21. syyskuuta 2012

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 320
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Risto Isomäen tuotantoon on pitänyt perehtyä jo pitkään, mutta aina se on jäänyt. Nyt sitten Kuusi kovaa kotimaista -haasteessani otin itseäni niskasta kiinni. Sarasvatin hiekkaa luettakoon nyt.

Tämän teoksen luokittelu on vähän hankalaa. Takakannessa puhutaan ekologisesta jännitysromaanista, mutta olen kuullut tätä tituleerattavan scifiksikin. Ekologinen jännitysromaani/trilleri on kyllä aika hyvä kuvaus.

Grönlannin mannerjäätiköllä tapahtuu kummia ja samaan aikaan Intiassa Amrita ja Sergei tutkivat meren pohjassa olevaa rauniokaupunkia. Kuvioihin mahtuu vielä suomalainen Kari Alanen, jonka keksinnölle tuleekin äkkiä kysyntää.
Pienet purot muuttuvat suureksi, kohisevaksi virraksi hyvinkin nopeasti ja tarvitaan nopeita poliittisia päätöksiä. Vaan riittävätkö nekään?

Ihan ensin tästä tuli mieleen Clive Cusslerin Dirk Pitt -jutut, johtuen varmaankin keskeisestä meriteemasta. Mutta oli näillä muutakin yhteistä. Poliittiset kiemurat, historiakytkös ja vaivaannuttava romanssi. Onko näihin jännityskirjoihin pakko tunkea romantiikkaa? Se kun tosiaan lähinnä vaivaannutti ja tuntui tyystin ylimääräiseltä eikä oikein palvellut mitään tarkoitusta.

Cusslerilla ja Isomäellä on kumminkin yksi iso ero – Isomäen hyväksi. Se on asiantuntevuus. Isomäki tietää mistä puhuu. Tunnustan, että odotin kirjan olevan vähän saarnaava ja opettavainen, mutta Sarasvatin hiekkaa ei sortunut sellaiseen. Ei sen tarvinnut, sillä se on vaikuttava ihan sellaisenaan.
Puhutaan ilmastonmuutoksista, tsunameiden synnystä, ydinvoimaloista... Välillä tekniset pätkät uuvuttivat, mutta minä olenkin vähän yliherkkä humanisti sellaiselle.

Sarasvatin hiekkaa pitää jännityksessä loppuun saakka. Mietin usein kesken lukuprosessin kirjan saamaa pisteytystä. Sarasvatin hiekkaa oli pitkään noin kolmen pisteen kirja, mutta loppuratkaisu oli niin järisyttävä, sykähdyttävä, tehokas ja odottamaton, että pelkästään se lisäsi yhden pisteen. Yksi hienommista lukemistani loppuratkaisuista tässä genressä.

Lopussa on vielä Isomäen selvitys siitä mikä kaikki on totta ja mikä sepitettä. Tapaninpäivän tsunami vaikutti kirjan syntyyn ratkaisevasti ja vahvisti sen sanomaa. Loppukaneetissakaan Isomäki ei sorru minkäänlaiseen saarnaamiseen tai moralisointiin. Ei edelleenkään tarvitse, sillä asia itsellään on esitetty niin vahvasti.

Aion ehdottomasti lukea Isomäen kirjoja lisääkin kunhan ehdin. Hyllystä löytyy valmiiksi Jumalan pikkusormi. Vaikka ekologinen jännitysromaani ei ole sitä ominta genreäni, oli Isomäen tarinankuljetus sen verran vakuuttavaa, että sen parissa viihtyi hyvin.

15 kommenttia:

  1. Woo, mahtia että pidit. Isomäki on minulle jo kahden kirjan perusteella aika iso juttu, tästä olin ihan pähkinöinä kun sain tämän joululahjaksi. Toimi myös teatteriesityksenä, ihme kyllä. Loppuratkaisu ON ehdottomasti hienoimpia, huhui. Onpas nyt järkevä kommentti. Minä en ole lukenut Pikkusormea, mutta Gilgamesin tappion kyllä. Se oli aika jännä, sci-fimpi. Litium 6 kiinnostaisi ehkä seuraavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan, että tämän teatteriesitystä kehuttiin ja nyt ällistelen, että mitenköhän se on toteutettu :D

      Poista
  2. Mäkin tykkään Isomäen kirjoista, vaikka niiden henkilöt ovat useimmiten vähän, no, höpsöjä. Hataria. Vaivaannuttavia. Mutta onneksi tarina kulkee kuitenkin sujuvasti ja saa miettimään. Olen lukenut aika monta, ja Litium 6 ja Jumalan pikkusormi ovat myös viihdyttäviä ja hyviä. Con Rit oli pettymys. Gilgamesin tappio on sen sijaan suosikkini Isomäeltä, vanhempaa tuotantoa ja scifimpi, kuten Linneakin tuossa sanoo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Gilgamesin tappio ei siis ehkä mene ihan lukujonon kärkeen ;)

      Poista
  3. Muistan kun luin tätä syksyllä 2007 kai, töiden lomassa ja suunnilleen kävellessänikin, kolahti siis, vaikka tuo romanssikuvio vaivaannuttikin :) muista lukemistani Isomäistä en ole niin tykännyt, ne mielestäni muistuttivat jo turhankin paljon "perustrilleriä", sellaista amerikkalaistyyppistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä piti tosiaan lukea melko tiiviiseen tahtiin, kun homma kävi jännäksi :)
      Saa nähdä, mitä pidän muista Isomäen teoksista!

      Poista
  4. Samat aikomukset! Pidin tästä kovasti samoin varauksin (vaivaannuttava romanssi!). Hyllyssä on jo pitkään odottaneet Herääminen ja Litium 6.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on Pimeän pilven ritarit ja Jumalan pikkusormi, mutten ole saanut aloitettua, vaikka Sarasvatin hiekkaa oli hyvä. Figushimasta luin Isomäen kirjan.
      Morren kanssa olen samaa mieltä, että pidin itse tästä enemmän kuin Cusslerista, olen tosin vain lukenut Walhalla nousee.

      Poista
    2. Koittakaas lukea, jotta voin lukea teidän bloggaukset :D

      Poista
  5. Ihana kirja ja nimenomaan tuon loppujytinän takia. Jostain kumman syystä tykkään Risto I:n tavasta kuvata ihmisiä. Hahmoissa ja heidän toiminnassaan on usein ohuutta (ja kritiikki tästä on ihan oikeutettua), mutta hahmot ovat niin realistisia! Isomäen kuvaamia naisia voisi tavata melkein missä vain, tai ainakin monella yliopistokampuksella, tutkijan kammioissa ja meribiologisilla tutkimusaluksilla. :) Usein varsinkin naiset kuvataan fiktiossa niin dramaattisiksi, kaikilla on suuria henkilökohtaisia ongelmia, synkkiä salaisuuksia jne. Isomäen tapa kuvata ihmisiä on oudolla tavalla virkistävää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Naisten tavallisuus viehätti ja siitä plussaa kyllä! Ei mitään laracrofteja, vaan tavallisen (viehättäviä) naisia.

      Poista
  6. Minä taas en oikein pitänyt Isomäen kirjoista (Sarasvati ja Litium 6) sen takia, että niissä oli niin paljon liioittelua ja suoranaisia virheitä. Hän on vienyt spekulaation todella pitkälle ja sitten vielä lisännyt kierroksia. Sarasvati oli kyllä selvästi parempi, mutta siinäkin oli sellaista laskelmointia ja vääristelyä, että en tykännyt.

    Luonto ja luontoaiheinen kirjallisuus on minulle tärkeää ja kiinnostavaa, mutta Isomäki ei vakuuta. Toisaalta hän ei kyllä tässä suhteessa poikkea useimmista saman genren (ekotrillerit) edustajista. Kai se on niin että jos haluaa paljon lukijoita niin sitten tekstissä pitää olla erikoisefektejä kunnon toimintaleffojen tyyliin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en virheitä huomannut, mutta enpä ole asiaan niin paljon perehtynytkään, että olisi kapasiteettia sellaiseen.
      Millaisia virheitä sarasvatin hiekkassa oli?

      Poista
  7. Juttelin Sarasvatista tuttavani kanssa (väitellyt ympäristötieteistä), ja hän löysi melkoisen paljon kritisoitavaa, alkaen siitä miten Isomäki kuvasi jäätiköitä ja niiden dynamiikkaa. Vaikka paljon tuntematonta vielä jäätiköissä on, perusasiat kuitenkin ovat selvillä, eikä kuvatun kaltaisiin rajuihin muutoksiin kerta kaikkiaan ole mahdollisuuksia. Toinen tuttavani taas (biotieteiden tausta) ei ollenkaan tykännyt ekosysteemien käyttäytymisen kuvaamisesta kirjassa.

    Litium 6:ssa taas oma taustani (fysiikka) riittää aika hyvin sen tajuamiseen, että esityn kaltaiset tapahtumat ovat kerta kaikkiaan mahdottomia - muualla kuin fiktiossa. Ihan tarpeeksi kauheita skenaarioita pystyy keksimään todellisuuteen perustuen, miksi siis tämmöistä hehkutusta esim. voimalasta toiseen hyppäävillä ketjureaktioilla ym. joissa ei ole päätä ei häntää.

    Ehkä tässä on kyse samasta ilmiöstä kuin sanomalehdissä: ne ovat virheitä täynnä niissä asioissa joista itse tietää jotakin. Sitten voi pohtia, miten paljon virheitä on niissä asioissa joita itse ei kunnolla tunne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Kärkeen anteeksipyyntö. Jostakin syystä Blogger oli heivannut kommenttisi roskapostikansioon minulle ilmoittamatta!)

      Kiinnostavia nuo esiintuomasi seikat! En osaa ottaa oikein kantaa, kun en tosiaan ole asiaan perehtynyt millään tasolla.

      Tunnistan kyllä sen ilmiön, kuinka paljon ärsyttää, kun bongaa virheitä tai puolitotuuksia / väritettyjä totuuksia aiheesta, josta tietää...

      Poista