26. marraskuuta 2013

Miina Supinen: Säde (2013)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 328
Pisteet: 4½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Miksi, oi miksi en ole aiemmin tajunnut tarttua Miina Supiseen? Siis tarkoitan kirjoihin, Supisen itsensä voinee jättää rauhaan – tai halata varovasti.

Joka tapauksessa Säde onnistui lyömään ällikällä. Tarina kertoo siis Säde-nimisestä nuoresta naisesta. Hän on arkeologian opiskelija, mutta toivoton tunari. Säde on avoliitossa Antin kanssa, jonka on tuntenut päiväkoti-ikäisestä saakka. Säteen ja Antin suhde on avoin ja niinpä Säde bylsii välillä myös Vicin, kreikkalaisen arkeologin kanssa, jolla on kova naistenmiehen maine.
Vic on saanut ystävältään Voulalta kutsun tulla Suomeen suorittamaan kaivauksia Kahdeksaisen alueelle. Voula johtaa kulttia, joka palvoo suomalaisia muinaisjumalia. Kaivauksia tehdään hiukan luvatta ja muuten kultin kanssa on omat ongelmansa. Mutta ongelmana on myös rakastuminen, joka sotkee kuvioita...

Odotin sellaista hyvin keskivertoa kolmiodraamatarinaa. Jotain sellaista ehkä vähän opettavaistakin, johon on ujutettu salaa pikku moraalisaarna pettämisestä. Mukaan olisi sitten roiskautettu vähän uskontopohdintaa syvyyttä esittämään. Ja koska Supisen jutut ovat kuulemma hauskoja, niin mukana voisi olla rippunen huumoriakin. Odotin siis periaatteessa ihan hyvää, viihteellistä romaania, joka ei ehkä olisi ihan minun makuuni, mutta jota halusin kokeilla.
Mutta odotukseni ylittyivät kyllä täysin. Säde on suorastaan erinomainen romaani, jonka parissa viihdyin loistavasti. En tiedä lasketaanko tämä viihteeksi vai ei, mutta minä kyllä nimenomaan viihdyin.

Kuvion kolmiodraama ei ole niin kaavamainen kuin voisi odottaa. Tässä oli ensimmäinen mukava yllätys. Säteen, Antin ja Vicin suhde on vinkeä.
Pidin Säteestä paljon. Hän oli jotenkin hyvin persoonallinen tapaus. En osaa sanoa millaiseksi voidaan stereotypioida arkeologityttö (halusin itse pienenä arkeologiksi Jurassic Parkin nähtyäni – tajuamatta, että siinä oli paleontologeja...), mutta Säde oli jotakin ihan muuta. Hauskan hajamielinen, jännä tyyppi.
Antti pääsi yllättämään. Pelejä koodaava nörtti ei sinänsä tarjonnut yllätyksiä, mutta Antin taustalta paljastuu muutakin, joka selittää paljon asioita.
Vic on tarinan kertoja. Hän itseasiassa kertoo heti alkuun olevansa kuollut, joten lukija jää hyvin koukkuun. Mitä ihmettä tapahtui? Tässä kohdin minulla oli jo omat arvaukseni, jotka kyllä menivät huti. Vic ruotii säästelemättä myös itseään. Ja kyllä hän aika sikamaiselta tyypiltä vaikuttaakin, mutta hyvin onnistunut henkilöhahmo.

Kaiken tämän kukkuraksi Säde oli oikeasti hauska. Nautin kovasti Supisen rennonletkeästä kielenkäytöstä, jossa huumori ei maistu väkisin väännetyltä, vaan iskee tavallaan salakavalasti. Uskontopohdintaakin tehdään hyvällä maulla. Paljon kevyemmin kuin Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa -romaanissa (jossa pääpaino onkin lähinnä kuolemakäsityksessä), mutta samalla tavalla mihinkään kantaa sen kummemmin ottamatta ja vastauksia tarjoamatta.

Säde ei ollut vaikuttava tai elämyksellinen, mutta se on erinomainen ja viihtyisä romaani. Tässä vaiheessa vuotta uskallan sanoa, että yksi tämän vuoden parhaimpia kotimaisia. Siksikin harmittaa hiukan se, että tähän oli jäänyt silmiinpistävän paljon painovirheitä ja huolimattomuuksia. Ne latistavat aina vähän lukutunnelmaa, jos niitä on runsaasti. Toivon sydämestäni, että kustantamoissa herättäisiin oikoluennan tärkeyteen kaiken kiireen keskelläkin...

Säde on myös luettu ainakin näissä kirjablogeissa:
Luetut, lukemattomat
Lumiomena
Kirjasfääri
Kulttuuri kukoistaa
Kaiken voi lukea!
Pisara

2 kommenttia:

  1. Kiva että tykkäsit tästä! Minäkin tykkäsin.... mutta vähän laimeaksi jäi, koska pidin niin kovasti edellisestä Supisen romaanista, joka oli minusta rajumpi ja jotenkin tehokkaampi. Mutta myönnetään, viihdyttävä oli. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun pitäisi nyt kipin kapin perehtyä muihin Supisen juttuihin :)

      Poista