22. marraskuuta 2012

Hannu Raittila: Canal Grande (2001)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 328
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Canal Grande kuuluu Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseeni ja on ollut muutenkin jo liian kauan TBR-listallani. Nyt se on kuitenkin luettu – ja pidetty.

Teos voitti Finlandia-palkinnon ilmestymisvuonnaan enkä ihmettele lainkaan. Se on hyvin suomalainen, kansainvälinen, kertoo kulttuurien yhteentörmäyksestä ja sisältää hippusen ekokritiikkiäkin. Yli 10 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin koin Canal Granden varsin ajankohtaiseksi.

Canal Grande kertoo suomalaisporukasta, joka saapuu Venetsiaan pelastamaan kaupunkia. Mukana on insinööri Marrasjärvi, humanistidosentti Heikkilä, asiantuntija Saraspää, kulttuurineuvos Snell ja sihteeri Tuuli. He ovat työryhmässä, joka on kaulaansa myöten sekavassa byrokratiassa. Ei ole oikein selvää, onko Venetsian pelastamishanke EU:n, Unescon vaiko minkä tahon ajama. Kukaan ei tiedä mistään mitään eikä ketään oikein kiinnostakaan. Italialainen byrokratia saa etenkin insinööri Marrasjärven hermostumaan. Mukana säheltävät iloiset italialaisveikot Carlo ja Ettore, amerikkalainen Mike ja Venetsian poliisipäällikkö. Ja kun karnevaalit alkavat keskellä lumikaaosta, niin kaikki sekoavat...

Romaanin paras anti oli hiukan karikatyyrisissä henkilöhahmoissa. Etenkin insinöörin ja humanistidosentin vastakkainasettelu kirvoitti paljon hihityksiä. Ajoittain heidän keskustelunsa muistutti kovasti paljon omia keskustelujani puoliskoni kanssa ja sain rutosti lisää hupia. (Puoliskoni nautti tästä kirjasta samasta syystä.)
Marrasjärvi, tarinan kertoja, on suomalaisen insinöörin perustyyppi. Asialliset hommat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat. Hän tekee mittauksia, hermostuu kun italialainen byrokratia on niin epämääräistä mafiatouhua ja nepotismista ja juo itsensä tainnoksiin. Dosentti Heikkilä taas intoilee kulttuurihistoriasta ja hänestä on vaan hyvä, kun byrokratia vähän jumii. On enemmän aikaa tissutella ja paasata historiaa ja politiikkaa.

Saraspää jäi minulle etäisemmäksi. Hänen osuutensa näkyy päiväkirjamerkintöjen kautta. Hän on ihastunut sihteeriin ja on täysin sekopäinen sekakäyttäjä. Saraspää tarkkailee tilannetta hiljaisena ja kuin ulkopuolisena. Sinänsä kuvaus on onnistunut. Saraspää todella on kuin ulkopuolinen lääketokkuroissaan.

Romaanin alku veti hyvin mukaansa, sitten tuli hetkeksi vähän suvantoa ja karnevaalien osuus oli minusta vähän turhan venytetty ja sekava. Siinä kohdin paikoin taisin tipahtaa kärryiltäkin. Canal Grande ei ole välttämättä mikään helppo romaani.
Loppu on kuitenkin järisyttävä, kun Tuuli saa puheenvuoron. Osuus kiskaisee maton lukijan alta vähän samaan tyyliin kuin Pamisoksen purkaus -romaanissa, josta pidin valtavasti. Noin muuten Canal Grande olisi ollut noin kolmen pisteen romaani, mutta loppu oli niin vaikuttava, että se nosti pistemäärää.

Canal Grande sopii niille, jotka rakastavat Venetsiaa, vastakkainasetteluita, piikikästä huumoria ja stereotypioilla leikittelyä.

17 kommenttia:

  1. Ai että, milloinkahan saisin tähän tartutuksi! Kirjoituksesi sai kyllä innostumaan, ehkä vielä tämän vuoden puolella? Minulle on myös syntynyt käsitys tästä vaikeana kirjana ja aika paljon se taitaa jakaa mielipiteitäkin. Kuitenkin tuntuu, että tämä voisi olla minun kirjani. Ja Venetsia, sinne palaa mielellään silloin tällöin vaikka näin kirjojen sivuilla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikäli yhtään lukumakuasi tunnen, niin tämä tosiaan voisi olla sinun kirjasi :)

      Poista
  2. Tuli olo, että joko tämä pitäisi lukea uudelleen. :)

    Yksi näistä kirjablogien hyvistä puolista nämä uudelleenlukuajatusheräämiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaakko vei jalat suustani, kuten hienosti sanotaan. Olen lukenut tämän vuonna 2003 (milloin mahtoi palkinnon pokata?). Olen merkinnyt muistiin jotakuinkin samoja asioita kuin Morrekin, mutta silti valitettavan ohut muistikuva on kirjasta. Olen kuitenkin pitänyt, eikä ihme, sillä juuri Morren luettelemat asiat miellyttävät minua kirjoissa kovasti. Uudelleen voisin lukea, mutta ehkä sittenkin luen Pamisoksen, jota en ole vielä lukenut ollenkaan. Muistelen muuten Raittilan olleen totaalisen pettynyt Pamisoksen myyntiin. Iso F kantaa aika lyhyen matkaa. Valitettavasti.

      Poista
    2. Jaakon kanssa samaa mieltä kirjablogien jälleen yhdestä hyvästä puolesta; uudelleenlukuajatusheräämiset :D (Mikä sana!)

      Kirsi, palkintohan tuli ilmestymisvuonnaan 2001 :)

      Poista
  3. Tämä kirja herätti sitä lukiessani hillittömän mielenkiinnon Venetsiaa kohtaan. Onneksi olen lentolakossa jottei lukeminen tule ihan mahdottoman kalliiksi ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Tällä keinoin saa kyllä halvemman matkaelämyksen! Raittila kuvaa Venetsiaa hyvin ja omalaatuisesti ;)

      Poista
  4. Minäkin pidin tästä. Varsinkin loppu oli huikea: mitä suomalaiset pelastajat saavatkaan pelastetuksi!

    VastaaPoista
  5. Ja minä kans pidin: tämä on paras Raittilan kirja, kovasti kyllä kisaa Ei minulta mitään puutu, mutta se ei ole samalla tavalla hulvaton. Hykerryttävä, kerta kaikkiaan, nuo henkilöt ja koko ajatus suomalaisista huippuosaajista maailmanperintömaisemia pelastamassa - jos eivät he, niin ketkäs sitten! Koska sisälläni asuu pieni insinööri, Raittilan kirjat ovat aina kolahtaneet. Vaikka suuri oli hämmästykseni kun kuulin, ettei hän oikeasti olekaan insinööri, kuten kirjoista voisi päätellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raittila avaa tätä insinööriysjuttua kirjassaan Kirjailijanelämää. Minun on pitänyt lukea, mutten ehtinyt. Puoliskoni sitä vaan mainosti :)

      Poista
  6. Luin tämän ilmestysmisvuonna, ja pidin päähenkilön päämäärätietoisesta työotteesta, joka muistaakseni pahastikin kirposi. Minusta kirjassa tuli työryhmätyöskentelyn ongelmat hyvin esille, ja olen samaa mieltä, että keskivaiheilla kirposi ote, luulin, että se olisi ollut (Raittilalta) tarkoitukellista, mutta en tiedä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosiaan tämä valaisee hyvin myös ryhmätyöskentelyn dynamiikkaa. En tajunnutkaan ajatella tätä siltä kantilta.

      Poista
  7. MInä inhosin kirjaa ne ensimmäiset kolmesataa sivua, mutta viimeiset 30 sivua muuttivat kirjan täysin. Juuri "Canal Grande" on suurin syy, miksi en uskalla jättää kirjoja kesken. Toivon aina, että lopussa olisikin joku tolkku ja viisaus, niin kuin tässä kirjassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä olisi jäänyt kyllä paljosta paitsi, jos olisi keskeyttänyt!

      Poista
  8. Olen "aina" ajatellut, että tämä minun pitäisi lukea, mutta en sitten ole vieläkään. Selvästi pitäisi. Olen ihan varma, että tykkäisin tästä, varsinkin kun kirjoitit tuosta henkilöjen vastakkainasettelusta, kuulostaa nimittäin mehevältä :).

    VastaaPoista