20. kesäkuuta 2012

Kaari Utrio: Saippuaprinsessa (2004)

Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 391 (pokkari)
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: lahja

Olen 2000-luvun Utrion romaaneihin suhtautunut vähän ennakkoluuloisesti, mutta halunnut antaa niille mahdollisuuden. Annan vastakin, vaikka tämäkin oli suoraan sanoen aika pettymys.

Saippuaprinsessa sijoittuu 1800-luvulle ja paikkoina toimivat lähinnä Helsinki, Kemiö ja Vihti. Helsingissä asuva leskiparonitar Eva Maria Ekestolpe saa vastuulleen orvoksi jääneen Ulrika Rutenfeltin. Ulrika on rikas aatelisperijätär, mutta saanut kasvatuksensa omintakaisen isänsä mukana kansanrunouskeruumatkoilla. Ja nyt tämä kävelevä skandaalikatasrofi pitäisi saada naitettua...
Ekestolpen poika Mauritz on menossa naimisiin todellisen kaunottaren, Viktoria von Sperlingin, kanssa. Viktorialla on omat suunnitelmansa Ulrikan suhteen. Hänen veljensä Herman on nimittäin poikamies ja rahan tarpeessa. Jos Herman naisi Ulrikan, niin rahaa tulisi Viktorian taskuihinkin...

Tarinan lopputulos on tietysti ennalta-arvattavissa, mutta sehän ei haittaa. Oleellista ei ole se, että saavatko he toisensa (tottakai saavat!), vaan se miten se tapahtuu.
Ja nimenomaan se miten -osuus kävi tässä niin kovin tylsäksi. Liekö syynä aikakauden tuomat haasteet vai mikä, mutta tässä ei ollut sitä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mitä Utrion keskiaikaromaaneissa on. Toisaalta se tuo tähän uskottavuuden tuntua ehkä enemmän, mutta ainakin minua haukotutti.
Saippuaprinsessan miten he saivat toisensa -osuus koostui siis lähinnä juoruista, uusista juoruista ja sitten juorujen kumoamisesta. Hohhoijaa... Jännite puuttui täysin.

Lisäksi näissä kirjoissa tulee kaivattua romantiikkaa ja seksiä. Saippuaprinsessa lienee Utrion sivein kirja ikinä. Olisikohan tässä ollut kaksi suudelmaa (joista toinen oli kiihkeä) ja vähän kädestä pitelyä. Romantiikasta sinänsä ei tietoakaan. Mies vähän huokailee Ulrikan perään, Ulrika ei tunnu tajuavan mistään mitään vaikka lopussa väittääkin tienneensä koko ajan. Siinäpä se.

Pidin kyllä henkilöhahmoista. Viktoria von Sperling oli minusta erityisen onnistunut ja vähemmän mustavalkoinen kuin viihderomaaneiden pahisnaiset yleensä. Kovin syvää kuvaa hänestä (eikä muistakaan) saanut, mutta ei sille tällaisessa genressä ole niin tarvettakaan.
Mauritz oli kovin sympaattinen kaveri sokerijuurikashaaveineen, mutta noin muuten aika epäromanttinen tyyppi. Herman oli niin ällöttävä ja vastenmielinen nyhjäke kuin pitääkin. Leskiparonitar Ekestolpesta tuli hiukan mieleen Ylpeyden ja ennakkoluulon rouva Bennet, vaikkei ihan niin eläväinen ollutkaan.

Oikeastaan Saippuaprinsessaa kantoi eteenpäin vain onnistunut tapakuvaus. Neidon naittaminen ei säätyläispiireissä ollut ihan niin yksinkertaista, vaikka perintöä olisikin. Sukulaisuussuhteiden mutkikkuudet tekevät omat tepposensa ja esim. suruaika tuo taas omat säädöksensä. Piti olla myös tarkkana siitä, montako tanssia kenenkin kanssa tanssii. Nämä jaksavat kiinnostaa aina yhtä paljon.

Kyllähän tämän nyt siis luki ennemmin kuin selkäänsä otti, mutta en kyllä voi sanoa erityisesti viihtyneeni.

5 kommenttia:

  1. Hih, Morre, tuossa olet aivan oikeassa, että näissä epookkikirjoissa ei ole Utrion keskiaikajuttujen kuumia kohtauksia! No, minä tykkään kyllä näistäkin, sillä näissä on vähän sellaista ironista tatsia, mikä taas enimmäkseen puuttui niistä keskiaikaan sijoittuvista...

    VastaaPoista
  2. Minusta nämä Utrion "uuden kauden" tapakomediat ovat omassa lajissaan aika mainioita, nimenomaan komedioita. Seikkailua, jännitystä ja seksiä niissä ei ole, mutta en oikeastaan niitä näihin niin kauheasti kaipaakaan. Ajankuva on mitä mainiointa. Pikkuisen kyllä loputon kuvailu alkaa jossakin välissä joka kirjassa puuduttaa.

    VastaaPoista
  3. Booksy ja Kirsi, mä en tajua itseäni! Kun minä en tosiaan onnistu löytämään näistä sitä ironiaa enkä komediaakaan. Kyllähän sellaisen parissa viihtyisi, mutta kun nämä eepokit ovat olleet mielestäni niin auttamattoman tylsiä =/ Kaipaan ehkä jotain lukuohjetta näihin :D

    VastaaPoista
  4. Utrion henkilöthän ovat yleensä hyvin karrikoituja tyyppejä. On muutama todella nokkava kaunotar, joka mukaylhäisenä nyrpistelee sankarittaren arkisuudelle. Lopussa sitten arkinen sankaritar kuitenkin nappaa sen kaikkein tavoitelluimman saaliin, ja nokkava nyrpistelijä joutuu nuolemaan näppejään tultuaan ensin nöyryytetyksi ja jouduttuaan naurunalaiseksi. Näissä on myös feminismiä, joskin hyvin kilttiä sellaista. Arkinen sankarittaremme joutuu yleensä tekemään halveksittua työtä leipänsä eteen, mutta hänpä nauttiikin siitä ei haikaile tyhjän seurapiirielämän hurvittelua jne. Kyllähän sinä tiedät! Tässä Saippuaprinsessakin tunsin suurta tyydytystä, kun koko ajan tiesin, että Ulrika on oikeasti rikas, mutta häntä kohdeltiin inhottavasti, koska a) luultiin köyhäksi b) rahat oli joka tapauksessa hankittu porvarillisin keinoin, ei perintönä/kuninkaan lahjoittamina! Ihmisluonto ei ole noista ajoista muuttunut yhtikäs mihinkään!

    VastaaPoista
  5. Pakko jälleen kerran sanoa, että minä olen aina pettunyt näihin "eepokki tapakomedioihin". En löydä niistä huumoria, henkilöhahmot ovat Utrion entisiin hahmoihin verrattuna täysin lässähtäneitä ja mitään sanomattomia. Jatkuva asioiden ja yksityiskohtien kuvailu saa lähinnä murisemaan ärtymystään. Jotenkin kummasti Utrio kyllä onnistuu pitämään minut edelleen otteessaan, olen lukenut kaikki (tätä nimenomaista kirjaa lukuunottamatta) nämä "uudemman ajan" kirjat ja tulen lukemaan vastakin. Mutta kovin nautinnolisia ne eivät ole, etenkin kun mieli lepää vielä Utrion mainioissa keskiaikaromaaneissa. Melkein kuin olisi kirjailija vaihtunut. Mutta silti aina odotan jotain parempaa, jotain aivoja räjäyttävää. Suureti toivon, että jossain vaihessa sitä vielä Kaari Utriolta saan!

    VastaaPoista