5. joulukuuta 2012

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu (1997)

Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 363
Pisteet: 1½/5
Mistä minulle: oma ostos

Sain sentään edes oman haasteeni suoritettua ajoissa, joskin viime tipassa. Muut haasteet ovatkin jääneet iloisesti retuperälle... Mutta joka tapauksessa tämä on viimeinen osuuteni Kuusi kovaa kotimaista -haasteestani, joka päättyy huomenna!

Olen aiemmin lukenut Antti Tuurilta novellikokoelman Vuosi elämästä. Kokoelma ei tehnyt elämää suurempaa vaikutusta, mutta jätti kiinnostuksen Tuurin tuotantoon. Lakeuden kutsua on kehuttu paljon ja onhan se voittanut Finlandiankin. Niinpä ajattelin ottaa sen lukemistooni.
Valitettavasti kiinnostukseni Tuurin tuotantoon lopahti tähän.

Lakeuden kutsu on yhdenpäivänromaani, enkä ole sellaisten ystävä juuri lainkaan. Uskon joukkoon mahtuvan poikkeuksiakin, mutta tämä romaani ei ollut sellainen. Teos on myös mainetta niittäneen Pohjanmaa-sarjan päätösosa, mutta jokainen teos on luettavissa omana kokonaisuutenaan. Tässäkin välillä sukupolvien aiempiin toimiin viitattiin, mutta se ei lukukokemusta häirinnyt.

Romaani kertoo Amerikasta Suomeen palanneen Erkki Hakalan yhdestä päivästä. Ohjelmassa on niin bisneksiä kuin vaimon kanssa välien selvittelyjä. Vaimo nimittäin oli tullut Suomeen muutamaa vuotta aiemmin ja olipa ehtinyt saada lapsenkin erään lapualaisen kanssa. Lisäksi kirjassa juodaan paljon kahvia. Todella paljon. Jatkuvasti. Kyllästyin siihen jo alle sadassa sivussa. Lakeuden kutsu on ns. kahvinjuontikirjallisuudesta loistava malliesimerkki.

Antti Tuuria on verrattu paljon kaimaansa Antti Hyryyn. Vertaus ei ole tyhjästä nyhjäisty. Etenkin kielellisesti tässä on paljon samaa ja se on se isoin kompastuskivi minulle. Minun korvaani kieli kuulostaa liian yksinkertaiselta, tökkivältä ja erittäin lakoniselta. Sitä on kuvattu kirveellä veistetyksi. Aika osuvaa. Minä vain en pidä siitä. Tuurilla tosin on sentään aavistus hyvin kuivakkaa huumoria mukana. Hyryltä se puuttuu – tai sitten minä en vain tavoittanut sitä.
Sain kahvini juoduksi, arvelin voivani maksaa. Yritin katsella tyttöä tuomaan laskun, mutta se oli nyt piiloutunut keittiöön. Sanoin poikien säikäyttäneen tytön puheillaan ehkä ulos koko kapakasta. Taisto ei uskonut ravintolan meitä maksamatta pois päästävän, ja aikaa meillä vielä oli.Näin tytön tulevan keittiön ovelle, huidoin laskua, tyttö nyökkäsi ja kääntyi takaisin.(s. 103)

Yhdenpäivänromaaneissa minua kiusaa liiallinen tapahtumien yksityiskohtainen selostus. Tämä oli oikein malliesimerkki siitä. Selostetaan ovien avaamisia, ajoreittejä, kävelyitä ja sitä saamarin kahvinjuontia. Olihan tässä muutakin tapahtumia, kuten se tiukka tehdaskauppa, mutta se kaikki hukkui sinne lakonisuuden sekaan.

Teoksen loputtua jäinkin ihmettelemään sitä, mikä jutun ideana oli. Miksi tarina kerrottiin? Olisinko ymmärtänyt paremmin, jos olisin pohjalainen? Tai keski-ikäinen mies? Tai lukenut koko sarjan?
Lakeuden kutsu näyttää Hakalalle sukulaistensa suhtautumista EU:hun ja vanhojen muistelua, mutta siinäpä se. Loppua en käsittänyt oikeastaan ollenkaan. Siitä jäi lähinnä sellainen Niin? -olo.

Olipas tylytystä. En halua väittää Tuurin olevan huono kirjailija tai Lakeuden kutsun olevan huono romaani. Tämä on taatusti hyvä teos sille, joka tällaisesta tyylistä pitää. Minulle tämä oli aikamoista pakkopullaa. Onneksi sentään nopealukuista sellaista.

12 kommenttia:

  1. :) varmaan kahvikissoille ihan hyvä kahvihammasta herättelevä teos. En muista lukeneeni, mutta eikös tästä elokuva ole tehty...ihan kuin olisin katsonutkin sen..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tosiaan tehty elokuvakin :)
      En tiedä pitäisikö katsoa, jos eteen sattuu :)

      Poista
  2. Hih, aina kun joku morkkaa Antti Tuuria, minä ratsastan tylyttämään paikalle :) No ei tosi, sinulla on tietysti oikeus mielipiteeseesi, enkä minäkään ole yhdenpäivänromaanien ystävä juuri mainitsemastasi syystä. On ehkä kohtalon ivaa, ettei Lakeuden kutsu oikeasti ole (siis ainakaan minun mielestäni) lähellekään Tuurin parasta tuotantoa. Mutta siitä se Finlandia kuitenkin tuli!

    "Minun korvaani kieli kuulostaa liian yksinkertaiselta, tökkivältä ja erittäin lakoniselta. Sitä on kuvattu kirveellä veistetyksi. Aika osuvaa. Minä vain en pidä siitä. " Juuri edellämainituista syistä minä pidän Tuurin kielestä, mutta ymmärrän kyllä, ettei se kaikille kolahda.

    Tämän lukemisesta on jo pitkä aika ja filmatisointi (Kari Väänänen pääosassa) puskee niin vahvasti mieleeni, etten osaa itse kirjasta sanoa paljon mitään, paitsi ettei se tosiaan mielestäni ole Tuurin tuotannon helmiä. Mutta kun mainitsit tuosta EU:sta ja vanhojen muistelusta, mieleeni tuli, että kenties kirja on myös aikansa lapsi? Ehkei henkilöiden sielunmaisema oikein avaudu enää yhtä hyvin kuin 90-luvulla?

    Viitaten "meriitteihini" Booksyn ja Minnan käännyttäjänä, suosittelen sinulle Kylmien kyytimiestä. Jos et pidä siitäkään, sitten nostan käteni pystyyn ja tyydyn kohtalooni. Mutta en usko, ettet pitäisi, kaikki tähän mennessä ovat pitäneet ;)

    Kiitos Morre arviostasi. Hurraan aina, kun Tuurista kirjoitetaan blogeissa, vaikkei sitten yhtä fanittaen kuin minä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä vaikutti hyvin vahvasti aikansa lapselta. Olin itse 90-luvulla liian nuori kiinnostumaan EU:sta ja keski-ikäisten mielenmaisemasta :D

      Ehkä annan joskus vielä Tuurille mahdollisuuden ;)

      Poista
  3. Jotain kummaa Tuurissa on, aikoinaan en hänestä yhtään pitänyt mutta sitten Pohjanmaa-sarja kolahti ja luin kaikki sen osat. (Olisiko tullut keski-ikään?)

    Mutta tuo Kylmien kyytimies jäi minulta kesken, en tiedä miksi, ja Äitini suku -sarjasta luin vain romaanin Eerikinpojat.

    Markku Envall kirjoitti Antti Tuurista oivaltavasti (ja paljasti ehkä liikaakin) esseekokoelmassa "Henkiinjäämisen suunnitelma".

    Kirjoittelin Envallin esseestä aikoinaan itselleni muistiin seuraavaa (ei sanatarkka lainaus esseestä): "Tuuri ei juuri kuvaa ihmisten, edes minäkertojan, ajatuksia, vaan keskittyy eleisiin, ilmeisiin, sanomisiin ja tekemiseen. Kun minäkertoja ei paljasta itsestään paljoakaan, syntyy lukijalle tarve tietää enemmän - ns. inhimillinen uteliaisuus - ja näin Tuuri saa lukijan tarinansa pauloihin. Tämä vaatii tavatonta taitoa, lähestulkoon akrobaattista kertomisen hallintaa. Tässäkin vähemmän on usein enemmän."

    Envall pohtii Tuurin kirjoittamista myös toisessa esseekokoelmassaan, "Toinen jalka maassa", mistä kirjasin ylös seuraavaa, tämäkään ei liene sanatarkka lainaus: "Tuuri kirjoittaa romaaneihinsa paljon puhetta mutta puhe on kirjoitettu epäsuoraan kerrontaan, ja murretta kirjoissa ei ole muutamaa repliikkiä lukuunottamatta. On kummallista, että Tuurin tapa kertoa toimii niin hyvin kuin se toimii, se ikään kuin sotii kirjoittamisen sääntöjä vastaan."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Envallin luonnehdinta Tuurin tekstistä pitää paikkansa mielestäni. Joskin minulle sitä uteliaisuutta ei syntynyt, mutta sehän on taas jo sitten makuasia. Ne, keille se syntyy, syntyy varmasti juuri tuon kertojaratkaisun voimasta.
      Ja tuo puheen epäsuora kerronta ärsytti minua tavattomasti. "Sitten se sanoi että" -rakenne toistui usein.

      Poista
  4. Täällä toinen Tuuri-fani, joka laukkaa oitis paikalle kuullessaan negatiivisia ajatuksia kirveskirjailijastaan :) Amman kanssa olen kovin samaa mieltä kaikesta. Olen Tuuria lueskellut vuosien varrella melko paljon, mm. tästä Pohjanmaa-sarjasta lukematta on jäänyt vain Talvisota, jonka senkin olen rytistellyt läpi leffana pariin kertaan. Kun Tuurin kirjoista tehdään hyvä elokuva, kuten Pohjanmaa, ne aukeavat toisella tavalla. Minustakin Lakeuden kutsu on sarjan heikoin lenkki ja on oikeastaan ironista, että juuri se voitti Ison F:n. Äitini suku on kokonaan lukematta, mutta uudelleen liekki syttyi Taivaanraapijoista ja Kylmien kyytimies veikin sitten sydämen. Huh, millaista tekstiä! Lakonisuus suorastaan jähmettää lukijan veren, mikä siis on ERITTÄIN positiivista :) :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piti vielä lisätä, että vaikka pidän Kari Väänäsestä tosi paljon, minua tökki hänen ottamisensa tähän päärooliin. Se on Taneli Mäkelä!

      Poista
    2. Kirsi, samma här, Mäkelä!

      Poista
    3. Ehkä mun pitää tosiaan antaa Antille vielä yksi tsäänssi. Se ritisevän kuiva huumori sentään viehätti vähän. Ilman sitä... No... Tästä postauksesta olisi tullut aika ruma :D

      Poista
  5. Täällä vielä yksi Tuuri-fani, joka saapuu paikalle nostelemaan kulmiaan. :) Tuuri on minulle yksi Suurista Kirjailijoista, ja Talvisota yksi ehdottomista ikisuosikeistani. Haaveenani olisi lukea vähitellen miehen koko tuotanto.

    Tuurin kielellä on minuun merkillinen vaikutus. Kun luin miehen matkakertomusta Matkoilla Euroopassa, huomasin kielen häiritsevän minua. Mutta Tuurin romaaneissa juuri se mainitsemasi lakoninen kieli saa minut vajoamaan syvälle tarinan uumeniin, ja nautin siitä suuresti. Minulle kielen lakonisuus Tuurin kirjoissa on juuri "se juttu", kieli antaa tarinalle pääosan ja tuntuu juuri sopivalta.

    Oli mielenkiintoista lukea hyvin perusteltu arviosi, mutta muiden lailla minäkin toivon että annat Tuurille vielä yhden mahdollisuuden. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä minä joskus... Sitten kun tämä on tehokkaasti unohtunut ;)

      Poista