14. toukokuuta 2012

Joel Lehtonen: Mataleena (1905)

Kustantamo: SKS
Sivumäärä: 91
Pisteet: 2½/5
Mistä minulle: kirjasto

Symbolismi ja dekadenssi kurssini lähestyi loppuaan. Sain esseeni vihdoin valmiiksi ja tenttikin on suoritettu. Joel Lehtosen Mataleena kuului kurssin kaunokirjallisuuden lukemistoon.

Tämän aihepiirin kirjat eivät ole oikein minua vakuuttaneet. Vaikka viehätynkin realismissa ja naturalismissa niiden tarkasta kuvauksesta ja rappiostakin, niin dekadenttius on jo liikaa. Symboliikasta saan vain päänsärkyä. Se toimii minulle kivana lisämausteena, jota teoksessa on vain aavistus. Mutta jos se on pääajatus kirjassa, niin en vain yksinkertaisesti pidä siitä.

Mataleenaa pidetään osin Lehtosen omana elämäkertana. Tarinaa kertoo Mataleenan poika, joka pitkien erossaolovuosien jälkeen tapaa kuolemaisillaan olevan äitinsä. Mataleena on ollut kaunistiikin sanottuna pahamaineinen nainen, ilkeä, kaksinaamainen ja kaunis. Hänen lirkutteli monelle kylän pojalle, mutta päätyi sitten naimisiin vanhemman miehen kanssa. Ennen avioitumistaan hän kohtasi kovaluonteisen Mikaelin, myllärinpojan. Viharakkaus-suhde syntyi välittömästi. Kumpikin meni tahoillaan naimisiin oikeastaan vain toisiaan ärsyttääkseen. Pariskuntinakin he keskittyivät toistensa elämän hankaloittamiseen ja käräjilläkin oltiin.
Kun Mataleena jäi leskeksi, haksahtivat hän ja Mikael lihallisiin iloihin, josta syntyi sitten tarinaa kertova poika (huomatkaa jälleen inhokkikliseeni!). Vihasuhde jatkuu jopa niin, että Mataleena vannoi mieluummin tappavan poikansa kuin antavansa sen Mikaelille vaikka he elivätkin mierolaiselämää. Lopulta poika päätyi kylän naisten kasvatettavaksi, huutolaiseksi ja lopulta kuitenkin ylioppilaaksi ja "diletantiksi taiteilijaksi" – hullun suvun loppuhuipentumaksi.

Mataleenan kerrontatyyli on hiukan satuhenkinen ja hurmoksellinen. Vähän sama kuin Mirdjassakin. Mataleena on kuitenkin tässä mielessä onnistuneempi, sillä teoksen lyhyys auttaa jaksamaan sitä hurmosta. Mirdjassa se yli 300 sivun hurmoshenkisyys lähinnä rasitti ja väsytti.
Mataleenassa näyt ja unet kuuluvat kerrontaan ja mukaan mahtuukin Metsän Ihme paholaisnainen kuin itse Saatanakin. Vaikka muuten tämä romaani ei oikein vakuuttanut, niin loppuhuipennus, Hullujen laulu, oli kyllä hieno minunkin mielestäni.

Hullujen laulun lisäksi Mataleenan ja Mikaelin suhde oli kiinnostavaa seurattavaa, mutta noin muuten en voi sanoa tästä nauttineeni. Onneksi tässä oli vain alle sata sivua, joten äkkiähän tämän lukaisi.

Suosittelen Mataleenaa erityisesti niille, jotka nauttivat symboliikasta ja hurmoksellisuudesta. Mataleenalta ei kannata odottaa samoja piirteitä kuin Putkinotkolta (jonka muuten aikanaan jätin kesken, koska se oli niin tylsä). Tämä on jotakin ihan muuta.

4 kommenttia:

  1. Minäkin jouiduin pohtimaan symbolismia ja dekadenssia hetki sitten päättyneellä kirjallisuuden/taidehistorian verkkokurssilla Suomalaisuus sanoin ja kuvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saattoi olla muuten, että pohdin samalle kurssille osallistumista... :D

      Taidehistoriallisesti aikakausi vaikuttaakin kiinnostavammalta :)

      Poista
  2. Kiinnostavaa! Juuri eilen lopetin Leinon Kirjailijoiden Helsingin ja siitä ensimmäistä kertaa opin, että Lehtonen oli lähtöjään huutolaispoika. Äitinsä, jonka hän oli sittemmin etsinyt asui kuulemman Lehtosen omistamalla tilalla kirjailijan veljen perheen kanssa.

    Putkinotkosta piti sanomani, että minustakin se käynnistyi hitaasti, mutta sitten kun käynnistyi, niin pidin paljon (jos joskus saat inspiraation yrittää uudelleen).

    Dekadenssissa ja symbolismissa on sitä jotain, vaikka enemmän minua viehättää ajankohta, mikä on ehdottomasti suosikkejani historiassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu :) Eli Lehtosen ei voi kyllä sanoa syntyneen kultalusikka suussa..

      Voi olla, että yritän Putkinotkoa joskus uudestaan.

      Poista