30. toukokuuta 2012

William Peter Blatty: Manaaja (1971)

The Exorcist
Suomennos: Matti Kannosto
Käännösvuosi: 1972
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 320
Pisteet: 3½/5
Mistä minulle: kirjasto

Varmasti kaikki tietävät Manaajan. Jos ei muuten, niin elokuvasta. 12-vuotiaaseen Regan-tyttöön menee riivaajademoni Pazuzu, jota katoliset papit Damien Karras ja Lankester Merrin häätävät. Regan-Pazuzu puhuu hävyttömiä, oksentelee, saa kasvoihinsa paiseita, taipuu yliluonnollisiin asentoihin ja tietää asioita, joita Regan ei tiedä. Kuuluisaa hämähäkkikävely-kohtausta kirjassa ei muuten ollut lainkaan!
Reganin äiti on kuuluisa näyttelijä Chris MacNeil ja tapahtumien aikana hänen ohjaajansa Burke Dennings murhataan ja sitä kautta etsivä Kinderman astuu kuvaan.

Kirjan rakenne pääsi yllättämään elokuvaan verrattuna. Joskin muistikuvani elokuvasta ovat aika hatarat, vaikka olenkin nähnyt sen pariinkin otteeseen.
Ensinnäkin Damienin ja Reganin tiet kohtaavat vasta suunnilleen kirjan puolessa välissä. Sitä ennen perehdytään paljonkin Reganin psykiatriseen tutkimukseen. Kirja on varsin uskottava tältä osin, ainakin näin maallikon silmin. Tieteellinen lähestymistapa miellytti paljon ja toi tietynlaista uskottavuutta. Käytiin läpi kaikenlaisia mielisairauksia hysteriasta skitsofreniaan. Lisäksi LSD:n käyttö poissuljettiin.
Alussa selvitellään myös Damienin taustoja ja etenkin hänen suhdettaan äitiinsä. Damien kantaa salaa syyllisyyttä siitä, että jätti äitinsä elämään yksin kun lähti opiskelemaan papiksi. Tämä syyllisyys käykin Damienille kohtalokkaaksi.

Kun Damienin ja Chrisin lopulta tapaavat ja Chris pyytää Damienin apua, päästään analysoimaan tarkemmin koko manaamisen ajatusta. Tässä kohdin tuleekin asiaan kiinnostava näkökulma. Damien ei tahdo uskoa manaamiseen ja sen tarpeellisuuteen, kun taas ateisti-Chris taas uskoo! Lopulta Damien taipuu anomaan piispalta lupaa manauksen suorittamiseen. Manauksen tarve selitetään ihan puhtaasti psykologialla; jos henkilö uskoo vahvasti olevansa riivattu, hän myös todennäköisesti uskoo manaukseen, joten manaus saattaa vapauttaa henkilön riivauksesta, jota ei tieteellisessä mielessä ole ollutkaan!
Oli hienoa, että tässä ei varsinaisesti otettu uskonnollisiin kysymyksiin kantaa lainkaan. Lukija voi joko uskoa Reganin olleen todella riivattu tai sitten uskoa, että Regan vain sekosi leikkiessään ouija-laudalla. Kumpikin tulkinta on mahdollinen.

Psykologiset selitykset ja pitkä taustoittaminen tämän tiimoilta tekivät kuitenkin Manaajasta hiukan raskaan. Lääketieteellisiä termejä ja lääkkeiden nimiä esiintyi paljon. Jännite siis katosi täysin jossakin vaiheessa. Isä Merrin tuli kuvaan vasta ihan lopussa, mutta onnistui silti olemaan varsin vaikuttava hahmo. Olisin kaivannut häntä mukaan jo aiemmin (alun prologin lisäksi).
Lisäksi Denningsin murhan ratkominen jää vähän puolitiehen, vaikka onkin kiinnostava ja tarinan motivoinnin kannalta oleellinen sivujuoni. Se melkein unohtuu lopussa kokonaan ja tulee tavallaan hutaisten ja pintapuolisesti selitettyä loppuun.

Manaajan lukeminen oli kuitenkin enemmän positiivinen kokemus ja voin suositella tätä kaikille psykologiasta kiinnostuneille. Kauhun osuus jää tässä ainakin nykylukijalle ja kokeneelle kauhukonkarille aika ohueksi. Manaaja on kuitenkin kauhukirjallisuuden klassikko ja oiva aikalaiskuvaus myös.

Tässä vielä Manaaja-elokuvan tunnari, joka on Mike Oldfieldin (yksi lempiartisteistani) käsialaa ja melkoisen vaikuttava sävellys:

28. toukokuuta 2012

Aki Raatikainen: Kristallikuningas (2012)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 526
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kristallikuningas on pitkästä aikaa tuore historiallinen seikkailuromaani. Näitä ilmestyy nykyään aika harvoin ja vielä vähemmän kotimaisilta kirjaililjoilta. Kyseessä on Aki Raatikaisen esikoisteos.

Tarina on varsinainen miehinen tuhkimotarina, josta tulee mieleen Bernard Cornwellin kirjat että Dumasin Monte Criston kreivi ja Kolme muskettisoturia. Jälkimmäiseen tässä on ihan suora viittauskin, sillä Kristallikuninkaan päähenkilö jopa kohtaa d'Artagnanin kumppaneineen.

Kristallikuningas sijoittuu 1600-luvun Eurooppaan. Päähenkilö, Axel Tystlåten, joutuu jos jonkinmoisiin seikkailuihin. Hän, vaatimattomista olosuhteista oleva äpäräpoika, rakastuu kartanonrouva Saraan. Siitä ei hyvää seuraa, joten Axel joutuu sotaväkeen 30-vuotiseen sotaan. Siellä hän loukkaantuu vakavasti päätyen erään leskirouvan huomiin. Rakastumaan pystymätön Axel kuitenkin jatkaa matkaansa ja kokee erittäin onnekkaan sattuman. Samalla hän törmää espanjalaiseen aatelismieheen, Diego de la Cruziin, josta hän saakin hyvän ystävän. Kaksikon tie käy Amsterdamiin, eikä rikastumista voi estää... Mutta taas sattuu ja tapahtuu, ja Axel joutuukin Ranskaan Louvreen. Sieltäkin aikanaan tulee äkkilähtö ja sitten päädytään Madagascarille, josta päädytään Skotlantiin ja sieltä sitten takaisin Suomeen.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita siis piisaa kuten kunnon seikkailuromaanissa pitääkin. Lisäksi Raatikainen on tehnyt selvästi ison taustatyön historiafaktoja ajatellen. Ne nivoutuvatkin tekstiin erittäin hyvin. Lopputulos siltä osin on uskottava, mutta ei kuivakka. Pidän tätä Kristallikuninkaan isoimpana ansiona, vaikka huomautan kyllä samasta kuin Helsingin Sanomien Vesa Karonen; nykykielisyyksiä on liikaa. Lisäksi minusta Axel ajattelee hitusen liian 2000-lukumaisesti.

Seikkailuromaanilta ei noin muuten tule odottaneeksi uskottavuutta. Sattua ja tapahtua voi vaikka mitä! Mutta tälläkin on rajansa ja kun romaani lähestyi loppuaan, epäilin jo hetken lukevani sittenkin hienoista parodiaa. Siinä vaiheessa kun Axel melko hatarin selityksin päätyy vuoteeseen erittäin korkea-arvoisen naisen kanssa, kohottelin jo kulmiani. Voihkaisin ääneen, kun tässä tuli esiin jälleen inhokki-kliseeni: ko. nainen tuli tietysti tuosta yhdestä kerrasta raskaaksi. Axel Tystlåten ei siis ollut enempää eikä vähempää kuin erään kuuluisan hallitsijan biologinen isä! Hitosti liian paksua minun makuuni.
Kristallikuninkaan loppuratkaisu oli myös lievä pettymys. Kaunis sinänsä, mutta aivan liian äiteläksi kirjoitettu.

Lisäksi Kristallikuningas olisi kaivannut himpun verran tiivistämistä. Seikkailuromaanien toki pitääkin olla vähän tiiliskiviä, mutta Axelin itsesääliset pohdinnat ja alun yksityiskohtaiset sotakuvaukset pistivät vähän haukotuttamaan. Lisäksi viimeiset sata sivua olisin napannut tarinasta kokonaan pois. Alkoi mennä jo sen verran liiallisuuksiin.

Axel Tystlåten jäi lopulta minulle aika etäiseksi hahmoksi, vaikka en toisaalta hänen kuvaamisessaan näekään mitään vikaa tai mitään, mitä olisi voinut tehdä toisin. Kemiamme eivät vain kohdanneet. Suosikikseni nousi oikeastaan alta aikayksikön Diego! Siinä oli vekkuli ja hauska kaveri. Raatikainen ei ole sortunut mihinkään äly ja väläys -tyyppiseen kaksikkoon, vaan Diego ja Axel ovat aika tasavahva pari vaikka erilaisia persoonallisuuksia ovatkin.


Lisäksi kirjan graafinen asu on todella kaunis, kuten voi huomata niin kansikuvasta, selkäkuvasta kuin tuosta luvun aloittavasta kuvasta. Jo se viestii hienolla tavalla kytköstä vanhoihin seikkailuromaaneihin ja ihastelin ratkaisua kovasti. Päällyksestä vastaa Mika Tuominen.

Kristallikuningas on siis perushyvää viihdettä ja kritiikistäni huolimatta pistän kyllä Raatikaisen nimen muistiin. Tämä on sopivaa juurikin kesälukemiseksi, sillä rennossa olotilassa ei ehkä niin häiriinny liioittelusta tai imelyyksistä. Huumoriakin tässä piisaa, mitä esim. Monte Criston kreivissä ei juuri ollut. Tästä kun Raatikainen kypsyy vielä, niin vanhempi Dumas saa vapista haudassaan!

Puolisilmä -blogista löytyy arvio myös.

27. toukokuuta 2012

400. postaus

Se olisi 400. postaus Morren maailmassa! Paljon on lätisty kaikenlaista. Kirja-arvioita on kertynyt 281, joten yli 100 postauksen verran on jauhettu ihan muuta! Hohhoh!
Luvassa ei ole kuitenkaan nyt sen kummempia juhlallisuuksia. Arvonta on kyllä tulossa ihan lähiaikoina jopa, mutta juuri tähän se ei nyt sopinut...

Oli minulla muutakin asiaa. Kirjainten virrasta nimittäin haastettiin vastaamaan 11 kysymykseen, joten vastauksia olisi luvassa nyt sitten tässä.


1. Minkä kirjan maailmaan haluaisit uppoutua niin, että olisit siellä mukana "oikeastikin"?

Apua! Kuinka monta saa vastata? Haluaisin uppotua kunnolla esim. Dragonlancen maailmaan ja lapsena muistan ihan tosissani surreeni, ettei Belgarionin tarusta tuttua maailmaa ole oikeasti olemassa. Narniaan olisin myöskin halunnut mennä. Oikeastaan siis aika moneen fantasiamaailmaan – unohtamatta Harry Potterin rinnakkaistodellisuutta!
Tunnustan myös, että olisi ollut aivan ihanaa elää Kaari Utrion keskiaikamaisemissa (realiteeteista viis...) ja tietysti Ylpeys ja ennakkoluulo -romaniin maisemissa.

2. Koska ja miten opit lukemaan?

En muista. Tätä pitäisi kaiketi kysyä äidiltä (pitääkin kysyä joskus...). Muistan, etten ainakaan ollut mikään tavallista aikaisempi tai myöhäisempi lukija. Ehkä siinä esikouluiässä?

3. Minkä elokuvavinkin antaisit sateiseen kevätiltaan?

Hiljaiset sillat. Hempeän surullinen, kaunis. Kuin sateinen kevätilta. (Kirjana muuten onneton tekele.)

4. Mikä on ollut paras tänä vuonna lukemasi kirja?

Aki Ollikaisen Nälkävuosi.

5. Minkä elokuvan, joka pohjautuu kirjaan olet katsonut viimeksi?

Ai kamala... Katson todella vähän elokuvia... Nyt muistankin! Conan barbaari!
6. Mikä oli ensimmäinen kirja, jonka muistat lukeneesi?

Saapasjalkakissa.

7. Mikä on ahdistavin kirjamuistosi?

Kaari Utrion Vanajan Joanna. En ole muuten lukenut sitä loppuun, koska en ole uskaltanut yrittää. Luin sitä herkässä 14-vuoden iässä ja ahdisti ihan tavattomasti kuinka ilkeitä Joannaa kohtaan oltiin.

8. Ketkä kuusi fiktiivistä henkilöä kutsuisit päivälliselle?

Kasasin mielessäni jo herkun mieslistan, mutta koska tarkoituksena onkin ehkäpä syödä sivistyneesti päivällistä, niin muokkasin hiukan uusiksi...
Scarlett O'Hara (Tuulen viemää)
Fizban-velho (Dragonlance-sarja)
Elizabeth Bennet (Ylpeys ja ennakkoluulo)
Belgarath-velho (Belgarion-sarja)
Morgaine/Morgan le Fay (Avalonin usvat)
Eric Northman (Sookie-kirjat) (oli ihan pakko!!)

Listasta tuli vahingossa aika velhopainotteinen näemmä! Bonusvieraaksi voisin haluta vielä Terry Pratchettin Kiekkomaailmasta tutun Kuoleman, joka vaikuttaa hauskalta hemmolta.

9. Mitä luet juuri nyt?

Heikki Turunen: Simpauttaja
10. Luetko kirjan joskus loppuun vain siksi, että voit kirjoittaa siitä blogiisi?

En. Luen loppuun arvostelukappaleet, haastekirjat (tosin tähän aion antaa jatkossani itselleni vapauksia) ja tietysti ne, jotka ovat muutenkin kelvollisia. Vain blogin vuoksi en lue mitään.

11. Jos et kirjoittaisi kirjablogia, niin mikä muu aihe jaksaisi pitää mielenkiintosi bloggaamisen parissa?

Ratsastus ja siitähän minulla on tuo Morren polleilut -blogi. Jos sitäkään ei lasketa, niin en oikein tiedä... Ehkä kirjoittaminen.

En pistä haastetta enää eteenpäin, sillä tämä on kiertänyt jo niin monessa paikassa. Kiitos kuitenkin Hannalle ja sitten muihin kuulumisiin...

Kesä on tullut! Morren maailmakin vaikenee kohta pariksi viikoksi, sillä ryntäämme pelastamaan Kreikan kansantaloutta. Sitä ennen on kuitenkin luvassa ainakin pari kirja-arviota, ehkä kolmekin. Aurinkoisina päivinä on ollut ihanaa lukea parvekkeella ja ottaa pohjia. Siis rusketuspohjia tietysti!

Olenkin tässä pähkäillyt, että mitä kirjoja sitä pakkaisi mukaan reissuun. Kerron kyllä, kun lopullisten valintojen aika on tullut. Kuitenkin koitan valita omia kirjoja, jotka ovat pokkareita tai muuten pehmeäkantisia.

Kesän ohjelmaan loman lisäksi kuuluu kirjoittamista. Gradua pitäisi vähän työstää, mutta myös muuta kirjoittamista. Pitäisi suorittaa ihan yliopiston kirjoittajaopintoja ja lisäksi liityin kahteenkin eri kirjoituspiiriin. Toisessa tehdään lähinnä harjoituksia, mutta toiseen pitäisi saada ihan kunnon novelli aikaan. Joten luova kesä on luvassa!
Omat haasteensa tuo koululainen, jolla on ihka ensimmäinen koululaisen pitkä kesäloma. Ou nou... Saa nähdä kuinka luovaksi sitä ihan todella saa heittäytyä! 

26. toukokuuta 2012

Andrus Kivirähk: Riihiukko (2000)

Rehepapp
Suomennos: Kaisu Lahikainen
Käännösvuosi: 2002
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 253
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Tämä kirja päätyi lukulistalleni graduni kautta, sillä nyt on haussa kirjallisuutta kansanperinteisiin, ihmissusiin ym. liittyviin juttuihin. Riihiukko tarjoileekin niitä Viron maisemissa oikein runsaissa määrin.

Andrus Kivirähk oli vieras nimi minulle, mutta tämän romaanin perusteella hänestä tuli mieleen hitusen Arto Paasilinna. Kerronta on ironisella huumorilla varustettua ja vaikka Riihiukko sijoittuukin 1800-luvun Viroon, on siinä piikki varmasti tämän päivänkin yhteiskunnalle.

Riihiukko kertoo siis pienestä virolaisesta kyläyhteisöstä maaorjuuden ajalta. Ahneus ei tunne rajoja herroilla sen paremmin kuin rahvaallakaan. Kun oma oveluus ei riitä, otetaan apuun myös taikakonstit, jotka ovatkin suorastaan arkipäiväisen yleisiä. Lähes joka perheessä on oma kratti, on ihmissusia, hiisi notkuu talon nurkissa ja itse Vanha Kehnokin piipahtaa usein. Paasilinnan lisäksi mieleen tuli myös Terry Pratchett (joskaan minusta Paasilinna ja Pratchett eivät muistuta toisiaan...).
Riihiukko eli Riihi-Santeri on päähenkilö, mutta mukana toilaileivat myös hiukan yksinkertainen Janne-renki, Saatanan apulaisena ollut Munan Otto, talonpoikaisneito Liina ja Hannu-vouti. Unohtamatta tietysti ahnetta vanhuskaksikkoa Ernestiä ja Impiä.
Tarina sijoittuu yhdelle marraskuulle ja lyhyehköt luvut koostuvat jokaisesta marraskuun päivästä.

Huumori Riihiukossa on oikein kohdillaan. Jo alusta asti on selvää, ettei tätä tarinaa kannata lukea otsa kurtussa, vaan huumori ja letkeä kerrontatyyli pelaavat hyvin yhteen. Henkilöhahmot jäävät aika ohuiksi, mutta toisaalta tämän tyyppisessä tarinassa ei mitään syväluotaavia henkilökuvauksia kaivatakaan. Jokainen hahmo on onnistuneesti oma persoonallisuutensa.

Aluksi Riihiukko vaikutti yksittäisiltä tapahtumilta vailla sen kummempaa isompaa juonta, mutta sellainenkin alkoi pitkähkön alun jälkeen hahmottua juuri ennen kuin sitä alkoi kunnolla kaivatakaan. Liinalla on rakkausmurheita, paronin kaunis tytär saapuu Saksasta ja Riihiukostakin paljastuu pieni yllätys.

Harmikseni kuitenkin loppu oli oikeastaan yllättävän tyly ja siten jätti vähän huonon maun suuhun. Ei tällaisessa odotakaan mitään erityisen opettavaista tai kaunista loppua, joten kai sinänsä voisi kiitellä yllätyksellisyydestä. Tätä en todella osannut odottaa. Vaan tämä ei tuntunut sopivan kirjan hilpeään tyyliin ollenkaan.

Riihiukko sopii erityisesti niille, jotka ovat kiinnostuneet kansanperinteestä ja vanhoista taikakonsteista. Täältä nimittäin löytyy niksi jos toinenkin! Myös Paasilinnan ystävien kannattaa rohkeasti tarttua tähän. Tässä on jotakin tuttua, mutta samalla kuitenkin vähän vierastakin.

Tällä nappaankin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteesta Viron!

23. toukokuuta 2012

Daniyal Mueenuddin: Hunajaa ja tomua (2009)

In Other Rooms, Other Wonders
Suomennos: Titia Schuurman
Käännösvuosi: 2012
Kustantamo: Avain
Sivumäärä: 299
Pisteet: 3½/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Ensimmäinen järkytys olikin jo kirjan kansipaperin sivuliepeessä: Daniyal Mueenuddin onkin mies! Ei sillä, että sillä olisi jotakin merkitystä, mutta mielsin kirjoittajan naiseksi. Vaan eipä se muuten vaikuttanut tämän novellikokoelman ennakko-odotuksiin.

Hunajaa ja tomua sisältää kahdeksan novellia, joita yhdistää maanomistaja K. K. Harouni. Novellit sijoittuvat pääasiassa Pakistaniin, mutta hetkeksi piipahdetaan myös Pariisiin. Harouni itse ei ole päähenkilönä, mutta jollain tapaa häneen viitataan aina enemmän tai vähemmän.

Novellit:
Sähkömies Nawabdin
Saleema
Onni täällä vaihtelee
Palava tyttö
Joka huoneessa omat ihmeensä
Pariisin kova taivas
Lily
Hemmoteltu mies

Mueenuddin tyyli on varsin pelkistetty eikä hän turhia kikkaile kielellä. Yllättäen olisin kuitenkin kaivannut hiukan monipuolisempaa kielenkäyttöä, sillä itse tarinat jäävät pääosin aika keskikastiin. Kielen monipuolisempi käyttö olisi tehostanut rikkaiden ja palvelijoiden maailman eroja. Kaikesta päätellen he puhuvat eri tavoin tai jopa eri kieltä, sillä novelleissa paikoin kuitenkin viitataan asiaan mm. kertomalla henkilön vaihtavan kielensä karkeaan punjabiin.

Antoisinta novellikokoelmassa onkin eri luokkien vastakkainasettelu, joka tulee ilmi kuin huomaamatta. Mueenuddin ei sorru alleviivaamiseen siltä osin. Rikkaiden sormissa välkkyvät rubiinit ja timantit, köyhä palvelija koittaa pysyä hyvissä väleissä kokin kanssa saadakseen ruokaa. Rikkailla on useampiakin asuntoja ja eri asuntojen palveluskunnat pitävät huolen siitä, että eri talojen juoruista pysytään kärryillä.

Toinen kiinnostava seikka oli sosiaalisen kanssakäymisen seuraaminen. Elämä Pakistanissa tuntuu olevan kovaa rikkauksista huolimatta. Ylipäätään koko mielenmaisemaa on tavattoman haasteellista käsittää. Paljon valehtelua, kieroilua, selkäänpuukottamista... Päällepäin ollaan hyvinkin kohteliaita. Teestäkin kieltäydytään moneen otteeseen ennen kuin sitä on oikeasti soveliasta juoda kun tarjotaan. En tiedä, onko se ollut Mueenuddinin tarkoitus, mutta melko negatiivisen kuvan pakistanilaiselämästä sai. Minulle ei ainakaan syntynyt minkäänlaista intohimoa lähteä paikan päälle.

Suosikkinovellini oli Saleema, vaikka se oli myös karuin ja surullisin. Huonoista lähtökohdista tuleva Saleema rakastuu Harounin vanhaan hovimestariin. Hän kohoaakin palvelusväen keskuudessa hyvään asemaan, mutta mikään ei ole pysyvää...
Saleemassa näkyy Mueenuddin tekstien parhaat puolet; eleettömyys ja sieltä kumpuava teho, joka jättää tilaa tarinalle itselleen.

Kokonaisuudessaan Hunajaa ja tomua jäi kuitenkin plussan puolelle, vaikka tämä ei minua erityisesti säväyttänytkään. Novelleja oli mukava lukea ja jokainen tarina oli omanlaisensa. Harouniin liittyvä kytkös oli kiva ratkaisu, joka toi tarinoille yhteneväisyyttä ja kytki ne hienoisin säikein toisiinsa. Novellikokoelma on oiva tapa kurkata pakistanilaiseen elämänmenoon. Ehkä sieltä voi oppiakin jotakin?

Hunajaa ja tomua on myös luettu näissä blogeissa:
Luettua
Mari A:n kirjablogi
Tea with Anna Karenina

21. toukokuuta 2012

Eerika Häkkinen ja Johanna Viitanen: Pennejä taivaasta (2009)

Kustantamo: Vudeka
Sivumäärä: 144
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Pennejä taivaasta ja muita istuntaharjoituksia on ratsastusaiheinen tietokirja. Mietin, että esittelisinkö sen täällä vaiko Morren polleilut -blogissani, mutta päädyin kuitenkin tänne. Tämä se kirjablogi kumminkin on.

Nimensä mukaisesti Pennejä taivaasta pureutuu lähinnä ratsastajan istuntaan. Ei se hevosen selässä istuminen kuulkaa niin helppoa ole, kuin voisi äkkiseltään kuvitella. "No siellähän vaan nyt istutaan!" ei ihan toimi. Tai toimii tietysti, jos tavoitteena on vain pysyä selässä. Mutta jos haluaa saada hevosenkin toimimaan ja saada sitä kautta omakin olo miellyttävämmäksi, niin se vaatii harjoitusta.

Tässä kirjassa on erilaisia harjoituksia niin ratsain kuin kotioloissa jumppapallonkin kanssa. Eniten miellytti se, että joka asia perustellaan ja hyvin. Kyse ei ole pelkästä näyttävyydestä tai että näin on aina tehty. Kyse on hyvin pitkälti fysiikan laeista. Tässä esimerkiksi ote kohdasta, joka käsittelee hyvää ryhtiä (s. 79):
Vedä hartiat niin taakse kuin saat ja työnnä rinta ulos. Ajattele hienoja ominaisuuksia, joita sinuun ryhdikkäänä liitetään: tervehenkinen, rehti, menestyjä. Pinnistele kunnolla, tuleehan tässä suoraselkäinen voittajatyyppi!
Miltä tuntuu? Ratsastaisitko tässä asennossa tunnin? Emme mekään. Ihmisen on fyysisesti mahdotonta ryhdistäytyä vetämällä hartioita taakse*. Ylävartalo kyllä jännittyy, ja kipuvoiteiden myynti kasvaa vuosi vuodelta.
Hyvää ryhtiä ei ole olemassa – ei siinä mielessä kuin tervehenkiset liikuntaoppaat ovat 1930-luvulta asti saarnanneet. Ryhti ei tarkoita yksittäistä asentoa vaan tasapainoa: miten kannat päätä suhteessa ylävartaloon ja ylävartaloa suhteessa lantioon.
Kappale jatkuu vielä selityksellä siitä kuinka hyvä ryhti haetaan.

Tuossa lainaamassani kappaleessa näkyy myös tekstin letkeä tyyli, joka oli erinomaisen viihdyttävä. Tekstiä on höystetty myös lukuisilla alaviittauksilla ja tässä niistä yksi (viittaus kuuluu tuohon edelliseen näytteeseen *:lla merkittyyn paikkaan):
Tämä anatominen pikkuseikka ei ole estänyt opettajia, valmentajia ja ratsastajaparkoja yrittämästä, mutta sitä korkeampi aika on jo lakata hölmöilemästä. Perinteinen "hartiat taakse, vatsa sisään" -nalkutus tuottaa hyvän ryhdin yhtä todennäköisesti kuin pakanamenot, jossa tanssit keskiyöllä alasti lähteellä ja uhraat pieniä karvaisia eläimiä.
Hihitin hieman, sillä tällainen tyyli on ihan uutta minulle tietokirjoissa. Ehkä jossakin For Dummies -tyylin kirjoissa näitä on enemmän.
Tämä on kuitenkin hiukan kaksiteräinen miekka. Huumori on tietokirjoihinkin toki tervetullutta, mutta sen annostelussa kannattaa olla varovainen. Jos tietokirja on pelkkää vitsiä, sen uskottavuus ja teho laskee. Pennejä taivaasta pysyy hyvän maun tällä puolen, mutta vain täpärästi.

Omintakeista tyyliä edustavat myös kappaleiden alut, joissa ensin tuntuu siltä, että tämä ei liity mitenkään asiaan. Esim. sivulla 40 lähdetään vuodesta 2200 ja geenimuuntelusta. Asiaan kuitenkin päästään hyvin nopeasti. Alaotsikko "Geenimuunneltu ihanneratsastaja" käsittelee erilaisten ratsastajatyyppien mittasuhteita ja niiden vaikutusta istuntaan. Alaotsikot kautta linjan ovat ihan nokkelia, mutta eivät kappaleen sisällön kannalta järin informatiivisia. Varsinaiset otsikot sitten ovat vähän turhankin väljiä; Hevonen, Ihminen, Varusteet, Paikallaan, Liikkeellä, Vaikuta! ja Menetelmiä.

Oli miten oli, sisältö on joka tapauksessa rautaa ja kohdallaan. En tiedä miten pääsen tuntiratsastajana hyödyntämään näitä ratsailla tehtäviä harjoituksia, mutta jo niiden ajattelu ja sisäistäminen on taatusti tervetullutta. Harjoitukset ovat sillä tavalla helppoja, että ne sopivat hyvin aloittelijoillekin. Tässä onkin Pennejä taivaasta teoksen hyvä valttikortti; tämä käy kaikenlaisille ratsastajille kokemuksesta ja lajista riippumatta.

17. toukokuuta 2012

Mika Pekkola: Aamun kirkastus (2012)

Kustantamo: Like
Sivumäärä: 204
Pisteet: 1½/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Nyt heti alkuunsa haluan korostamalla korostaa arvioni henkilökohtaisuutta. Aamun kirkastus on nimittäin varmasti kirja, joka jakaa mielipiteitä ja tuntoja, koska sitä voi lukea ja ymmärtää niin monella tavalla – tai olla ymmärtämättä lainkaan.

Kyseessä on Pekkolan esikoisteos ja esikoisteokseksi tämä on minusta aika kunnianhimoinen. Rehellisesti sanottuna en tiedä onko tämä kirja hyvä vai huono. Nimittäin tämä meni sen verran kovaa ja korkealta yli hilseen, että en saanut tästä oikein minkäänlaista otetta.

Kirja kertoo uskonnollisessa yhteisössä elävästä Aamusta, joka löytää seksuaalisuutensa. Kirjan nimikin on moniulotteinen ja viittaa siihen hyvin onnistuneesti. Romaanin aikana Aamu muuttuu hyvin hienovaraisesti arasta ja näkymättömästä omalla tavallaan rohkeammaksi ja kaoottisemmaksi. Muita keskeisiä henkilöitä ovat Aamun saarnaaja-isä, kuoleva äiti ja paras ystävä Anna.

Kirjan kerronta ei ole järin suoraviivaista, vaan hyvin haastavaa. Tämän huomasi myös Kirjantila-blogin Jaakko. Sanoisin, että tämä on varmasti hienoa, jos tästä saa otteen. Minä en saanut, joten kokemus jäi etäiseksi. Aloin tympiintyä ja turhautua. Tarina sinänsä tuntui kiinnostavalta, mutta kun en saanut kerronnasta tolkkua! Kerronta vaikutti kuitenkin harkiltulta, huolitellulta ja kaikin puolin tietoiselta ratkaisulta.

"Tyhjään tuijottamisen valju ilo!" Aamu osoitti sanansa peilikuvalleen ja kääntyi nostaakseen vaatteensa. Vasta nyt hän huomasi ikkunat ja irstaan pilvenriekaleen, joka mittaili hänen alastonta ruumistaan keskimmäisen ikkunan ylimpien ruutujen lävitse. Hän syöksyi kyykkyyn kuvotuksen ja itkun pakottamana ja veti lattialta satunnaisia vaatekappaleita suojakseen. Repeytyvä pilvi tuijotti häntä häpeilemättömästi kuin orjanomistaja. Miksi rakennettiin seiniä, miksi suljettiin verhoja, jos kaikki oli kuitenkin läpinäkyvää? Tilintekoa oli mahdotonta viivyttää loputtomiin. (s. 10-11)
Näihin kielikuviin ja tilanteisiin en kyennyt lainkaan samaistumaan. Vaikka kuinka olisi ahdasmielisessä uskonnollisessa yhteisössä elävä tyttö, niin en osaa ajatella, että jo pilvet koettaisiin irstaasti katseleviksi tahoiksi. Omenankukat nauravat, sängyt irvistelevät, omenat laskevat leikkiä... Aamun kirkastus ei ole maagista realismia edustava teos, mutta en silti käsitä näitä kielikuvia ainakaan tämän romaanin yhteydessä.
Kustantajan sivuilla mainittua kauhuromanttista sävyä en myöskään tavoittanut lainkaan.

Romaanin tunnelma on hyvin pysähtynyt, mutta silti samalla sekava ja uhkaavakin. Se kuvaa minusta onnistuneesti Aamun mielenmaisemaa. Tunnelmatasolla koin siis saavuttavani sen, mitä Pekkola ajaakin takaa. Siksi on niin harmillista, että kaikki muu meni niin ohitseni.

Rohkenen arvailla, että ne, joihin tämä tyyli putoaa, saavat Aamun kirkastuksesta hienon lukukokemuksen. Itse en kuulunut kohdeyleisöön, vaikka niin luulin, ja siten koko lukukokemus jäi vajaaksi. Kyseessä on myös henkilökohtainen mieltymysmielipide; en pidä tämän tyyppisestä kerronnasta lainkaan. Suosittelen tätä erityisesti niille, jotka kaipaavat haastavaa lukemista.

14. toukokuuta 2012

Joel Lehtonen: Mataleena (1905)

Kustantamo: SKS
Sivumäärä: 91
Pisteet: 2½/5
Mistä minulle: kirjasto

Symbolismi ja dekadenssi kurssini lähestyi loppuaan. Sain esseeni vihdoin valmiiksi ja tenttikin on suoritettu. Joel Lehtosen Mataleena kuului kurssin kaunokirjallisuuden lukemistoon.

Tämän aihepiirin kirjat eivät ole oikein minua vakuuttaneet. Vaikka viehätynkin realismissa ja naturalismissa niiden tarkasta kuvauksesta ja rappiostakin, niin dekadenttius on jo liikaa. Symboliikasta saan vain päänsärkyä. Se toimii minulle kivana lisämausteena, jota teoksessa on vain aavistus. Mutta jos se on pääajatus kirjassa, niin en vain yksinkertaisesti pidä siitä.

Mataleenaa pidetään osin Lehtosen omana elämäkertana. Tarinaa kertoo Mataleenan poika, joka pitkien erossaolovuosien jälkeen tapaa kuolemaisillaan olevan äitinsä. Mataleena on ollut kaunistiikin sanottuna pahamaineinen nainen, ilkeä, kaksinaamainen ja kaunis. Hänen lirkutteli monelle kylän pojalle, mutta päätyi sitten naimisiin vanhemman miehen kanssa. Ennen avioitumistaan hän kohtasi kovaluonteisen Mikaelin, myllärinpojan. Viharakkaus-suhde syntyi välittömästi. Kumpikin meni tahoillaan naimisiin oikeastaan vain toisiaan ärsyttääkseen. Pariskuntinakin he keskittyivät toistensa elämän hankaloittamiseen ja käräjilläkin oltiin.
Kun Mataleena jäi leskeksi, haksahtivat hän ja Mikael lihallisiin iloihin, josta syntyi sitten tarinaa kertova poika (huomatkaa jälleen inhokkikliseeni!). Vihasuhde jatkuu jopa niin, että Mataleena vannoi mieluummin tappavan poikansa kuin antavansa sen Mikaelille vaikka he elivätkin mierolaiselämää. Lopulta poika päätyi kylän naisten kasvatettavaksi, huutolaiseksi ja lopulta kuitenkin ylioppilaaksi ja "diletantiksi taiteilijaksi" – hullun suvun loppuhuipentumaksi.

Mataleenan kerrontatyyli on hiukan satuhenkinen ja hurmoksellinen. Vähän sama kuin Mirdjassakin. Mataleena on kuitenkin tässä mielessä onnistuneempi, sillä teoksen lyhyys auttaa jaksamaan sitä hurmosta. Mirdjassa se yli 300 sivun hurmoshenkisyys lähinnä rasitti ja väsytti.
Mataleenassa näyt ja unet kuuluvat kerrontaan ja mukaan mahtuukin Metsän Ihme paholaisnainen kuin itse Saatanakin. Vaikka muuten tämä romaani ei oikein vakuuttanut, niin loppuhuipennus, Hullujen laulu, oli kyllä hieno minunkin mielestäni.

Hullujen laulun lisäksi Mataleenan ja Mikaelin suhde oli kiinnostavaa seurattavaa, mutta noin muuten en voi sanoa tästä nauttineeni. Onneksi tässä oli vain alle sata sivua, joten äkkiähän tämän lukaisi.

Suosittelen Mataleenaa erityisesti niille, jotka nauttivat symboliikasta ja hurmoksellisuudesta. Mataleenalta ei kannata odottaa samoja piirteitä kuin Putkinotkolta (jonka muuten aikanaan jätin kesken, koska se oli niin tylsä). Tämä on jotakin ihan muuta.

12. toukokuuta 2012

Tylsä kirja ja huono kirja

Oikeastaan minun piti esitellä vain yksi keskeyttämäni kirja, mutta tänään keskeytin vielä toisenkin! Huu! Kovasti harvinaista, mutta sattuuhan näitä.

Kirjastosta mukaan tarttui Jonathan Carrollin Valkoiset omenat. Kujerruksia -blogin Linnea on Carrollia kovasti kehunut ja kun vasta sitä kautta oivalsin ettei kyseessä olekaan romanttista hömppää kirjoittava kaveri, vaan spefiä, niin pitihän tähän tarttua. Lisäksi kansiliepeessä kerrottiin, että Carrollin teoksia ihailevat myös Neil Gaiman ja Stephen King. Kyseessä siis ei voi olla huono kirjailija!

Huonoudesta en tiedä, mutta sata sivua kahlattuani olin niin tylsistynyt, etten nähnyt enää mielekkääksi jatkaa enempää. Tarinan ideahan on hauska; naistenmies Vincent Ettrich (jonka nimi oli mielestäni häiritsevän tyhmä) huomaakin eräänä päivänä olevansa kuollut ja palannut uudestaan elävien kirjoihin. Hänen rakastettunsa Isabelle odottaa hänelle lasta, jonka pitäisi olla universumin pelastaja.

Kirja alkoi kovin hauskasti Vincentin eksyttyä naistenalusvaateliikkeeseen, mutta hauskuus vaihtui äkkiä tylsyydeksi. Minun makuuni tässä oli ihan liikaa selittelyjä ja paikallaan polkemista. Isabellen astuttua kuvioihin tilanne vain paheni. Isabelle on täynnä erikoisia piirteitä (mm. jatkuva viestien lähettely, katoamiset, ihmeelliset kysymykset "Kuvaile minua yhdellä sanalla" -tyyliin, mieltymys hapankaalileipiin), niin että turruin niihin jo alkuunsa. Yksi tai kaksi hassua juttua menisi, mutta tämä alkoi jo tuntua turhalta erikoisuudentavoittelulta.

Minä siis puuduin tähän aika pian, mutta kurkatkaa ihmeessä Linnean mielipide!

Toinen keskeytetty olikin sitten hiukan yllättäen lastenkirjallisuutta. Vaikka juuri Veljeni Leijonamieli -postauksessa sanoinkin, että mielikuvitus luo lapselle turvalliset rajat, niin rajat on silti vedettävä joskus sitä ennen.

Anders Jacobsson ja Sören Olsson lienevät monelle tuttuja Bert-kirjojen kautta. Niitä luin varhaisteininä itsekin ja pidin niistä kovasti.
Niinpä tarjosin pojalleni luettavaksi saman kaksikon Lasse-kirjoja, jotka ovat suunnattu nuoremmille kuin Bertit. Mutta Lasset olivatkin mielestäni hiukan erilaisia. Luimme loppuun asti Lasse ekaluokkalainen ja Lasse tokaluokkalainen -kirjat, vaikka jo niillekin rypistelin kulmiani. Mutta Lasse + Sophie = totta -kirjaan loppui meillä (ainakin toistaiseksi) Lasse-kirjojen lukeminen.

Lasse-kirjoissa jo aiemmin kiinnitin huomiota yllättävän runsaasti esiintyvään nimittelyyn. Pönttö, hölmö, tyhmä, mammari... Ihan viattomia sinänsä. Mutta kusimuki ja paskaveli eivät enää kyllä huvittaneet. Nimittelyä ei aina edes esitetä huonona asiana, vaan tässä keskeytetyssäkin kirjassa Lasse nimittää pikkuveljeään Håkania paskaveljeksi tuosta vain.

Toinen syy miksi tämä kirja jäi kesken, oli Lassen ja Håkanin sotaleikki (s. 10-12).
-Pyh. Minähän olen pitkätukkainen, hurjapäinen soturi. Aletaan nyt. Nyt tapetaan toisemme!
Håkan loikkaa Lassea kohti kieputtaen jalkojaan, ja pienellä potkulla hän kaataa Lassen kumoon. Oikealla karatepotkulla!
Lasse ei pääse ylös. Ei siksi, että häneen sattuisi. Ei, ei. Vaan siksi, että Håkan osasi potkaista häntä hengenvaarallisella karatepotkulla. Hänen oma paskaveljensä. Håkan kaatoi Lassen kumoon karatella ihan niin kuin kaikissa elokuvissa! Lasse ei pysty liikkumaan. Hän on niin järkyttynyt ja ihmeissään.
-Antaudu tai kuole! Håkan mylvii suunnaten potkun Lassen hämmästyneeseen pääkoppaan.
---
-Tä? Mehän leikitään sotaa. Silloin tapetaan ja lyödään karatella ja potkitaan. Niinhän kuuluukin tehdä. Ei se ole vaarallista.
---
-Ryöstetäänkö äijä, kun se nukkuu? Sitten kuristetaan se.
---
-Sytytetäänkö ovi palamaan, että päästään sisään? Sitten ammutaan kaikki ja jaetaan niiden sielut Doodoon Kuolemanpartiolle.

Minulla ei ole mitään sotaleikkejä vastaan. Useimmat lapset niitä ovat leikkineet kautta aikain. Lapsi varmasti sinänsä ymmärtää, että kirjassakin kyse on leikistä vaikka tässä kohdin Lasse luulee Håkanin tulleen oikeasti hulluksi.
Mutta silti tällaisen lukeminen etenkin iltasatuna tuntui todella epämiellyttävältä.

Kolmas asia mikä häiritsi Lasse-kirjoissa jo aiemmin, on tietynlainen seksuaalikeskeisyys. Lasse saa keväisin väristyksiä tytöistä, rakastuu silloin moniin naisiin ja tyttöihin, sairastaa "ukkotautia" jne. Lassen paras ystävä on Sophie, johon Lasse on ihastunut.
Tottakai pienetkin lapset ihastuvat. Omaankin ala-asteaikaani kuului "seurustelu", joka tarkoitti hurjimmillaankin poskisuukkoja ja julkista kädestä pitämistä koulussa. Mutta Lasse-kirjoissa ärsytti se, että tytöt nähdään vain ihastumisen kohteina ja väristyksiä aiheuttavina juttuina (äitä ja isosiskoa lukuunottamatta). Miksei Lasse ja Sophie voi olla vain kavereita? Tai miksi kirjoissa ei voi olla edes joku muu tyttö + poika -pari, jolla on vain kaverillinen suhde?

Lasse-kirjoissa tuli nyt siis vain liikaa sellaisia juttuja vastaan, että päätin keskeyttää tämän Lasse + Sophie = totta -kirjan. Mihinkään lopulliseen sensuuriin nämä tuskin menevät, mutta jäävät odottelemaan aikaa parempaa. Löydämme kyllä laadukkaampaakin lastenkirjallisuutta.

10. toukokuuta 2012

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli (1973)

Bröderna Lejonhjärta
Suomennos: Kaarina Helakisa
Käännösvuosi:-
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 231
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Veljeni Leijonamieli on klassikko, jonka lähes kaikki aikuiset varmasti ovat lukeneet, nähneet elokuvana ja/tai muuten tietävät tarinan. Niinpä aion tässä postauksessa olla jälleen välittämättä juonipaljastuksista enkä sen kummemmin esittele juonta.

Olen lukenut tietysti tämän kirjan joskus lapsena ja nyt luin tätä omalle, 8-vuotiaalle pojalleni. Hiukan jännitti etukäteen. Onhan Veljeni Leijonamieli kuulu surullisuudestaan, vaikka kaikki tuntemani ihmiset antavat kuitenkin arvon sinänsä hienolle tarinalle. Mutta kiistanalaisuutta löytyy siitä, että onko tämä lastenkirja ylipäätään ja jos on, niin minkä ikäiselle tätä voi lukea.

Tarinan surullisuuden vuoksi en odottanut tämän lukemista niin pitkään. Lähinnä odotin, että saadaan kaikkia muita (esim. kovasti suosiossa olevat Tatu ja Patu -kirjat, Risto Räppääjät ym.) luettua ja sitä, että lapsi jaksaa seurata näin pitkää yhtenäistä ja kielellisesti nykylapselle hiukan vaativaakin tarinaa.
Eikä tällä saralla ollutkaan ongelmia – eikä muutenkaan. Poikani oli sitä mieltä että tarina oli hieno ja jännittävä, yllätyksekseni surullisuutta hän ei maininnut lainkaan.

Tarinahan alkaakin aika rajusti näin aikuisnäkökulmasta. Pieni Korppu on sairas ja odottaa kuolemaa. Veli Joonatan on kaikkien ihailema, terve ja kaunis poika. Veljekset rakastavat kovasti toisiaan, vaikka kieltämättä minua aikuisena hämmästytti näin raju veljesten eriarvoisuus. Sille on kyllä pointtinsa tarinassa, mutta pitikö sitä korostaa ihan noin paljon?
Joonatan on kertonut Nangijalasta, paikasta johon mennään kuoleman jälkeen. Sattumalta veljesten kotona syttyy tulipalo ja Joonatan kuolee Korppua pelastaessaan. Korppu selviytyy tulipalosta, mutta kuolee heti kohta myöhemmin ja näin veljekset kohtaavat Nangijalassa. Nangijalassakaan kaikki ei ole hyvin ja siitä alkaa seikkailu...

Tarinassa Korppu on kertojana. Hän vähättelee ja surkuttelee itseään aika paljon ja peilaa itseään Joonataniin. Korppu on aika uskottava hahmo ja Lindgrenin yksi taituruuden osoitus onkin se, kuinka hän saa lapsen kuulostamaan lapselta. Joonatan vanhempana on tietysti aikuisemman kuuloinen, ehkä aavistuksen pikkuvanhakin. Osasyynä voi olla tietysti sekin, että Joonatanin on täytynyt ottaa vastuuta pikkuveljestään ja kodistakin jo varhain. Aikakausiero tuonee myös oman selityksensä.

Yllätyin, kuinka vastakohtaisia Korppu ja Joonatan olivatkaan. Korppu on pieni, tumma ja hintelä. Joonatan vaalea, lihaksikas ja vahva. Korppu on arka ja pelokas, Joonatan rohkea, sankarimainen tyyppi. Heidän välillään ei kuitenkaan ollut kilpailua tai muutakaan varsinaista vastakkainasettelua. Korppu halusi olla kuin Joonatan, mutta sävy ei ollut katkera. Tällaisia esimerkkejä kaipaisi lisääkin lastenkirjallisuuteen. Tässäkään teoksessa ei puhuttu kateellisuudesta lainkaan vaikka sellainen "positiivinen kateellisuus" olikin hyvin esillä. Toisen ominaisuuksia voi haluta itselleen haluamatta niitä kuitenkaan toiselta pois!

Kirjan loppu on myös vähintään yhtä raju kuin alkukin. Tengilin ylivallan nujertamisen jälkeen muinaiset hirviöt, Katla ja Karma, tappavat toisensa. Katlan liekki on kuitenkin ehtinyt vahingoittaa Joonatania ja tämä on halvaantumassa. Joonatan kertoo Nangilimasta, paikasta johon ihmiset päätyvät kuoltuaan Nangijalassa. Mm. Matias menehtyi taistelussa Tengiliä vastaan ja Korppu ja Joonatan kaipaavatkin häntä.
Veljekset päätyvät kaksoisitsemurhaan. Korppu ottaa Joonatanin selkäänsä ja hyppää alas rotkoon. Tähän kirja myös päättyy.

Poikani ei tunnistanut Joonatanin ja Korpun itsemurhia. Hänelle tietysti koko itsemurhan käsite on vielä vieras, mutta hän ei osannut ajatella poikien kuolleen. Kysyin, mitä hänen mielestään lopussa tapahtui. Vastaukseksi sain kummastuneen ilmeen; "No menivät Nangilimaan!". Hänen mielestään lopussa ei siis tapahtunut mitään sen kummempaa.
Sen sijaan häntä kiinnosti enemmän sodassa kuolleen Tengilin ja sotilaiden kohtalo. Menivätkö nämäkin Nangilimaan? Ovatko he sielläkin tuhmia? Ajatus Tengilin sotilaista leikkimässä Nangilimassa (Joonatanin kertoman mukaan Nangilimassa aikuisetkin leikkivät paljon) ei kuulostanut poikani mielestä kovin uskottavalta. Mutta jos Tengil ja sotilaat eivät menneet Nangilimaan, niin mihin sitten? En osannut sanoa.
(Minua muuten häiritsi Nangijalan ja Nangiliman nimien samankaltaisuus ihan tavattomasti, mutta poikaani taas ei. Jänniä huomioeroja!)

Viime syksynä Morren maailmassa puhuttiin kirjojen ikäsuosituksista. Minusta poikani tapaus vahvistaa omaa näkökulmaani. Ikäsuosituksia ei tarvita, sillä lapsen mielikuvitus kaikesta rikkaudestaan huolimatta luo myös turvalliset rajat. Eihän sitä voi kuvitella mitään sellaista, jota ei tiedä olevankaan! Poikani ei osannut ajatella itsemurhaa, koska se on hänelle vieras käsite. Kuolema on käsitetasolla tuttu, mutta ymmärrys sen lopullisuudesta ei täysin ole valjennut ja sen pelkoa hän ei tunne.

Suosittelen tätä siis yhä lapsille ja aikuisillekin. Isoin työ oli näin aikuisena estää ääntä värisemättä surullisissa kohdissa. Ei ollut itku kaukana...
-Voi, Nangilima! Niin, Joonatan, Joonatan, minä näen valon! Minä näen valon!

7. toukokuuta 2012

Hanna Matilainen (toim.): Käsi kädessä (2012)

Tämä postaus on mainosluonteinen ja teosta esittelevä, ei arvio!

Puolentoista vuoden urakka on takana. Sain tammikuussa 2011 puhelun, jossa minua pyydettiin Pääkaupunkiseudun sotaorpojen kirjoittajaryhmän novelliantologian toimittajaksi. Suostuin empimättä kolmesta syystä: 1. sotaorpous on minulle ollut aivan vierasta Suomen historiaan liittyen, 2. saisin arvokasta työkokemusta ja 3. kysyjänä oli anoppini, joka on minulle rakas ja kuin toinen äiti.
Puhelun jälkeen tosin tuli mietittyä, että mihinkähän pääni taas lykkäsin.

Kokemus on ollut antoisa ja hieno, jos kohta tietysti raskaskin. 13 hengen OrvoKit -kirjoittajaryhmä kokoontui kerran kuukaudessa muutamaa lomakuukautta lukuunottamatta. Tekstejä luettiin ääneen, niitä kommentoitiin ja ihasteltiin. Ryhmän keskinäinen toiminta on enemmän kannustuspohjaista, kuin varsinaista ohjausluonteista.
Kirjoittamisen ohjaaminen jäi sitten minulle. Yhteisesti esittelin eri kirjoitustyyppejä, yksityisesti sähköpostitse annoin henkilökohtaista palautetta.

Materiaalia kertyi paljon. Suurin osa jutuista oli lyhyitä, jos kohta joukkoon mahtui muutama pidempikin, lähes pienoisromaania vastaava juttu. Arvelisin, että juttuja kertyi pitkälle yli toistasataa. Niistä 32 päätyi nyt toukokuussa ilmestyneeseen Käsi kädessä -antologiaan. Mukaan mahtui niin novelleja, elämänkerrallisia kuvauksia kuin runojakin.


OrvoKit eivät ole ammattikirjoittajia enkä minäkään rohkene itseäni (vielä ainakaan) ammattitoimittajaksi tituleerata. Käsi kädessä onkin omakustanne (jota tosin ei edes tarjottu kustantamoille), jonka rahoittajana toimi Pääkaupunkiseudun sotaorvot ry.

Mitkä ihmeen sotaorvot? Ja mitä ne tahtoo?
Sotaorvoilla tässä yhteydessä tarkoitetaan Suomen sodissa kaatuneiden sotilaiden ja siviilien lapsia sekä  niitä, jotka ovat lapsina lähetetty Ruotsiin. Kyseessähän ei siis ole enää lapsi-ikäiset ihmiset, vaan iäkkäämpää sorttia olevat ihmiset.
Iäkkyydestä huolimatta sotaorpous koskettaa näitä ihmisiä yhä. Heidän taustallaan on hyvin erilaisia kokemuksia; osa on odottanut isää vuosikausia rintamalta, osa ei tiedä vanhempiensa kohtaloa, osan isä on vain nimi laatassa eikä hautapaikkaa lainkaan. Joidenkin äidit menivät uusiin naimisiin, joka toi siihen aikaan omat jännitteensä perhe-elämään. Helpolla eivät päässeet leskiäiditkäät, sillä yhteisön valvova silmä oli tiukka heitäkin kohtaan. Sotalesken piti osoittaa käytöksellään kunnioitusta sodassa kaatuneelle miehelleen vuosia ja vuosia. Nämä kaikki asiat heijastuivat myös lapsiin.
Nämä lapset, sotaorvot, eivät ole yhdistyneet hakeakseen tukirahoja yhteiskunnalta tai muuta sellaista. He ovat yhdistyneet saadakseen toisiltaan vertaistukea. Sotaorpous on ollut hävettäväkin asia ja siitä on vaiettu pitkään. En muista itse koulussa kuulleeni sotaorvoista koskaan, vaikka onhan se loogista ajatella että sodasta seuraa väistämättä sotaorpojakin.
Sotaorvot ovat elävä muistutus sotien seurauksesta, ja sen näen oleellisimpana asiana. Siksi toivon, että he saavat arvoisensa huomion ja heidän olemassaolonsa tunnustetaan. Se ei ole mielestäni paljoa vaadittu.

Käsi kädessä ei ole terapiakirjallisuutta. Se ei suoraan kerro siitä, mitä on sotaorpous. Mutta se on luettavissa rivien välistä. Tarinoista ja kokemuksista. Vaikka osa on faktaa ja osa fiktiota, ovat kaikki tarinat hyvin uskottavia. En tiedä itsekään, mitkä jutuista ovat tosia ja mitkä eivät! Eikä sillä ole merkitystäkään.

OrvoKit ja minä huhtikuun lopussa 2012

Haluan tässä yhteydessä kiittää OrvoKit -kirjoittajaryhmää siitä, että sain jakaa kanssanne nämä hetket ja tarinat. Pidän sitä isona luottamuksen osoituksena.
Painettu sana ei unohdu.

Käsi kädessä antologiaa voi tilata Anneli Matilaiselta 15 euron hintaan osoitteesta annelimatilainen@POISTATÄMÄgmail.com

Kurkkaa myös: Pääkaupunkiseudun sotaorvot ry

6. toukokuuta 2012

Morren kympit

Kirjablogeissa on viime päivinä kiertänyt haaste, jossa listataan sen kummemmin perustelematta 10 kirjaa ja 10 musiikkikappaletta, jotka ovat "pelastaneet elämäsi".
Ilmaisu on minun makuuni hiukan voimakas, mutta aistin kyllä mitä sillä tarkoitetaan. Niinpä kymppini koostuvat sellaisista käänteen tekevistä, merkityksellisistä tai muuten vain tärkeistä kirjoista ja kappaleista. Kyseessä ei välttämättä ole siis parhaat kympit.

Ja vastoin sääntöjä, minun on aivan pakko sanoa aina sananen valinnastani. Koitan olla lörpöttelemättä liikoja.

10 kirjaa, jotka ovat pelastaneet elämäni

Jean M. Untinen-Auel: Hevosten laakso
Ensimmäinen kirja, jossa oli jännittävää ja kiinnostavaa seksiä, ja hevosia. Ja Jondalar. Mikäs sen kutkuttavampi kirja hevoshullulle varhaisteinille! Yksi ensimmäisiä aikuisten kirjoja myös.

David & Leigh Eddings: Belgarath - velhon tarina
Yhä yksi rakkaimmista kirjoista. Oikeastaan koko Garion-sarja on hyvin tärkeä minulle, mutta tässä kokee huipennuksensa.

Stephen King: Naisen raivo
Valitettavasti en muista, mikä oli ensimmäinen Kingini, mutta tämän lukukokemuksen muistan hyvin elävästi. Kirja, joka sai voimaan fyysisesti pahoin, mutta oli silti todella kiehtova. Kovin tunnevaltainen lukuelämys.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Kliseinen valinta, mutta minkäs teet. Harva kirja on aikuisiällä onnistunut tekemään niin syvän vaikutuksen. Tunsin olevani pala historiaa lukiessani tätä.

Kaari Utrio: Haukka minun rakkaani
Nykyisin ei enää suosikkini, mutta teininä portti keskiaikaan ja romanttiseen historialliseen romaaniin.

Marion Zimmer Bradley: Avalonin usvat
Jopa niin merkittävä, että nimimerkkini Morre juontuu Avalonin usvien Morgainesta. Morre on ollut käytössäni yli 10 vuotta ja se alkaa olla jo enemmän oma nimeni kuin oikea etunimeni.

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
Ensikosketukseni Hotakaisen kirjoihin ja hyvin vaikuttavaan kirjalliseen ilmaisuun. Pisti ajattelemaan myös niitä omia unelmiaan.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Ylpeyteni ja ennakkoluuloni kokivat kovan kolauksen. Sain opetuksen, jota en unohda.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Genre-ennakkoluuloni murtanut teos.

Minna Canth: Työmiehen vaimo
Tajunnanlaajentava kokemus siitä, kuinka niukallakin tekstillä voi vaikuttaa.


10 musiikkikappaletta, jotka ovat pelastaneet elämäni

Roxette: Joyride
Olin 7-vuotias ja muistan tämän olleen hyvin voimakas kokemus. Rakastuin samalla Per Gessleen.

Miljoonasade: Lelukaupan häät
Kuulin tämänkin aika nuorena, ja tämä on biisi jota ymmärrän yhä enemmän ja enemmän kasvaessani.

Dimmu Borgir: Mourning Palace
Yksi kappale muutti musiikkimakuni lähes täysin lukioiässä. Scooter & DJ Bobo -tytöstä tuli metallisti.

CMX: Siivekäs
Hyvin henkilökohtainen kappale.

Rauli Badding Somerjoki: Valot
Hääbiisimme.

Kingston Wall: I Feel Love
Tätä kuunnellessani vaivun jonkinlaiseen transsimaiseen flow-tilaan.

Children of Bodom: Angels Don't Kill
CoB:lla on minulle tärkeä merkitys ja koska koko tuotantoa ei voi listata, niin valitsin yhden rakkaimmista.

U2: With Or Without You
Kappale, joka liittyy voimakkaasti itselleni tärkeisiin, omiin fiktiivisiin henkilöihin.

Sheryl Crow: All I Wanna Do
Olessani 16-vuotias, eräs tärkeä ihminen sanoi minulle, että oppisin ymmärtämään tätä biisiä kun kasvan aikuiseksi. En ole oppinut vielä enkä tykkää tästä kappaleesta yhtään. Mutta se tärkeä ihminen tulee tästä aina mieleen.

Aqua: Dr. Jones
Älkää kysykö.

4. toukokuuta 2012

Pyhä lukeminen, pyhä kirjailija ja pyhä taiteellisuus

Innostuin näemmä nyt taas toisen kerran lyhyen ajan sisään turisemaan niitä näitä. Kesken on pari kirjaa ja kouluhommatkin rassaavat ja koukutin itseni taas Skyrimiin, niin että täytyy sitten turista muuta kun kirja-arvioita ei ole tarjolla.

Lukemista ja siihen käytettävää aikaa onkin pohdittu kirjablogeissa aina ajoittain ja mikäpä siinä, pohditaan vaan.
Kirjablogeissa on esiintynyt haaste, jossa luetaan 24 tuntia vuorokaudessa. Ainakin Kirjantila -blogissa oli juttu siitä ja ulkomaisissa vielä enemmän. Kävin aiheesta itseni kanssa vuoropuhelua:
-Hei! Vähänkö olisi jännä!
-No höpöhöpö. Ihme suorittamista.
-No joo... Haluan nauttia lukemisestani.
-Niin justiinsa. Kirja kuuluu lukea nautiskellen eikä tuollai kello kädessä suorittaen.
-Mutta eikö suorituksestakin voi nauttia?
-Joo, mutta ei lukusuorituksen.
-Miksei?
- (syvä hiljaisuus)
-Niin?
-Emmä tiedä.

Sillä aikaa kun minä koukutin itseni Skyrim-roolipeliin, aloitti mieheni uudestaan Stephen Kingin Musta torni -sarjan lukemisen. Tai ahmimisen, miten sen nyt haluaa ilmaista. Minä podin vähän Pleikkarin ääressä huonoa omaatuntoa; vaimo se vaan pelaa ja hylkää ukkoparan... Ilmaisin huoleni ääneenkin ja mies käski lakata murehtimasta, koska hän viettää laatuaikaa yhden suosikkikirjasarjansa parissa.
Jos lyhyessä ajassa lukee monta kirjaa, niin onko se aina suorittamista? Ja jos on, niin miksi sitä pitäisi nolostella?

Jotenkin kirjallisuus tuntuu tässä suhteessa olevan tietynlainen pyhä lehmä. Se nauttii tietynlaista boheemisen taiteen leimaa ja hellii mielikuvaa köyhästä kirjailijasta, joka ei missään nimessä saa edes ajatella salaa yksin pimeässä huoneessa kaupallisuutta.
Kuulin erään pöyristyneen kommentin myös kirjatrailereista, jotka ovat nostaneet suosiotaan. "Ei kirjasta mitään traileria voi tehdä! Kirja on KIRJA, ei elokuva!" Miksei kirjasta saa tehdä traileria? No siksi tietysti, kun sen ideana on saada ihmiset ostamaan lukemaan kirja. Jos kirjailija tienaa liikaa, niin väistämättä sen täytyy nousta hänelle hattuun ja jatkossa hän on kadottanut taiteellisen palonsa. Erään naistenlehden mukaan Sofi Oksasenkaan ei tarvitse enää kaupassa valita halvinta! Kyllä minä niin mieleni pahoitin kun taitelijakuva murtui täysin...
Samasta syystä ei ole soveliasta, jos kirjailija esiintyy usein julkisuudessa. Hah! Koittaa vaan saada kirjojaan myydyksi. Pahapahapaha... Kyllä tosi kirjailija saa myytyä kirjansa ilman naistenlehtien palstoilla keikkumistakin. Ajatelkaapa vaikka Ilkka Remestä!

Kirjan lukemisessa pitää säilyttää myös tietty kohtuus. Viihdekirjallisuutta, eli roskaa, saa kyllä kuluttaa, mutta vähänkin korkeakirjallisempaa kirjaa tulee lukea kunnioittavasti nautiskellen. Jos luet liikaa ja liian nopeasti, niin 
a) mahdollisesti lintsaat etkä lue kaikkea ja liioittelet tehdäksesi vaikutuksen, 
b) sinulla ei ole elämää, 
c) et ymmärrä ja/tai sisäistä lukemaasi ja/tai 
d) luet roskaa viihdekirjallisuutta

Kirjallisuudessa, kuten monessa muussakin taiteenlajissa, nähdään yhä tietynlaista pyhyyttä. Sitä ei saa suorittaa (tekemällä tai kuluttamalla), sillä ei saa tienata eikä sitä saa uhrata kaupallisuuden alttarille.

Teknisesti ottaen kirjan lukeminen on suoritus. Teki sen nopeasti tai hitaasti. Kysymys kuuluukin, että mitä pahaa siinä on? Toiset nyt vain lukevat nopeammin kuin toiset. Toiset kuluttavat enemmän aikaa lukemiseen kuin toiset. Toiset kuluttavat vastaavia aikamääriä vaikkapa urheiluun. Sekin on suorittamista. On kovin ihailtavaa, kun on suorittanut maratonin (mitä nopeammassa ajassa, sen parempi!). Mutta jos minä sanon suorittaneeni Anna Kareninan, niin minulle kohotellaan kulmia merkittävään sävyyn. Suoritit?

Meitä paljon lukevia ihmisiä on olemassa ihan oikeasti. Ja useimmat meistä vieläpä nauttivat siitä lukemisesta kovasta tahdista huolimatta. Lukeminen on taito, joka kehittyy vielä peruskoulun ensimmäisen luokan jälkeenkin. Lukunopeus voi kasvaa ja lukutekniikka kehittyä.

Ehkä vielä jossakin vaiheessa suoritan sen 24 reading -haasteen. Ihan kiusallanikin.

2. toukokuuta 2012

Henrik Ibsen: Nukkekoti (1879)

Et dukkehjem
Suomennos: Eino Palola
Käännösvuosi: -
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 123
Pisteet: 2½/5
Mistä minulle: oma ostos

On suorastaan noloa, että realismin ja etenkin Canthin ystävänä Henrik Ibsenin Nukkekoti -näytelmän lukeminen on aina vain jäänyt ja jäänyt. Kyseessähän on kuitenkin melkoinen klassikko realismin genressä ja jonka vaikutteita ei voi olla näkemättä myös kotimaisessa kirjallisuudessa.

Ehkä Nukkekodin huikean statuksenkin vuoksi odotukseni olivat aika korkealla. Odotin järisyttävää tekstiä, kuten Minna Canthin näytelmätekstit ovat olleet (etenkin juuri Anna Liisa ja Työmiehen vaimo). Onhan kyseessä naisen asemaa koskeva, debattisia sävyjä saava näytelmä.
Tunnustan kuitenkin Nukkekodin olleen lukukokemuksena aika lattea. Painotan tässä nyt nimenomaan lukukokemusta, sillä näyttämöllä en ole tätä nähnyt ja sellaisena nähtynä tämä voi olla voimakkaampi kokemus.

Koska tämä on tunnettu klassikko, niin otan vapauden kertoa juonesta paljastuksista välittämättä.
Näytelmä kertoo Norasta ja Torvaldista, avioparista, jonka liitto hajoaa muutaman päivän sisällä. Noralla on suuri salaisuus; hän on ottanut luvatta lainaa pelastaakseen miehensä hengen. Torvald on ollut hyvin tiukkana sen suhteen, että lainaa ei oteta missään tilanteessa. Nora on ottanut lainan asioitsija Krogstadilta, jonka taas juuri pankinjohtajaksi ylennyt Torvald aikoo juuri irtisanoa. Krogstad kiristää Noraa lainasalaisuudella saadakseen pitää paikkansa. Kaiken lisäksi selviää, että Nora on väärentänyt lainapaperiinsa isänsä allekirjoituksen. 1800-luvulla nainen ei saanut lainaa ilman isänsä tai aviomiehensä suostumusta.
Torvald ei suostu Noran aneluihin Krogstadin paikan suhteen, vaan paikka menee Noran vanhalle ystävälle, rouva Lindelle. Nora on luvannut auttaa häntäkin, mutta ei tiennyt, että juuri se veisi Krogstadin paikan.
Lopuksi Torvaldille selviää koko sotku ja hän tuomitsee Noran rajusti aikoen mm. riistää häneltä pariskunnan yhteiset lapset. Krogstad peruu kuitenkin uhkauksensa ilmiantaa Nora ja samassa Torvaldin leppyy. Nora ei kuitenkaan unohda miehensä aiempaa suhtautumista ja päättää jättää tämän ja lapsensa muuttamalla pois.
Nukkekoti oikeastaan kärjistyy ikuisuuskysymykseen siitä, pyhittääkö tarkoitus keinot.

Näytelmähän luonnollisesti herätti aikalaisissaan kovaa keskustelua naisen asemasta niin avioliitossa kuin yhteiskunnassa muutenkin. Kaiken uhallakin sanon, ettei tämä klassikko ole minusta kestänyt aikaansa niin hyvin kuin vaikkapa Työmiehen vaimo tai Anna Liisa. Nukkekoti pyörii pääasiassa rahateeman ympärillä ja koska aika on kovasti muuttunut sittemmin, on tähän vaikeaa samaistua.
Sen sijaan Työmiehen vaimossa teemana on rahan lisäksi aviomiehen alkoholismi ja kyläyhteisön tuomitsevuus. Anna Liisassa taas lapsenmurha. Nämä ovat koskettavia aiheita yhä 2000-luvullakin, vaikka tietysti ko. näytelmissä näkökulma on hyvin aikalaiskeskeinen.
Canthin näytelmissä tapahtumat ovat tietysti myös paljon dramaattisempia. Nukkekodissa ei tehdä murhia taikka itsemurhia. Tähän toki mahtuu yksi kuolema; Torvaldin ja Noran ystävä, tohtori Rank, kuolee sairauteen. Se tuntui vähän päälleliimatulta ja minun painoksestani tohtori Rank jopa puuttuu henkilöluettelosta, vaikka hänellä sinänsä on ihan kunnollinen rooli.

Ei Nukkekoti kuitenkaan ollut huono. Henkilöhahmot ovat uskottavia ja etenkin Noran kehityskaari on kirjoitettu todella taitavasti. Tässä on upeita kohtauksia ja uskon tämän pääsevän paremmin oikeuksiinsa näyttämöllä kuin pelkkänä tekstinä.
Kiinnostavaa on myös Nukkekodin kytkeytyminen aikalaiskirjallisuuteen. Minun painoksessani on alussa Kirsti Mäkisen esipuhe (vuodelta 1998), jossa hän huomauttaa Noran ja Torvaldin avioliiton päättyvän kahdeksan vuoden kriisiin, joka on jo jonkinlainen klisekin (nykyään siis). Mäkinen huomaa, että samaiseen kahdeksan vuoden kriisiin liittyy myös Anna Karenina. Luin tässä juuri omaa kanditutkielmaani ja huomasin, että tutkimuskohteena ollut Maila Talvion romaani Kaksi rakkautta sisältää myös kahdeksan avioliittovuoden kriisin. Samoin Juhani Ahon Papin rouvan tapahtumat ajoittuvat noin kahdeksannen avioliittovuoden tienoille. Mielenkiintoista! Tuleeko teille muita vastaavia mieleen? Muistaako joku, kuinka kauan avioliitto on kestänyt Rouva Bovaryssa?

Nukkekoti osuu sopivasti myös haastekirjaksi. Osallistun sillä 10 Klassikkoa ja Ikkunat auki Eurooppaan (Norja) -haasteisiin.