29. elokuuta 2013

Ilkka Auer & Antti J. Jokinen: Kalmattaren kirous (2013)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 232
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: Elisa Kirja*

Ilkka Auer on niitä kotimaisia fantasiakirjailijoita, joiden tuotantoon minun on jo pitänyt pitkään perehtymän. Aina se on jäänyt, mutta sitten putkahti Kalmattaren kirous ja sattumalta divarissa näin Lumen ja jään maa -sarjan ja ostin sen vähän sokkona pois kuleksimasta.

Olin siinä käsityksessä, että Nymfien tapaan tästäkin olisi tulossa elokuva tai tv-sarja. Käsitykseni taisi kuitenkin olla väärä. Lienen hämääntynyt teoksen toisesta kirjoittajasta, Antti J. Jokisesta, joka on tunnetumpi elokuvasaralla.
Mutta jumankekkulis tästä tulisi hieno elokuva! Menisin heti katsomaan!

Kalmattaren kirous kertoo Nikolaksesta, jolla on syntymästään saakka jotakin, jonka Kalmatar haluaa. Ja sen mitä Kalmatar haluaa, hän ottaa – joko hyvällä tai pahalla. Useimmiten suoraan pahalla. Nikolas tuottaa epäonnea kaikkialla missä kulkeekin ja niinpä vanhempiensa hylkäämästä nuoresta pojasta kasvaa hiisien ja peikkojen keralla varsinainen mestarivaras. Hänen ystävänään kulkee piikkisika Hessi, siipiään vienosti värisyttelevä Sara – ja Väinämöinen. Porukalla he pistävät Kalmattarelle kampoihin.

Tämän parissa viihtyi vallan mainiosti! Vaikka tässäkin on omat kliseensä (mm. nuori orpopoika, joita on fantasiassa nähty jo ihan tarpeeksi), eivät ne onnistuneet häiritsemään lukukokemusta. Erityistä kiitosta haluan antaa visuaalisesta tunnelmasta. Maalailevat maisemakuvaukset olivat todella onnistuneita, mutta eivät hidastaneet tunnelmaa pysähdyksiin asti. Jollakin oudolla taialla kirjailijakaksikko on onnistunut ujuttamaan kuvailut tekstiin hyvin saumattomasti. Nuortenkirjoissa maisemoinnille harvoin annetaan kunnolla tilaa, mutta tässä sitä piisaa ja se toimii!
Nikolas lähti horjahdellen matkaan. Hetken epäröityään Hessi kiirehti hänen kannoilleen. Yhdessä he kävelivät syvemmälle talviseen aarniometsään, missä lemusi kirpeä savu. Kuuran peittämät jättipetäjien- ja kuusien rungot kohosivat pimenevän maiseman keskellä. Mustat pilvet velloivat taivaalla. Vesilammikoita peittävä paksu riite rikkoutui rapisten Nikolaksen jaloissa, ja pakkanen paukkui jo puissa.
Polku kulki puitten keskellä niin kapeana, että he kaksi mahtuivat hädin tuskin kulkemaan rinnakkain. Heidän hartiansa hipoivat polun reunalla kohoavien kuusten paksuja, käärmemäisiä juuria. Vaikka ilma ei liikahtanutkaan, puut pitivät alati narinaa ja rapinaa. Välillä kuului tömähdys kävyn iskiessä maahan tai karmea rääkäisy, minkä aiheuttajasta ei näkynyt jälkeäkään.

Kalmattaren kirous vilisee tuttuja hahmoja. Jos Kalevala on luettu, niin tästä saa vielä enemmän irti. Jos ei, niin ei se menoa haittaa – mutta Kalevala voi jäädä uteliaisuutta kutkuttamaan. Sen verran kuitenkin jupisen, että tontuissa (Joulupukkia ei näkynyt sentään paitsi viittauksen omaisesti, mutta joulutontuista kyse) kulki minun rajani. Tontut olivat vähän päälleliimattuja eivätkä istuneet tarinaan kunnolla. Suomesta löytyy muutakin eksotiikkaa kuin tontut ja aivan varmasti Pohjolaa voi käsitellä ilman Joulupukki-viittauksia. Kalevala-mytologia olisi riittänyt hyvin.

Nikolas ja Hessi olivat hauska parivaljakko, vaikka heidän keskinäinen asetelmansa oli varsin perinteinen. Suosikikseni nousi kuitenkin Väinämöinen, johon oli onnistuttu lataamaan hyvällä tavalla hiukan gandalfmaisuutta. Väinämöinen oli kuitenkin hyvin omanlaisensa mahtava samaani. Heikoimmaksi hahmoksi jäi Sara. Hänen toimintatapansa ei aina kuulostanut kovin loogiselta ja hänestä oli vaikeaa saada otetta.

Kalmattaren kirous on hienon nuortenfantasiasarjan avausosa. Kerronnassa on sadunomaisia piirteitä opetuksineen ja "seuraa sydäntäsi" -tematiikkoineen. Se vaatii jo vähän tulkintaa, jotta saa kaiken irti (esim. Kalmattaren hahmosta). Oma 9-vuotiaani on ehkä hiukan liian nuori tälle tuosta syystä, mutta muutoin tämä sopii alakouluikäisellekin. Minä aikuisena kuitenkin viihdyin tämän parissa erinomaisen hyvin.

Vielä yksi nillitys kuitenkin tähän loppuun. Miksi kannessa lukee Nicholas North? Luin ihan suomenkielisen version, jossa päähenkilön nimi on Nikolas, ja jota joskus tituleerataan Pohjolan Nikolakseksi. Miksi tuota englantia pitää tähän tunkea suomenkielisillä markkinoilla? Pohjolan Nikolas kuulostaa yhtä hienolta kuin Nicholas North. Kielihienostelun voi jättää sinne kansainvälisille markkinoille (joille tällä kyllä olisi saumaa), mutta Suomessa olisi kiva kunnioittaa suomea.

Nicholas North -sarja:
Kalmattaren kirous

*e-kirja osana yhteistyötä Elisa Kirjan ja sahkoinenkirja.fi -sivun kanssa

5 kommenttia:

  1. Itse asiassa tästä taitaa olla suunnitteilla elokuva. Ainakin muistelisin jostain lukeneeni sellaista, mutta en nyt muista mistä. Pikaisella googlettamisellakin löytyi, että elokuva olisi suunnitteilla, mutta leffan rahoituksen kanssa on jotain ongelmaa ja ei ole tietoa milloin leffa sitten tehdään.

    VastaaPoista
  2. En varmaan huomenna ehdi kommentoimaan, joten teen tämän paljastuksen nyt hieman etuajassa. Olen ollut kesän ajan yksi salaisista blogiystävistäsi. En nyt tiedä, onko tätä ollut kovin vaikea arvata, koska olen tainnut olla aikamoinen kommenttipommittaja. Blogiasi on ollut mukavaa seurata tavallista aktiivisemmin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ollut vaikea arvata :D Olet ollutkin hyyyyvin ahkera ja kommenttisi on ilahduttanut joka kerta!

      Poista
  3. Minustakin tästä on elokuva tekeillä ja elokuvallisuus näkyykin kirjassa hyvin juuri tuossa maisemoinnissa. Minäkin tykkäsin. :-)

    VastaaPoista
  4. Googlettelin lisää, ja tosiaan on tästä ollut sitä elokuvapuhetta! Eli en ole kuvitellutkaan omiani...
    Tästä tulisi kyllä hieno leffa!

    VastaaPoista