4. heinäkuuta 2012

Johanna Holmström: Camera Obscura (2009 / 2011)

Camera Obscura
Suomennos: Asko Sahlberg
Kustantamo: Teos & Söderström
Sivumäärä: 347
Pisteet: 3½/5
Mistä minulle: kirjasto

Camera Osbcura valikoitui lukemistooni gradukirjallisuuden tiimoilta. Kyseessä on novellikokoelma, jonka tarinat kytkeytyvät hienoisesti yhteen. Kokoelma sisältää seuraavat novellit:
Opiskelija
Suden vuosi
Nukentekijän lapset
Camera Obscura
Sinivuokkokunnas
Sapfon fragmentit
Laajakulma, Ida # 2

Tätä on kehuttu jonkin verran, mutta näin äkkiseltään en löytänyt kuin Lumiomenan bloggauksen tästä. Olenkin hänen kanssaan monesta asiasta samaa mieltä (ja joistakin eri mieltä), aavistuksen kriittisemmällä otteella tosin.

Camera Obscura lähtee vahvasti liikkeelle itsemurha-teemalla. Radikaali Ida keksii ratkaisun länsimaisen ihmisen kulutusongelmaan ja päätyy itsemurhaan. Tähän Idan kuolemaan liittyvätkin sitten kokoelman kaikki muut novellit. Camera Obscura onkin rajatapaus; novellikokoelma vai romaani? Minusta novellin pitäisi toimia myös itsenäisenä tekstinä mutta lukuunottamatta tätä ensimmäistä, Opiskelija -novellia, ne eivät mielestäni toimi. Idan kuolemaan viitataan jatkossakin sen verran vahvasti, että kokonaisuuden palanen jäisi lukijalta puuttumaan ilman kokoelman tuomaa kontekstia.

Minun makuuni Camera Obscura -kokoelma alkoi hyvin, mutta loppua kohti mentiin alaspäin. Suosikikseni nousi 'Suden vuosi', jossa Idan ystävät Anna ja Sebbe lähtevät asumaan mökkiin korpimetsään. Mukaan lähtevät myös tuttavat Lotta ja Markus. Soppaa hämmentää omituinen Äijä, mökin varsinainen omistaja. Lisäksi ympärillä pyörii susia, mutta nainen on naiselle pahempi susi, kuten Annan ja Lotan välit todistavat.
'Suden vuosi' on tunnelmaltaan ja kuvauksiltaan hyvin onnistunut. Holmström rakentaa Annan romahdusta hiljalleen, ja Sebben ja Annan suhteen kuvaus on erittäin realistista ja hyvää. Siinä ei ole siirappia, mutta ei mätetä turpaankaan. Joskus tuntuu, että kaunokirjallisuudessa se on joko tai.

Novellissa 'Nukentekijän lapset' alkoi runsas ja yksityiskohtiin tukeutuva kuvaus ärsyttää. Ärsytys pysyi viimeiselle sivulle saakka. Yksityiskohtaisuudella on aikansa ja paikkansa, mutta tässä ne vain venyttivät tarinaa turhaan ja runsaudellaan tukahdutti kokonaisuutta. Ihan joka ihohuokosta, hikikarpaloa ja silmien värivivahduksia ei tarvitsisi kuvata.
Mutta verstaassa minä istuin ja tarkkailin hikipisaroita isäni nenällä, ja sinä iltana oli jotakin erityistä siinä pisarassa, joka veti minua puoleensa. Minä näin miten se muodostui kevyestä kerroksesta kehonkosteutta ja höyryävää hengitystä, näin miten se tihkui kapean, kyömyn nenän huokosista ja kasvoi. Minä tutkin sitä, kun se kupli pintaan ja liittoutui yhteen muutaman muun, pienemmän pisaran kanssa ja kasvoi sitten niin suureksi, että se alkoi tutista, vapista, hyllyä tukahdutetusta kiihkosta ennen lähestyvää matkaa alas nenänluuta pitkin.
(s. 125)
...ja plaa plaa plaa...

'Sinivuokkokunnas' antoi hetkeksi toivoa, koska siinä oli toimintaa sen verran, ettei kuvailuun maltettu keskittyä, mutta 'Sapfon fragmentit' -novellissa Holmström otti vahingon takaisin. Oikeastaan kaksi viimeistä novellia menivät minulta vähän yli hilseenkin ehkä siksi, etten enää vain jaksanut keskittyä.

Johanna Holmströmin kielenkäyttö ja tunnelmakuvaus nostaa kuitenkin Camera Obscuran kokonaisuudessaan hiukan keskitasoa korkeammalle. Pidin siitä, kuinka tarinat kytkeytyivät toisiinsa ja joskus saattoi kestää kauankin, ennen kuin yhteys paljastui. Yhteys ei jättänyt hakemalla haetun vaikutelmaa, vaan uskon, että tämä on etukäteen mietitty ja suunniteltu kokonaisuus. Lopputulos on siinä mielessä eheä ja onnistunut.
Luonto- ja aktivisti-tematiikat tuovat mieleen Johanna Sinisalon, mutta Holmström ei ole niin poleeminen kuin hän.

Camera Obscura sopii niille, jotka haluavat lukea laadukkaita ja hiukan mystisiä novelleja. Näissä tarinoissa on mukavan synkkä sävy.

9 kommenttia:

  1. Hienoa lukea tästä vähän kriittisempiäkin postauksia, kiitos Morre! Obscura on ollut lukulistalla jo niin pitkään, että ihan hävettää myöntää etten ole vieläkään saanut aikaiseksi lukea kirjaa. Tuo synkkyys olisi juuri miun juttu...

    VastaaPoista
  2. Minuun tämän kirjan julmuus ja synkkä satumaisuus vetosi, samoin rakenne. En ole suuri novellien ystävä (syystä, jota en itsekään tiedä) ja tämän romaanillinen ajatus vei mukanaan. Minulle Camera Obscura oli intensiivinen kokemus, vaikka olen samaa mieltä siitä, että Holmströmin kieli on paikoin liian rönsyilevää ja yksityiskohtaista. Sen omassa blogijutussanikin mainitsin.

    Siksi on pakko sanoa, että mitä tuohon Noorankin esille nostamaan kriittisyyteen tulee, niin tästä ei ole tainnut tulla vielä muita postauksia kuin Morren ja minun. Meidän arviomme eivät ole niin kaukana toisistaan kuin ehkä nopsasti luettuna tuntuu. Minä tosiaan pidin kovasti (mutta osaan toivottavasti olla kriittinen silloin, kun se on mielestäni tarpeen. Tämän kirjan kohdalla ei tuota rönsyilyä lukuunottamatta ollut. ;)).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Olemme aika samoilla linjoilla, mutta minä en vain vaikuttunut niin paljoa :)
      Ja osaat kyllä olla kriittinen silloin kun sinusta siltä tuntuu!

      Poista
  3. Eikö voi vain olla kirjallisuudenlaji: novellikokoelmat, joissa novellit kaikki liittyvät toisiinsa? Tämä tuntuu olevan yhä yleisempi "genre" (esim. Leena Krohnin uusin(?) joka minulla odottaa kirjahyllyssä lukemista). Nykyään kuitenkin Suomessa novelleja julkaistaan tosi harvoin muualla kuin novellikokoelmissa, eihän niitä juuri lehdissä näy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miksi se tarvitsisi erillisen genren?
      Toki kaikki novellit voivat liittyä toisiinsa, mutta minusta novellin pitäisi silti olla luettavissa ja eheä tekstikokonaisuus omana itsenäänkin. Muuten se on jotakin muuta.
      Hunajaa ja tomua (Mueenuddin) oli muuten novellikokoelma, jossa kaikki novellit liittyivät toisiinsa, mutta jokainen olisi ollut luettavissa myös omana kokonaisuutenaan. Siinä onnistunut esimerkki.

      Suomessa julkaistaan paljon myös novelliantologioita, joissa on novelleja eri kirjoittajilta. Niissä voi olla jokin yhtenäinen teema tai sitten ei.
      Tästä esimerkkeinä kauhunovellikokoelmat sekä tietysti itse toimittamani novellikokoelma Käsi kädessä ;)

      Poista
    2. Niin, mutta miksi novellin pitää toimia myös yksinään, jos se julkaistaan tämänkaltaisessa novellikokoelmassa? Ehkä se ei silloin pääse mihinkään erilliseen antologiaan, mutta tarvitseeko sen? Jos ajatellaan, että on vaikka laji nimeltä "kytkösnovelli", eli novelli, joka toimii ainoastaan osana kokoelmaa. Näin sinun ei tarvitse murehtia siitä, ettei se toimi yksinään, koska se ei ole tavallinen novelli, vaan kytkösnovelli. ;-> Tai sitten voimme tietysti keksiä sille täysin uuden sanan, jossa ei ole ollenkaan sanaa "novelli" häiritsemässä...

      Poista
    3. Minä pidin Lumiomenan käyttämästä termistä "mosaiikkiromaani". Se sopisi kuvaamaan tätä hyvin. Osat kun ovat mosaiikkimaiseen tyyppiin kuitenkin melko vapaassa järjestyksessä luettavissa.
      Joskin teksti 'Camera Obscura' pitäisi lukea ennen 'Sapfon fragmentit' -juttua. Ja 'Opiskelija' tietysti ensimmäisenä.

      Naistenlehdissä on julkaistu joskus jatkiksia, jotka ovat novelleja tai pienoisromaaneja. Mutta tässä ei ollut kyse jatkonovelleista juuri siksi, että tarinat eivät olleet kronologisessa järjestyksessä (ensimmäistä lukuunottamatta).

      Poista
  4. Noituri-kirjat ovat olleeet vähän tuollaisia... novelleja mutta eivät vain sitä. En tosin älynnyt niitä lukiessani miettiä toimisivatko erillään. :-)

    VastaaPoista