19. joulukuuta 2012

T. Saloranta ja M. Koskimies (toim.): Me emme valehtele ja muita Puolueen hyväksymiä novelleja (2012)

Kustantamo: Jyväskylän Science Fiction Seura 42 / URS
Sivumäärä: 202
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: oma ostos

URS tulee sanoista uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio. Se on vähän huumorilla lanseerattu, ei sovi ryppyotsaiseen genretulkintaan. Sillä tarkoitetaan spefi-genrekirjallisuutta, joka ei pyri olemaan korkeakirjallisuutta, vaan on avoimesti viihteellistä, kevyttä eikä kikkaile turhia.

Me emme valehtele ja muita Puolueen hyväksymiä novelleja on antologia, jonka kantava teema on poliittisuus ja työläisyys. Novellien lisäksi juttuja höystävät raapaleet eli lyhyet, tasan sadan sanan tarinat.
Hienosta kansikuvasta vastaa Antti Vanhatalo.

Sisältö on seuraavanlainen:

Maria Carole: Kansantauti (raapale)
Mari Saario: Punaorvokkien laulu
Niko Aslak Peltonen: Ei mitään muuta kuin sanat
Shimo Suntila: Radiotyttö (raapale)
Antti Pohjamies: Väärä maailma
Mixu Lauronen: Me emme valehtele
Tarja Sipiläinen: Työmyyrä (raapale)
Seppo Kallio: Valkoisten hiirten talo
Susi Vaasjoki: Valtakunnassa kaikki hyvin
Shimo Suntila: Steelen ruukki (raapale)
Jussi Katajala: Marsin aave
Markus Harju: Markkinarako
Maria Carole: Johtokunnan kokouksessa (raapale)
Tuomas Saloranta: Vuosia enkelit varoittelivat
Juha Salmi: Muuri
Tarja Sipiläinen: Kirjakahvila (raapale)

Kokoelma on perushyvä. Epätasalaatuisuutta on, mutta mitään suuria eroja ei ollut. Pidin joistakin raapaleista enemmän kuin toisista, pidin joistakin novelleista enemmän kuin toisista.

Raapaleissa pidän ylipäätään siitä, että ihan lopussa juttu kiepautetaan jotenkin ihan kummasti. Raapaleihin se sopii oikeastaan aina, novelleissa sellainen alkaa äkkiä tuntua puuduttavalta toistokaavalta. Shimo Suntilan molemmat raapaleet olivat erinomaisia. Suntila onkin varsinainen raapalekonkari. Hänen blogistaan löytyykin raapale vuoden jokaiselle päivälle!
Antologian molemmissa Suntilan raapaleissa on tietynlaista karua hyytävyyttä, jota lakoninen ääni vain korostaa.

Mari Saarion Punaorvokkien laulu oli kaihoisan surullinen ja traaginen tarina. Nuorten ilta tanssilavalla saa kohtalokkaita seurauksia, sillä eräs vanha kauna elää yhä. Pidin siitä, kuinka tyylikkäällä tavalla Saario onnistui tuomaan spefielementin ja todellisen historiallisuuden nykyaikaan sijoittuvaan tarinaan.
Ei mitään muuta kuin sanat on tarina pamfletista, sanojen voimasta ja rakkaudesta. Pidin sen ideasta ja etenkin alun toteutuksesta. Loppu pääsi vähän lässähtämään, mutta tarina on kaunis. Peltosella on selvästi sana hallussaan erilaisissa tekstityyleissä!

Mixu Laurosen Me emme valehtele luo kiinnostavan näkökulman Pohjois-Koreaan. Idea on kerrassaan niin herkku, että suorastaan petyin tarinan lyhyyteen. Tämä jäi tyngäksi. Tarinasta olisi ollut huomattavasti pidempäänkin novelliin potkua, ellei jopa ihan romaaniksi saakka. Me emme valehtele pisti pohtimaan, että kuka valehtelee ja kuka ei.

Susi Vaasjoen novelli antoi lukijalle vähän haastetta. Valtakunnassa kaikki hyvin tuo mieleen X-Men -sarjakuvat mutanttihahmoineen. Vaasjoen mutantit vaikuttavat kuitenkin hillityimmiltä perisuomalaiseen tyyliin ja muutenkin jopa uskottavimmilta. Novellin loppu jäi hyvällä tavalla vähän hämäräksi, enkä ole varma tajusinko ideaa vieläkään oikein. Harvinaista kyllä, asia jäi kutkuttamaan positiivisesti enkä ärsyyntynyt. En osaa sanoa miten se on mahdollista.

Suosikikseni kuitenkin nousi Salorannan Vuosia enkelit varoittelivat. Jo novellin nimi on erottuva ja jää hyvin mieleen. Novelli onnistui jatkuvasti kulkemaan suuntaan, jota en osannut odottaa. Olin koko ajan varma, että tietäisin mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta ei. Oletukseni menivät jatkuvasti pieleen. Tarina sijoituu määrittelemättömään tulevaisuuteen, mutta siinä on paljon piirteitä nykyisyydestäkin. Suorastaan puistattaa...

Koko antologiassa miellytti erityisesti tekstien heijastuvuus tähän aikaan. Työntekijöistä halutaan repiä kaikki irti, joskus hinnalla millä hyvänsä. Mihinkään ei uskalla luottaa, mutta joskus on pakko. Sitten käy köpelösti. Raha, kiire ja välinpitämättömyys kaikuvat niin että korvissa soi.

Vaikka kirjallisilta ansioiltaan kokoelma ei ole huippuluokkaa, on tämä kiinnostava katsaus 2000-luvun alustakin. Tämän pistän visusti talteen ja luen uudestaan viimeistään 20-30 vuoden päästä. Kuinka lähelle osuttiin?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti