1. marraskuuta 2012

Tanja Lintula: Huomenna rakastan vähemmän (2012)

Kustantamo: Moreeni
Sivumäärä: 193
Pisteet: 1½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale

Tartuin tähän ennen kaikkea kiinnostavan aiheen vuoksi. Huomenna rakastan vähemmän kertoo Uulasta, joka toipuu naisystävänsä Sofian itsemurhasta. Uula muuttaa yhteen uuden naisystävän, Kertun, kanssa, mutta Sofian kuolema varjostaa Uulan elämää ja siten uutta suhdettakin raskaasti. Uula on koittanut muuttaakin usein, mutta aina vain Sofia seuraa häntä.

Valitettavasti kirja ei ollut lainkaan minua varten. Ei niin yhtään. Isoimmat ongelmat olivat kielessä ja henkilöhahmoissa. Joudun avaamaan juonta aika paljon perustellakseni näkemykseni, joten jos haluat välttää juonipaljastuksia, niin kannattaa lopettaa tähän. Toisaalta tämä ei ole eikä sen ole tarkoituskaan olla juonivetoinen kirja, joten paljastukset eivät ehkä haittaa lukukokemusta.
Omalla vastuulla kumminkin.

Minä ja lyyrinen kieli emme tule juttuun keskenään. Vika ei ole kirjailijan. En minä aina ymmärrä hienoja ja arvostettuja runoilijoitakaan. Ilselä -blogin Minna kehui tämän kieltä käsittämättömän hienoksi. Minulle jäi lukukokemuksena vain se käsittämättömyys. Kieli ei niinkään ole koukeroista, vaan lauseet ovat lyhyehköjä ja pikkuseikkoihin takertuvia. Välissä oli kappaleita, jotka olivat kuin (proosa)runoja ja ne olivat sisennettykin tekstiin siihen malliin.

Tarinan kertojana on Uula. Tämä tekee teoksen sävystä vähän turhan ruikuttavan minun makuuni ja kaiken lisäksi en sympannut Uulaa ollenkaan. Hän suree Sofiaa, on täysin pirttihirmumaisen Kertun tossun alla ja luonnollisesti sitten ruikuttaa. Fiilis oli lähinnä sellainen "nyt hei vähän selkärankaa hyvä mies!" eikä myötätuntoa tihkuva. Ehkä se johtuu siitä, että en saanut Uulaa eläväksi lainkaan mielessäni enkä tule juttuun passiivisten henkilöhahmojen kanssa.
Uula tuntuu kuitenkin uskottavalta ja etenkin hänen ajatuksensa Sofian itsemurhalta tuntuvat aidoilta ja oikeilta. Lintulan psykologinen ote on vahva, mutta ihmekös tuo, kun hän on koulutukseltaan psykologi.

Kerttu ja Sofia olivat taas hyvin epäuskottavia, lähes karikatyyrisiä omissa ääripäissään. Kerttu on suorastaan hysteerinen hahmo. Jo samana päivänä, kun hän muuttaa Uulan kanssa yhteen, niin hän on tilannut oranssin kulmasohvan Uulan kanssa neuvottelematta ja sohvan sopivuutta mittaamattomana. Seuraavana päivänä hän ilmoittaa Uulalle, että heille tulee koira. Ihan pieni vain, Kerttu lupasi. Kotona oli vastassa tanskandoggi. Sitä seuraavana puhutaan jo lapsista, sitä seuraavana asuntoon muuttaa myös Pekka-serkku, sitten puhutaan häistä... Ja sitten jo erotaankin.
Tiedän, että joskus totuus on tarua ihmeellisempää, mutta viikossa kaikki tämä on vähän liikaa.

-Ensimmäistä kertaa yhteen jonkun kanssa. Uula ja Kerttu. Kuula. Kurttu, Kerttu nauraa. -Tämä on mahtavaa.
-Paljonko siellä alhaalla on vielä laatikoita?
-Voidaan miettiä sisustusta, Kerttu sanoo ja pyörähtää ilosta ympäri, mekon punaisessa helmassa pala pakkausteippiä. -Tapetteja. Keltaisia tapetteja?
-Pitääkö syödä ennen kuin aletaan tyhjentää näitä? Voin laittaa jotain.
-Mennäänkö tapettikaupoille? Huomenna? Mitäköhän vuokranantaja sanoo? Tapetoin itse edellisetkin asunnot, on taatusti siistiä jälkeä.
-Joku makaronipata?
-Kulta mieti, meidän ensimmäinen yhteinen koti! Kerttu sanoo ja pyörähtää taas, kädet levällään kuin elämä.
Tekisi mieli kampata hänet.

(s. 12)

Uulan ja Kertun dialogi on valtaosin tuollaista. Sillä kaiketi yritetään alleviivata heidän kohtaamattomuuttaan, mutta lukijana se lähinnä ärsytti. Kerttu vaikuttaa rasittavalta, Uula ilkeältä.

Sofia taas on flegmaattistakin flegmaattisempi. Uulan ja Sofian tapaaminen tuntuu aivan absurdilta. Sofia näkee Uulan taksijonossa, tarttuu tämän hihaan, raahaa taksiin ja vie kotiinsa. Kuulostaa lähinnä hupisarjakuvalta, jossa Viivi tekee jo ennestään tutulle Wagnerille jotain tuollaista.
Sofia ei halua puhua, ei tunnu pitävän mistään, ei harrasta seksiä rakkaudesta, ei halua seurustella ja on ylipäätään tyly ja tympeä kaveri. Ja Uula rakastuu sen kummemmin asiaa edes ihmettelemättä ja seurusteleekin vielä viisi vuotta tämän kanssa. Hohhoh...

No. Kun kieli ja henkilöt eivät kolahtaneet, niin ei romaanista jäänyt jäljelle juuri mitään, mistä olisin pitänyt. Jos ne olisivat kolahtaneet, niin olisin kaiketi suhtautunut tähän yhtä innostuneesti kuin Järjellä ja tunteella -blogin Susa. Nyt tämä vain ei puhutellut minua.

2 kommenttia:

  1. Minulle kävi Patricia McKillipin kanssa samalla lailla. Hänen kielensä tuntui liian hiotulta, liian tehdyltä. Ymmärrän kyllä, että jotkut hänestä pitävät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Auts! Mulla on McKillipin Unohdettu Ombria vielä lukematta...

      Poista