4. kesäkuuta 2013

Ulla-Lena Lundberg: Jää (2012)

Is
Suomennos: Leena Vallisaari
Kustantamo: Teos ja Schildts & Söderström
Sivumäärä: 366
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kuten kaikki tietävät, Finlandia-voittaja Jää on saanut melkoista suitsutusta niin kriitikoilta kuin bloggaajiltakin. Yleensä tällaiset hehkutuskirjat saavat aikaan minussa varauksellisen suhtautumisen. Jää ei aiheuttanut sellaista, koska olin lukenut Marsipaanisotilaan muutamia vuosia aiemmin. Se asettui mielessäni keskitason kirjaksi, mikä hillitsi odotuksiani Jäätä kohtaan. Ehkä siksi Jää pääsi yllättämään positiivisesti.

Tarina on tavallaan jatkumoa Marsipaanisotilaalle, mutta täysin itsenäinen teos siitä kuitenkin. Kummelin perheen veljeksistä vanhin, Petter, on Jään keskiössä. Hän on mennyt naimisiin ja perheeseen on syntynyt pieni Sanna-tyttökin. Petter Kummel on valmistunut papiksi ja pääsee pastoriksi Luodoille, saaristoalueelle kartan ulkopuolelle. Hän on paikasta haltioissaan ja Mona-vaimo viihtyy myös. Petter pänttää pastoraalitutkintoa varten, jotta hän voisi saada ihka oikean vakituisen viran Luodoille. Eletään sotien jälkeistä aikaa, 1940-luvun loppua.

Mielestäni tämä oli huomattavasti sujuvampi ja kaikin puolin parempi kuin Marsipaanisotilas. Siinä olleet rakenteelliset kömpelyydet, kaksoispisteen viljely ym. loistivat poissaolollaan. Lundbergin oma ääni on vahva, jos sallinette näin kliseisen ilmauksen. Hänen kerrontansa on jutustelevaa ja paikoin vähän poukkoilevaa – mitä tietysti jutustelu toisinaan oikeastikin on.

Olisin luultavasti pitänyt Jäästä vielä paljon enemmän, ellen olisi inhonnut niin tavattoman paljon Mona Kummelia, Petterin vaimoa. Hänestä jäi inhottavan ja tylyn ihmisen kuva. Hän kohteli lapsiaan hyvin kylmän välinpitämättömästi. Ne ominaisuudet eivät toki Monasta tehneet hahmona huonoa, vaan se, etten saanut selville miksi Mona oli sellainen kuin oli. Se tuntui jäävän täysin vaille selitystä.
Auki jäi myös se, miten ja miksi Petter rakastui Monaan. Mona on pelastanut Petterin kiusallisesta tilanteesta ja Petter kyllä rakastaa Monan toimeliaisuutta, mutta äitiyden Petter tuntuu kyseenalaistavan – syystäkin toki.
Äiti suostuu tulemaan pöytään, isä tarjoilee keiton ja yrittää syöttää Sannaa. Hän levittelee keittoa lautasella että se jäähtyisi, mutta kun hän ottaa sitä lusikkaan, se on yhä liian kuumaa, ja Sanna kääntää päänsä pois ja tönäisee lusikkaa. Voi ei! Sanna!
Äiti raivostuu. "Hiljaa! Mitä tuo ikuinen vinkuminen on olevinaan! Sinä olet mahdoton! Hyi!" Hän säntää pystyyn ja sieppaa keittiörätin, pyyhkii laajoin liikkein, huitaisee Sannaakin joka vollottaa täyttä kurkkua. Tätä ei pastori Petter Kummelin kaltainen sovittelijaluonne voi voittaa, ei auta kuin vetää päänsä sisään ja toivoa, että myrsky menee ohi.
"Nyt sinä syöt!" äiti komentaa. Hän lusikoi keittoa Sannan suuhun, eikä tyttö uskalla olla nielemättä, isä tietää jo että hän oksentaa ennen kuin ilta on lopussa.

(s. 114)
(Minusta tuossa on muuten paljon pilkkuvirheitä ja vähän lauserakenteessa hiomista. En tiedä onko Lundbergin tyyliä vaiko suomentajan?)

Ihaninta ja vahvinta oli Lundbergin saaristolaiselämän kuvaus. Jotenkin tuli vahva tunne siitä, että kirjailija todella tietää mistä puhuu. Hän maalaa eteen taitavasti tuulet, tuoksut ja äänet. Ja ennen kaikkia ihmiset. Jäässä on monta mielenkiintoista persoonaa!

Lukiessani mietin pitkään, että miksi tämä voitti Finlandian. Mikä tässä oli niin erikoista? Tämä on kyllä varsin hyvä, mutta... En harrasta näitä "no koska se oli suomenruotsalainen / nainen" -teorioita, vaan pyrin oikeasti katsomaan puhtaasti teosta. Naiivia ehkä. En edellytä koskaan, että F-voittaja olisi kirja täysin minun makuuni. Eihän se niin mene. (Sitä varten on Blogistanian Finlandia, jossa saan äänestää omia suosikkejani.)
Mutta lopussa se juju löytyi. Jään loppuratkaisu on hieman erikoinen ja ainakin minulle täysin odottamaton. Ehkä ihan lopussa aavistuksen venytetty, mutta ideana loistava.

Jää on hieno romaani. Ei minun makuuni täydellinen, mutta hieno ja lukemisen – ja Finlandian – arvoinen teos.

Jää on luettu lukuisissa blogeissa. Ainakin näissä:
Kirsin kirjanurkka
Luettua elämää
Koko lailla kirjallisesti
Järjellä ja tunteella
Oota, mä luen tän eka loppuun
Booking it some more
Rakkaudesta kirjoihin
Täällä toisen tähden alla
Lumiomena
P. S. Rakastan kirjoja
Sinisen linnan kirjasto
Aamuvirkku yksisarvinen
Hys, äiti lukee nyt
Luetut, lukemattomat

10 kommenttia:

  1. Minäkin pidin tästä enemmän kuin Marsipaanisotilaasta, mulla vaan "lukujärjestys" oli väärä. Marsipaanisotilaassa näkyi liian selvästi sen pohjalla oleva kirjeaineisto ja sanotkin hyvin, että tässä Lundbergin oma ääni on vahva.

    Mona herättikin sinussa voimakkaita tunteita. Itse en kokenut häntä pahana, en edes huonona äitinä ja minusta Monan ja Petterin välillä oli suurta rakkautta, harvoin sitä kuitenkaan mies naisen äitiyteen rakastuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei äitiyteen varmaan rakastu, mutta voinee rakastaa myös sitä, miten on äitinä yhteisille lapsille. Ja sen Petter minusta ajoittain kyseenalaisti. "Pitikö Monan..." "Eikö Mona voisi..." jne.
      Mutta tulkintakysymyksiä ja makuasioita :)

      En muuten tiennytkään, että Marsipaanisotilaan pohjalla on kirjeaineisto. Se selittää kyllä aina paljon!

      Poista
  2. Sama täällä. Luin Marsipaanisotilaan toukokuussa (koetan ehtiä blogata siitä) ja vaikka pidin siitäkin, koin sen paikoin puuduttavaksi. Jäästä sen sijaan pidin kovasti. Pidin arjen kuvauksesta, ennen kaikkea kirjan lopusta ja Monastakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo arjen kuvaus oli niin hienoa!
      Ja tämän myötä innostun kyllä varmasti lukemaan Lundbergia lisääkin.

      Poista
  3. Mutta on epäuskottavaa että jäihin uponnut sukeltelee paperilappuja meren pohjasta! Pitäisi olla Bond kyetäkseen moiseen ja sitä Petter ei ollut, kun tämä kuitenkin kulki reaalimaailmassa. Salkku jäällä tietysti kertoi mitä oli tapahtunut, mutta ne märät lehtiset sieltä pohjasta oli liikaa. Ei paperi niin kortilla ollut sodan jälkeenkään. Tai ssitten ne suomenruotsalaiset on vaan niin....

    VastaaPoista
  4. Jää oli tosi kaunis teos. Teksti oli todella hienoa ja parasta olivat luontokuvaukset. Tykkäsin jopa siitä, että Mona oli äkäinen, sillä silloin Petterin ja Monan suhteeseen tuli säpinää, eikä kirja ollut pelkkää lässyn lässyä. Jopa petterin salaisuus oli mainio lisä kirjan kuvioihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Särmää suhteessa toki oli. Ei sellainen "ah autuasta ihanaa auvoa" olisi teokseen sopinutkaan.
      Ja samaa mieltä myös Petterin salaisuudesta!

      Poista
  5. Pitkästä aikaa olin samaa mieltä Finlandiadiktaattorin ja esiraadin kanssa. Hieno kirja, voi suositella kaikille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enpä kyllä keksisi kenen tähän EI kannattaisi tarttua :)

      Poista