltainen kuin Mustosen Paimentytössä. Haetaan jonkinlaista "kaikki ihmiset ovat saman arvoisia säätyyn katsomatta" -juttua, mutta vesitetään se sitten kumminkin.

Kenraalitar Celeriuksen perhe on ihan kiinnostava. Persoonaa mahtuu jos jonkinlaista. Ideanahan on, että nämä mokovat rupeavat Kenraalskan kuoltua tietysti tappelemaan perinnöstä – ja auta armias kun siinä huomioidaan vähäinen rampa piikakin... Kuulostaa herkulliselta, mutta kun ei se vatulointi saanut minua kiinnostumaan yhtään. Perheenjäsenet jäivät etäisiksi, kaikki tuntuivat yksipuolisilta ilkimyksiltä tai saamattomilta nyhveröiltä. Näinpä heidän keskinäinen naljailunsa oli lähinnä puuduttavaa ja tympivää. Ajan henki tuli kyllä mukavasti esiin esim. heidän rahapulmiensa ja palveluskuntaan suhtautumisen kautta, mutta tiputtelemalla joukkoon topeliukset, canthit ja snellmanit tunnelma lässähti. Tuntui tosiaan siltä, että nimet ovat mainittuja vain siksi, että saataisiin nyt jotain uskottavuutta touhuun.

Nevanlinnalla on selvästi omanlaisensa kerrontatyyli. Sellainen on aina arvostettavaa, vaikka tyyli ei olisikaan omaan makuun. Ja nyt se ei tosiaan iskenyt. Parhaiten se ehkä avautuu pienellä näytteellä:
Ovatko viisaat ihmiset, sellaiset joiden kirjoittamia kirjoja hän oli lukenut salaa Kenraalin konttorissa, niin harvassa, ettei heitä tavannut edes sattumalta, vaikka hän oli ottanut tavakseen kiertää yliopiston pääoven ohi silloinkin kun oli oikeastaan menossa toiseen suuntaan? Mutta toisaalta se, kuuluiko Kenraalska viisaiden joukkoon tai ei, oli herttaisen yhdentekevää, niin kuin Fiina oli sanonut vihapäissään sen jälkeen kun Kenraali oli huutanut päivällispöydässä tästä paistista puuttuu suola ja ehdottanut keittäjän erottamista, sillä piikatytön elämän avaimet ovat emännän esiliinan taskussa. Kenraalska ei tietenkään käyttänyt esiliinaa eikä edes omistanut essua kuten palvelusväki sanoi, jos lukuun ei otettu sitä kamalan rumaa, jonka oli voittanut kaksi vuotta aikaisemmin ompeluseuran arpajaisissa, käskenyt heittää roskiin eikä milloinkaan saanut tietää, että Liina oli korjannut sen talteen ja lähettänyt äidilleen.
(s.  80)
Plaaplaaplaaplaa... Näin lyhyeksi romaaniksi tässä on yllättävän paljon tuollaisia ihmeellisiä aiheesta harhautumisia, joilla ei ole mitään sen kummempaa merkitystä ja jotka eivät minua lukijana kiinnostaneet pätkääkään.
Kerronnan epätasaisuus oli muutenkin aika rasittavaa. Noin puoliväliin saakka edettiin suht mukavaa, tasaista tahtia. Mutta sitten Kenraalskan kuoleman jälkeen alkoisellainenloppuspurttiihmeellisinekäännöksinneen ja epilogi ja loppu. Häh? M-mitä tapahtui?

Ärsyttää tämä oma negatiivisuuteni, mutta minun oli vaikea löytää tästä mitään hyvää. Se on toki todettava, että kaikesta tästä huolimatta ymmärrän Nevanlinnan arvostuksen ja haluan vielä lukea esim. Marien, joka kiinnostaa sekin. En siis tämän perusteella pidä Nevanlinnaa huonona kirjailijana, vaan vain Hetaa romaanina, joka ei ollut minun makuuni.

Kannattaa kuitenkin lukaista Kirjavinkkien juttu Hetasta. Siellä ollaan taas ihan toista mieltä!

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi-sivun kanssa

6 kommenttia:

  1. Mariesta tykkäsin hirmuisesti, kaksi seuraavaa eivät ole oikein houkutelleet mutta tämä vaikuttaa taas kiinnostavammalta ja olenkin kirjan jo hankkinut. Mariessa oli välillä tajunnanvirtaisempaa, välillä suoraviivaisempaa kerrontaa, mutta aika tutun sävyiseltä/tyyliseltä tuo lainaamasi pätkä kuulostaa. Toivottavasti Marien tarina toimii sulle paremmin jos sitä tosiaan päädyt lukemaan! :)

    VastaaPoista
  2. Mun sivistystasosta kertonee, etten ole koskaan kuullut Nevanlinnasta. Apua.
    Ja hatunnosto rehdille mielipiteelle. Mä oon niin fiilispohjaihminen, että saan ehdottomasti eniten jutuista, joista joku on joko varauksetta tykännyt tai puolestaan huolella pettynyt.

    VastaaPoista
  3. Kiitos rehellisestä arviosta! Minusta on mukavaa, että lukijat kirjoittavat mielipiteitään kaunistelematta. Lukukokemuksia on erilaisia ja totuus on, että kaikesta ei voi (eikä tarvitse) pitää.
    Minä olen lukenut Nevanlinnalta vain Marien, ja siitä pidin kyllä kovasti. Pitäisikin perehtyä myös muihin teoksiin.

    VastaaPoista
  4. Minua oikeastaan rupesi Heta kiinnostamaan ihan vaan senkin takia, että kokisinko sen yhtään samoin kuin sinä. Marien olen lukenut ja se oli aikamoisen huikaiseva.

    Olen itsekin pallotellut päässäni negatiivisen arvion kirjoittamista, kun pohdin viimeksi Linturin uusinta. Tämä ongelma on minusta hankala erityisesti suomalaisten teosten kanssa, kun tietää, että kirjailija hyvinkin saattaa jotakin kautta lukea bloggauksen.

    VastaaPoista
  5. Tykkäsin tästä kovasti; mutta en tiedä, onko kirja spefiä - vaikka myyttisyyttä siinä kyllä on, enemmän sellaista luonnonuskontotyyppistä. Ja välillä mietin, lukeeko Heta ajatuksia vai kuvitteleeko vain, tulkitsee mielessään? Nevanlinnalla on tyypillistä tällainen unenomainen kerronta, samoin ajatustenvirta, juoni ei niinkään ole se pointti hänen teksteissään.

    VastaaPoista
  6. Mitäh! En ole näemmä lainkaan vastannut kommentteihin! Onpas tylyä minulta :/ Kiitoksia kuitenkin kaikille!

    Vaikuttaa siltä, että tähän tyyliin joko syttyy tai ei syty :D

    VastaaPoista