13. tammikuuta 2013

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia (2011 / 2012)

The Marriage Plot
Suomennos: Arto Schroderus
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 599
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Naimapuuhia (jonka suomenkielisestä nimestä saa paljon huumoria) kiinnosti minua erityisesti siksi, että päähenkilönä on kirjallisuudenopiskelijaneitonen, joka selvittää "onko 1800-luvun suurten romaanien rakkautta enää olemassa" (lainaus takakannesta). Epäilin vähän, että miten mahdan suhtautua moderniin kolmiodraamaan, mutta toisaalta Eugenidesia on paljon kehuttu ja 1800-luvun romaanien viitekehys houkutteli.

Joskus ennakkoaavistuksia ei kannata uskoa. Toisinaan kuitenkin kannattaa. Naimapuuhia oli kieltämättä melkoinen pettymys minulle. Ensimmäiset 50 sivua ihastelin ja luin jopa pätkiä miehelleni ääneen ja laitoin sitaatteja Morren maailman Facebook-sivulle. Mutta sitten alkoi alamäki, joka jatkui ja jatkui ja jatkui... En käsitä mitä tapahtui!

Kirja olisi jäänyt kesken jo ennen puoltaväliä, ellei tämä olisi ollut arvostelukappale. Ensin kyllästyin Mitchelliin. Mitchell on rakastunut kirjallisuudenopiskelija Madeleineen. Uskontotieteitä opiskellut Mitchell lähtee ystävänsä Larryn kanssa ensin Eurooppaa kiertelemään ja sitten Intiaan Äiti Teresan hommiin. Tarina sijoittuu 1980-luvulle. Matkan tarkoituksena on tietysti tutkiskella omaa sieluntilaa ja suhtautumista myös Madeleineen, joka torjui Mitchellin. Tätä uskonnollis-filosofistyyppistä vatulointia jatkuu ja jatkuu. Mitchellin rypeminen itsessään otti pahasti pannuun.

Kun Mitchellin rypemistä oli vatuloitu tarpeeksi, siirryttiin Leonard Bankheadiin, johon Madeleine on rakastunut. Maanis-depressiivinen Leonard on hyvin... noh... maanis-depressiivinen. Eugenides osaa hyvin tuoda sen esiin jo tekstin rytmillä. Maniavaiheessa sitä huomasi lukevansakin maanisesti, depressiovaihe oli varsinaista suossa tarpomista. Leonard on biologi, joka työskentelee stipendiaattina Pilgrim Lakessa ja salaa sairautensa. Hän ja Madeleine asuvat yhdessä, mutta mitään auvoa elo ei ole. Sairauskuvaukset ja tutkimuskuvaukset kyllästyttivät nekin alta aikayksikön.

Madeleine Hannasta pidin kirjan loppuun asti. Naimapuuhien saamasta kahdesta pisteestä toinen kuuluu Madeleinelle ja toinen edes ajoittaiselle huumorille. Madeleine on uskottava, häneen oli helppo samaistua. Hän ei juuri ruikuttanut, mutta sortui naiselle niin tyypilliseen vaivaan; haluun parantaa puoliso.

Vaikka Madeleine opiskelee kirjallisuutta, ja alussa puhuttiinkin Derridasta ja Barthesista ja vähän 1800-luvun romaaneistakin, niin en kyllä muuten löytänyt tästä samaa henkeä kuin niissä 1800-luvun romaaneissa. Siksi kai petyinkin niin valtavasti. Naimapuuhia -romaanin isoja teemoja olivat kolmiodraama, halu parantaa, sairaus, uskonnot ja filosofiat, ja opiskelijaelämä 1980-luvulla. Romanttinen tämä ei mielestäni ollut pätkääkään. Loppuratkaisu lässäytti tämän ihan pannukakuksi. Arvelin kaksi päättymistapaa ja toinen, se eniten pelkäämäni, osui oikeaan. Plöts!

Naimapuuhia olisi saattanut toimia minulle paremmin, mikäli tekstimäärä olisi ollut puolet pienempi. Nyt tässä oli aivan liikaa tyhjäkäyntiä ja itsesäälistä rypemistä minun makuuni.
Kannattaa kuitenkin kurkkia muitakin arvioita tästä. Esimerkiksi Järjellä ja tunteella -blogin Susa ihastui tähän täysin, Sallan lukupäiväkirjassa puhutaan suomennoksista ja troopeista, ja Täällä toisen tähden alla oleva Jaana huomasi myös Leonardin osuuksien taituruuden.

Ainiin. Tämä oli myös osa So American -haastettani.

4 kommenttia:

  1. Minullakin palaa pinna yleensä alta aikayksikön, jos henkilöt rypevät itsesäälissä... ehkäpä tämä kirja pitää jättää suosiolla väliin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, että siinä tapauksessa tämä ei ole sinun(kaan) kirjasi...

      Poista
  2. Hih, tässä Naimapuuhissa oli ihan selvästi sulle liian pitkäveteinen esileikki ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä voi sitten kukin tykönään miettiä mitä tämä kertoo minusta xD

      Poista