5. maaliskuuta 2013

Milja Kaunisto: Synnintekijä (2013)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 308
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Milja Kauniston esikoisteoksesta Synnintekijä on ollut jo monessa paikkaa juttua. Kirsin kirjanurkka, Tarinauttisen hämärän hetket, Vinttikamarissa, Rakkaudesta kirjoihin, Helsingin Sanomat...
Luin arvioita vain nopsasti silmäillen ja vähän vältellen, sillä en halunnut pilata mahdollista yllätystä. Ymmärsin kuitenkin sen verran, että kyseessä olisi naisille suunnattu viihdekirja, joka olisi täynnä roisia erotiikkaa, lihallisia himoja, romantiikkaa, historiaa. Olin ihan täpinöissäni...

...ja hiukan puoleen väliin saakka hemmetin pettynyt. Jos tämä ei olisi ollut arvostelukappale, olisin luultavasti jättänyt kirjan kesken. Nyt olen iloinen, etten sitä tehnyt (ja sillä taas ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että tämä on a-kappale), mutta kirskuttelen yhä vähän hampaitani. Tulin huijatuksi aika tehokkaasti.

Tarina sijoittuu keskiajalle alkaen vuodesta 1460. Erään henkilön tarinaa vähän taustoitetaan ja olin tipahtaa kärryiltä jo siinä vaiheessa. Eihän tämä liity suomalaiseen pappiopiskelija Olavi Maununpoikaan (Olaus Magnus) mitenkään? No päästiin sitten siihenkin ja lukija sai suorastaan aistia Pariisin tunkkaiset lemut ja irvokkaat näyt. Tämän Kaunisto todella osaa; likaisuuden, saastan, rumuuden ja irvokkuuden kuvaamisen. Synnintekijä ei todellakaan ole vaaleanpunaisin lasein kuvattua keskiaikaromantiikkaa. Onneksi osasin varautua tähän muita arvioita silmäiltyäni.

Kuvailu onkin Kauniston vahvuuksia. Kaikki eivät välttämättä pidä hänen runsaasta adverbien ja adjektiivien viljelystään, mutta minusta se sopi tähän hyvin. Olisin kyllä tosin kaivannut sitä kauneuttakin, vaikka ei se aina niin realistista olekaan. Harvakarvaisten kivespussien, suonikkaiden kalujen ja ihraisten mahojen kuvailu ei vain oikein viihdytä, vaikka se onkin taiten tehty.

Toinen Kauniston vahvuus on historiantuntemus, etenkin maantieteenosalta. En tosin kyllä tarkistellut faktoja, mutta vakuuttavin ottein Kaunisto kuljettaa lukijaansa pitkin keskiajan Ranskaa ja sitten kohti Suomea. Kyllästyin vain välillä nimiviljelyyn:

En saanut kakistettua mieltäni vaivaavaa kysymystä vielä Auvergenessakaan. Maisema oli muuttunut, kukkulat olivat jyrkempiä ja horisontissa näkyivät jo nuoret Tiemme mutkitteli nyt komeiden kukkuloiden välisissä laaksoissa. Ohitimme Clairmontin ja Montferrandin mustat laavakivikaupungit ja La Tour d'Auvergnen, josta Miracle kertoi monta tarinaa. La Tour'in suku oli hänenkin sukuaan ja sen paronit jo vuosisatoja hallineet Rouerguessa, jopa Villecomtalia, sitä pientä kylää, jonka läheisyydessä hänen kotinsa sijaitsi. La Tour d'Auvergnen suku oli hurskasta väkeä. Erityisesti Villecomtalin seigneurin puoliso Beatrix, jonka sukuperintöä kylä oli.
(s. 159-160)
Ehkä juttu pisti silmään siksikin, ettei Ranskan maantiede (ja kieli) ole kovin tuttua ja niinpä nimet eivät juuri sanoneet minulle mitään.

En halua pilata teiltä yllätystä, mutta vähän minun täytyy raottaa juttua, jotta voin kertoa mikä mätti alkuun. Joten jos olet hyvä arvailemaan ja haluat säilyttää yllätyksen, niin lopeta lukeminen nyt. Jos olet kirjan jo lukenut, niin jatka vapaasti.

Olaus ihastuu opiskelijatoveriinsa Miracleen. Näissä tunnontuskissa ja himojen kourissa kiemurellaan sinne puoleen väliin asti. Mitään romantiikkaa en kyllä aistinut, mutta en osannut samaistua tähän rakkaussuhteeseen ollenkaan. Ei sillä, ettäkö se ahdistaisi, mutta en vain saa nimenomaan romanttista tunnelmaa. Ihmettelin, että miten hitossa tämä voi olla naisille suunnattu viihderomaani? Olin pettynyt. Tosi pettynyt.

Sitten tapahtui käänne. Olin arvaillut sitä jo vähän aiemmin, mutta hylännyt arvaukseni, koska se olisi niin älytön juttu. No... Ei se niin älytön sitten ollutkaan. Se istui tarinaan yllättävän hyvin ja oloni kohentui huomattavasti. Maton kiskaisu lukijan alta on tietysti aina kutkuttavaa, mutta siinä on riskinsäkin, jos salaisuutta venytetään kovin pitkälle. Kaunisto onnistui nipin napin.

Synnintekijä on minusta hyvä kirja loppujen lopuksi, vaikka en voi sanoa erityisemmin viihtyneeni sillä tavalla, mitä viihdyn romanttisten tarinoiden kanssa. Sotkeuduin siis vähän odotuksiini. Tietyltä genreltä odottaa tiettyjä asioita ja jos ne asiat petetään, niin hyväkin kirja voi silti jättää ikävän jälkimaun. (Tämä ei tarkoita sitä, että genrekirjallisuudessa ei saisi olla yllätyksiä tai muuta uutta.)

Hämmentävää kyllä, en tiedä kenelle Synnintekijää oikein suosittelisin. Ehkä niille, jotka eivät koe olevansa odotustensa vankeja ja osaavat päästää niistä irti. Niille, joilla on pitkä pinna. Niille, jotka eivät kavahda suorastaan inhorealistista kuvausta vaan ovat suorastaan kyllästyneet ruusuiseen historiakuvaukseen.
Itse aion kyllä tarinan parissa jatkaa, sillä tämä avaa sarjan. Josko jatkossa saisi sitä romantiikkakin?

Piti sanomani vielä, että tässä on yksi kevään tyylikkäimmistä kansikuvista. Kannen suunnittelusta vastaa Tuomo Parikka.

19 kommenttia:

  1. Minua ei helpolla yllätetä, mutta Synnintekijä onnistui siinäkin, ihan täysin :) Minä tunsin Olavin sydämen kysymykset alusta saakka hyvin kiehtovina ja elin mukana, tietyllä tavalla traaginen asetelma on kuitenkin universaali samastumiskohde kenelle tahansa, joka on joskus ollut rakastunut ilman, että tuntee saavansa vastakaikua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla se mukana eläminen jäi. En siis vaan osannut samaistua, vaikka tokihan minäkin olen ollut ihastunut / rakastunut vastakaikua saamatta. En tiedä sitten olenko rajoittunut vai mitä. Ahdasmieliseksi en kuitenkaan tunnustaudu, vaikka en osannut samaistua homoeroottiseen rakkauteen.

      Poista
    2. Tarkennan vielä varmuuden vuoksi, että en siis kokenut sinun syyttävän minua ahdasmielisyydestä :D

      Ehkä samaistumattomuus kumpusi juuri siitä, että... öh... lihallinen kuvaus oli niin vahvaa :)

      Poista
    3. Hih joo, ei kyllä tullut mieleen, että samastumisen puute johtuisi ahdasmielisyydestä tai edes rajoittuneisuudesta. Kommenttini ovat pikemminkin ääneen pohdiskelua omasta lukukokemuksesta, kun arviosi sai minut pohtimaan miksi eläydyin itse niin helposti tarinaan, vaikka seksuaalinen asetelma ei ole aivan itsestäänselvimmästä päästä jos miettii omaa sukupuolta ja seksuaalista suuntautumista? Tulin sitten siihen tulokseen jotain universaalia asetelmassa kuitenkin oli, kun tunsin niin vahvaa sympatiaa Olavi-raukkaa kohtaan :)

      Poista
  2. Minua kirjan puolivälin paljastus josain syystä ärsytti. Kirjassa oli toki ajan kuvaannkuuluvia sovinistisia elementtejä, mutta jostain syystä koko asetelma vain ketutti. Tuntui että lukijaa pistetään halvalla.

    Mutta oikeastaan silti pidin kirjasta! Se ei ollut sellainen kuin odotin ja moni juttu toimi hyvin. Waltarimainen veijariromaanifiilis oli jees.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tässä tiettyä virkistävyyttä oli kaikesta huolimatta!

      Hiivatti kun en osaa ottaa kantaa tuohon waltarimaisuuteen, kun olen lukenut Waltaria niin vähän. Morre, ryhdistäydy!

      Poista
  3. Olen siinä mielessä varmaan kohderyhmää, että minuakin uudet historialliset (viihde)romaanit kiinnostavat kovasti. Tästä on kuulunut pikkuisen ristiriitaisia arvioita, mikä toisaalta on kyllä hyvä juttu. Mulla on kyllä vielä se Kristiina Vuoren Näkijän tytärkin lukematta, sen kyllä voisin tässä kevään mittaan lukea...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisikin mielenkiintoista kuulla mitä sanot tästä(kin)!

      Poista
  4. Minulta jäi kesken tämä. Hyvä Morre kun taistelit loppuun asti. Jotenkin se alun Beatrix-kuvio ei sopinut tarinaan. Lisäksi Olavi jäi mulle hyvin etäiseksi henkilöksi. Mutta mikä oli kaikkein ärsyttävintä, oli se juonen suuri paljastus, jonka arvasin melkein heti. Se tappoi kiinostukseni. Sinänsä kirjailijan teksti on hyvin kulkevaa ja makoisan värikästä, joten jos jatko-osat olisivat teemoiltaan vähän mukavampia, niin ehkäpä tämän tarinan pariin voisi vielä palata.

    t-lukijatar vantaalta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Beatrixin osuuden olisi tosiaan voinut tiivistää vaikka lyhyeksi prologiksi.
      Ja kynä tosiaan pysyy ja kulkee hyvin Kauniston kädessä. Huomasi, ettei ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä (oli pakko käyttää ilmausta :D), vaikka tämä onkin hänen esikoisromaaninsa. Ymmärtääkseni Kaunisto on myös muusikko, joten ehkä hän on sanoittanut aiemmin.

      Poista
  5. Minulla on tämä lukujonossa odottamassa. Eh, ensin pitää saada oma käsis taittokuntoon, mutta sitten - vihdoin ja viimein - koittaa vapaus tarrata kiinni muihinkin kuin tietokirjoihin. Jännityksellä odotan Miljan esikoista. 1400-luvun Ranska on Jeanne d'Arcin Ranska ja siksi erittäin rakas minulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uskon, että nautit tästä! Etenkin, jos 1400-luvun Ranska maantieteineen ja maisemineen on tuttua :)

      Poista
  6. henk koht olen aina ollut kiinnostunut Olavi Maununpojasta, silläkin että olen asunut Ranskassa yli puolet elämääni ja hän on se ensimmäinen suomalainen, joka maan historiassa tunnetaan. siksi syöksyin tämänkin kirjan kimppuun innolla, vaikka tämä onkin kuvitteellinen kertomus hänen elämästään; ajankuva ainakin vaikuttaa hyvin aidolta.
    minäkin vertasin spontaanisti Miljan kirjaa Waltariin, ehkä siksi, että juuri luin uudestaan pari niistä. historialliset kirjat ovat aina olleetkin mielilukemistani. ja aika hyvin Milja pärjäsi Waltarille. vähän olen ihmetellyt Synnintekijän luokittelemista naistenkirjallisuudeksi, mikä saattaa todella antaa joillekin väärän kuvan sen sisällöstä. siksikö että kirjailija on nainen vai siksi, että kirja puhuu mm. rakkaudesta ? onko niin, että Ranskassa voi kunnialliset, jopa miespuoliset, kirjailijat puhua rakkaudesta ilman, että heidän teoksiaan luokitellaan naistenromaaneiksi, mutta Suomessa ei ?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä kysymyksiä tuosta luokittelusta! Minä en luokittelisi tätä naistenkirjallisuudeksi. Minusta tämä on "vain" historiallista fiktiota ilman sen kummempaa sukupuolisuusleimaa tai edes viihteellisyysleimaa.

      Poista
  7. Hei. "Munat ne on munkillakin, hiiohoi!. Oma kritiikkini tässä: http://bit.ly/1693XFL

    VastaaPoista
  8. Taidan kommentoida vähän myöhässä, mutta menköön. Tätä ei voi luokitella romanttiseksi naisten kirjaksi. Ihan miehenä luin ja tykkäsin rehevästä kielestä, mutta myöskin kyvystä kuvailla tunteita. Avutonhan Olavi joskus oli, mutta kukapa meistä ei välillä. Waltari tuli minullekin heti mieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommentointi ei ole koskaan liian myöhäistä :)

      Tätä ei kaiketi tosiaan voi luokitella romanttiseksi naistenkirjaksi (mutta huomautan, että kyllä mieskin voi sellaisesta nauttia :) ), mutta sellainen mielikuva tästä tuli markkinoinnin yhteydessä. Kirjan luettuani olen toki viisaampi sen suhteen.

      Poista
    2. Huomautuksesi on oikein paikallaan. Olen nauttinut monista ns. naistenkirjoista. Mutta miten ne pitäisi luokitella? Onko se vain kustantajan markkinointia tietylle kohderyhmälle. Joissain blogeissa tätä kirjaa on kauhisteltu ja huomasin, että jotkut kommentoijat sitten pelkäsivät ryhtyä lukemaan, vaikka mitään syytä ei ollut.

      Poista