10. toukokuuta 2012

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli (1973)

Bröderna Lejonhjärta
Suomennos: Kaarina Helakisa
Käännösvuosi:-
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 231
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos

Veljeni Leijonamieli on klassikko, jonka lähes kaikki aikuiset varmasti ovat lukeneet, nähneet elokuvana ja/tai muuten tietävät tarinan. Niinpä aion tässä postauksessa olla jälleen välittämättä juonipaljastuksista enkä sen kummemmin esittele juonta.

Olen lukenut tietysti tämän kirjan joskus lapsena ja nyt luin tätä omalle, 8-vuotiaalle pojalleni. Hiukan jännitti etukäteen. Onhan Veljeni Leijonamieli kuulu surullisuudestaan, vaikka kaikki tuntemani ihmiset antavat kuitenkin arvon sinänsä hienolle tarinalle. Mutta kiistanalaisuutta löytyy siitä, että onko tämä lastenkirja ylipäätään ja jos on, niin minkä ikäiselle tätä voi lukea.

Tarinan surullisuuden vuoksi en odottanut tämän lukemista niin pitkään. Lähinnä odotin, että saadaan kaikkia muita (esim. kovasti suosiossa olevat Tatu ja Patu -kirjat, Risto Räppääjät ym.) luettua ja sitä, että lapsi jaksaa seurata näin pitkää yhtenäistä ja kielellisesti nykylapselle hiukan vaativaakin tarinaa.
Eikä tällä saralla ollutkaan ongelmia – eikä muutenkaan. Poikani oli sitä mieltä että tarina oli hieno ja jännittävä, yllätyksekseni surullisuutta hän ei maininnut lainkaan.

Tarinahan alkaakin aika rajusti näin aikuisnäkökulmasta. Pieni Korppu on sairas ja odottaa kuolemaa. Veli Joonatan on kaikkien ihailema, terve ja kaunis poika. Veljekset rakastavat kovasti toisiaan, vaikka kieltämättä minua aikuisena hämmästytti näin raju veljesten eriarvoisuus. Sille on kyllä pointtinsa tarinassa, mutta pitikö sitä korostaa ihan noin paljon?
Joonatan on kertonut Nangijalasta, paikasta johon mennään kuoleman jälkeen. Sattumalta veljesten kotona syttyy tulipalo ja Joonatan kuolee Korppua pelastaessaan. Korppu selviytyy tulipalosta, mutta kuolee heti kohta myöhemmin ja näin veljekset kohtaavat Nangijalassa. Nangijalassakaan kaikki ei ole hyvin ja siitä alkaa seikkailu...

Tarinassa Korppu on kertojana. Hän vähättelee ja surkuttelee itseään aika paljon ja peilaa itseään Joonataniin. Korppu on aika uskottava hahmo ja Lindgrenin yksi taituruuden osoitus onkin se, kuinka hän saa lapsen kuulostamaan lapselta. Joonatan vanhempana on tietysti aikuisemman kuuloinen, ehkä aavistuksen pikkuvanhakin. Osasyynä voi olla tietysti sekin, että Joonatanin on täytynyt ottaa vastuuta pikkuveljestään ja kodistakin jo varhain. Aikakausiero tuonee myös oman selityksensä.

Yllätyin, kuinka vastakohtaisia Korppu ja Joonatan olivatkaan. Korppu on pieni, tumma ja hintelä. Joonatan vaalea, lihaksikas ja vahva. Korppu on arka ja pelokas, Joonatan rohkea, sankarimainen tyyppi. Heidän välillään ei kuitenkaan ollut kilpailua tai muutakaan varsinaista vastakkainasettelua. Korppu halusi olla kuin Joonatan, mutta sävy ei ollut katkera. Tällaisia esimerkkejä kaipaisi lisääkin lastenkirjallisuuteen. Tässäkään teoksessa ei puhuttu kateellisuudesta lainkaan vaikka sellainen "positiivinen kateellisuus" olikin hyvin esillä. Toisen ominaisuuksia voi haluta itselleen haluamatta niitä kuitenkaan toiselta pois!

Kirjan loppu on myös vähintään yhtä raju kuin alkukin. Tengilin ylivallan nujertamisen jälkeen muinaiset hirviöt, Katla ja Karma, tappavat toisensa. Katlan liekki on kuitenkin ehtinyt vahingoittaa Joonatania ja tämä on halvaantumassa. Joonatan kertoo Nangilimasta, paikasta johon ihmiset päätyvät kuoltuaan Nangijalassa. Mm. Matias menehtyi taistelussa Tengiliä vastaan ja Korppu ja Joonatan kaipaavatkin häntä.
Veljekset päätyvät kaksoisitsemurhaan. Korppu ottaa Joonatanin selkäänsä ja hyppää alas rotkoon. Tähän kirja myös päättyy.

Poikani ei tunnistanut Joonatanin ja Korpun itsemurhia. Hänelle tietysti koko itsemurhan käsite on vielä vieras, mutta hän ei osannut ajatella poikien kuolleen. Kysyin, mitä hänen mielestään lopussa tapahtui. Vastaukseksi sain kummastuneen ilmeen; "No menivät Nangilimaan!". Hänen mielestään lopussa ei siis tapahtunut mitään sen kummempaa.
Sen sijaan häntä kiinnosti enemmän sodassa kuolleen Tengilin ja sotilaiden kohtalo. Menivätkö nämäkin Nangilimaan? Ovatko he sielläkin tuhmia? Ajatus Tengilin sotilaista leikkimässä Nangilimassa (Joonatanin kertoman mukaan Nangilimassa aikuisetkin leikkivät paljon) ei kuulostanut poikani mielestä kovin uskottavalta. Mutta jos Tengil ja sotilaat eivät menneet Nangilimaan, niin mihin sitten? En osannut sanoa.
(Minua muuten häiritsi Nangijalan ja Nangiliman nimien samankaltaisuus ihan tavattomasti, mutta poikaani taas ei. Jänniä huomioeroja!)

Viime syksynä Morren maailmassa puhuttiin kirjojen ikäsuosituksista. Minusta poikani tapaus vahvistaa omaa näkökulmaani. Ikäsuosituksia ei tarvita, sillä lapsen mielikuvitus kaikesta rikkaudestaan huolimatta luo myös turvalliset rajat. Eihän sitä voi kuvitella mitään sellaista, jota ei tiedä olevankaan! Poikani ei osannut ajatella itsemurhaa, koska se on hänelle vieras käsite. Kuolema on käsitetasolla tuttu, mutta ymmärrys sen lopullisuudesta ei täysin ole valjennut ja sen pelkoa hän ei tunne.

Suosittelen tätä siis yhä lapsille ja aikuisillekin. Isoin työ oli näin aikuisena estää ääntä värisemättä surullisissa kohdissa. Ei ollut itku kaukana...
-Voi, Nangilima! Niin, Joonatan, Joonatan, minä näen valon! Minä näen valon!

32 kommenttia:

  1. Oi ihanat Korppu ja Joonatan <3

    Oli kiva lukea poikasi kommentteja ja pohdintoja kirjasta, niin ja toki sinunkin ;) Terävä poika, kun hoksasi miettiä mm. sotilaiden kuolemanjälkeistä määränpäätä :) On tosiaankin mielenkiintoista, miten erillä tavalla aikuiset ja lapset käsittävät tarinan surullisuuden/itsemurhien osalta. Ehkäpä vuoden-parin päästä minäkin luen tämän esikoiselle.

    Jäin miettimään noita nimiä, eikö tuo "ensimmäinen etappi" ollut Nangijala?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu. Ensimmäinen etappi on Nangijala ja sitten Nangilima.

      Poista
    2. Sillä minä vain kyselin, kun sinulla oli tuolla Nangijalan tilalla Nangilija ;)

      Poista
    3. Jösses! Pitääpä korjata. Juuri tätä minä tarkoitin nimien sotkeutumisen häiritsevyydellä...

      Poista
  2. Itse luin tämän myös lapsilleni jokin aika sitten ja itkeä vollotin ensimmäisen kappaleen, mutta lapsiin ei tosiaan vaikuttanut sillä tavoin. Tykkäsivät kovasti ja juuri jännittävyys oli se juttu tässä kirjassa.

    Eilen saimme päätöksen Ronja Ryövärintyttären, joka oli myös erittäin pidetty. Lindgrenit ajattelin kahlata muutoinkin läpi. Peppi ja Eemeli on jo luetu. On paljon mukavampaa lukea lapsille itseäänkin kiinnostavaa kirjallisuutta ja toisaalta myös laadukasta, sillä kaikki ei ihan laadukasta ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ronjan minäkin aion pojalle lukea, vaikka varmaan joudun vähän aluksi suostuttelemaan. Tyttöallergia kun uhkaa iskeä ajoittain...

      Poista
    2. Siinä on kuitenkin niitä männiäisiä ja roistoja, joten varmasti poikakin pitää. Meillä Ronja upposi todella hyvin, vaikka oli paikoin vähän liiankin jännä, kun ajattarat hyökkäsivät.

      Poista
  3. Hienoa pohdintaa ihanasta kirjasta! Tuosta veljesten erilaisuudesta ja Joonatanin ylivertaisuudesta: tarinahan on kerrottu Korpun näkökulmasta, ja ainakin minä pikkusiskona tunnistan sen suunnattoman ihailun, joka voi kohdistua vanhempaan sisarukseen. Ainakin minulle jossain vaiheessa isosisko oli valtavan ihailun kohde ja suorastaan superihminen.

    Minusta monesti turhaan pelätään esimerkiksi kuolemaa käsittelevien tarinoiden lukemista lapsille. Mielestäni on tärkeää, että lapsi voi opetella käsittelemään myös negatiivisia tunteita turvallisesti tarinoiden maailmassa. Ja niin kuin sanoit, kirjoissa mielikuvitus luo turvallisia rajoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä tuosta kuoleman käsittelystä. En osaa kuvitella, että kukaan lapsi traumatisoituisi jostakin lastenkirjasta.

      Muistan kerran kyllä nähneeni aika tökerön kirjan, jossa käsiteltiin vanhempien avioeroa. Siinä ero oli käännetty suorastaan iloiseksi asiaksi, pidettiin oikein erojuhlat, jossa oli halkaistu hääkakku ym.
      Se ei ehkä ollut onnistunein lähestymistapa lastenkirjallisuudessa!

      Poista
  4. Voi Veljeni Leijonamieli. Se on minulle siinäkin mielessä tärkeä kirja, että Leijonamieli-teatteriprojektin kautta tapasin myös Tuomaksen.

    Oli todella kiinnostavaa lukea sinun ja poikasi pohdintoja. Siis totta kai Nangilimaan sitten. Upea seikkailukertomus tämä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuollaiset henkilökohtaiset kytkökset kirjaan ovatkin aivan ihania, etenkin tuollaisessa tapauksessa <3

      Poista
  5. Kyllä minäkin muistan kun tämä pienenä luin että tottakai ne Joonatan ja Korppu menivät sitten sinne Nangilimaan, ja että nimien samankaltaisuus kuului asiaan.
    Sitten kun sen luki aikuisena niin tulkinta olikin vähän eri (samaan tapaan Mio, poikani Mio -kirjan luin lapsena niin että se meni niinkuin se on kirjoitettu, ja aikuisena sitten kiinnitti enemmän huomiota kehystarinaan ja epäluotettavan kertojan käsitteeseen...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se menee. Onkin nyt kiinnostavaa palata omien lapsuussuosikkien pariin :)

      Poista
  6. Pienenä Leijonamielen lukukokemus oli tosiaan ihan erilainen, kuten hdcaniksellakin. Ei sitä surullisuutta niin tajunnut. Nyt jos luen Veljeni, Leijonamielen, niin parkumista ei voi välttää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parkumisen riski tosiaan on huomattava!

      Poista
  7. Olen varmaan maailman ainoa ihminen joka inhoaa Veljeni Leijonamieltä. Luin sen ensimmäisen kerran aikuisena ja sehän on ihan kamala!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et ehkä ainoa, mutta varmaan harvinaislaatuinen :D
      Kamaluuden sinänsä ymmärrän, mutta toisaalta se sopii tähän.

      Poista
  8. Onnittelut jos ääni pysyi vakaana lopussa... minulta ei aikoinaan onnistunut. Neidit olivat suorastaan noloja kun äiti alkoi nyyhkiä. "Se on satua, äiti, hei..." :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se ihan vakaa ollut, mutta onnistuin piilottamaan värinän epämääräiseen yskimiseen :P

      Poista
  9. Täh, en mä ole koskaan tajunnut siinä olevan itsemurhaa! Nehän vaan jatkaa matkaansa eteenpäin, eikä kuole uudestaan. :O

    Luin kirjan ensimmäisen kerran lukioiässä, kun kävin katsomassa sen näytelmäversiona. Olin lukenut pätkän alusta kokoelmateoksesta jo varmaan alle kouluikäisenä enkä ollut aikaisemmin kiinnostunut koko kirjaa lukemaan. Uudestaan en ole ole kokonaiseen kirjaan tarttunut, niin ei se sitten mitenkään erityinen tainnut olla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Velma, toivottavasti et nyt traumatisoitunut :D
      Mutta tosiaan Joonatan ja Korppu tekevät lopussa itsemurhan, koska Nangilimaan voi päästä vain kuoleman kautta.

      Poista
    2. Vähän se on kyllä niillä rajoilla, mutta en saanut traumoja ainakaan vielä. :D Mutta kun ne oli jo kerran kuolleet, että pääsisivät edes sinne Nangijalaan. Kun ei siis meinaa mennä jakeluun, että miten voi tai miksi pitäisi kuolla kaksi kertaa... (Pitääkin lukea kirja uudestaan.)

      Poista
  10. Astrid Lindgrenille olen paljosta velkaa, ei sille mitään voi. Itse mietin, minkä ikäisenä uskallan mitäkin tytölle lukea.

    Näin Suomen LANU- kirjavinkkauksen kantaäidin tyttärenä haluan vielä erityisesti kiittää sinua ja muita bloggareita, kun tuotte lasten- ja nuortenkirjallisuutta esiin blogeissanne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kiitoksista <3

      Vähälle se lastenkirjallisuuden esittely jää, mutta aina silloin tällöin näitä putkahtaa :)

      Poista
  11. Veljeni Leijonamieli on minulle kaikkein ristiriitaisin rakastamani Astrid Lindgrenin kirjoista. Minä luin kirjan lapsena monta kertaa ja varmaan toisella tai kolmannella lukukerralla oivalsin tuon kaksoisitsemurhan ajatuksen. Lapsena otin sen silti aika annettuna, aikuisena ja yhden läheisen ihmisen itsemurhan kokenaana minun on todella vaikea suhtautua kirjaan, vaikka se onkin täynnä valoa ja lämpöä. Lindgren kirjoittaa niin hyvin ja kuoleman käsittely sinänsä on tärkeää lastenkirjoissa.

    Suosittelen sinulle ja pojallesi seuraavaksi yhteiskirjaksi Mio, poikani Mioa. Siinä on, kuten muissakin kommenteissa tuli ilmi, aika pitkälti samoja teemoja. Silti Miossa on jotain sellaista, minkä vuoksi pystyin lukemaan kirjan eskari-ikäiselle tyttärelleni ihan hyvin, mutta Veljeni Leijonamieltä en varmaankaan pysty ääneen lukemaan. Seikkailuna Mio on kuitenkin vähintään yhtä jännittävä, jossa ritari Kaamo on suorastaan hyytävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Henkilökohtainen kokemus värittää ihan varmasti lukukokemusta. Ja eihän tämä helppo kirja ole muutenkaan.

      Mio, poikani Mio onkin toivelistalla. Haluaisin ostaa sen ihan omaksi. Muistan, että ala-asteella opettaja luki sitä meille perjantai-iltapäivisin :) En kyllä muista tapahtumista juuri mitään enää!

      Poista
  12. Lapset lukevat eri tavalla kuin aikuiset. Sitten aikuiset pöyristyvät lastenkirjoissa olevista asioista ja kieltävät lapsilta kirjat, joiden avulla voisi käsitellä turvallisesti aikusien kanssa tunteita. Sitten lapset pelaavat roiskintapelejä yksin omissa huoneissaan, mutta siitä ei ole huolissaan kukaan. Paljon enemmän sitten siunaillaan sitä, että Lingrenin kirjassa on itsemurhateema. Lapsi ihemettelee: Ai mikä?

    Niinpä.

    Hieno kirja! Ehdottomasti monitahoinen ja sisältää sen lastenkirjallisuudessa niin usein esiin tulevan kaksoisvalotuksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä tosiaan kuolemaa käsitellään hienosti ja Veljeni Leijonamieli on syystäkin klassikko.

      Olen pohtinut sitä, että mennäänkö sensuurissa kohta ns. ympäri. Ensin sensuroitiin kirjallisuutta, sitten elokuvia ja nyttemmin pelejä. Kun kirjallisuudesta vieraantuu, niin alkaako sen sensuuri uudestaan kuten silloin, kun kirjallisuus alkoi nostaa suosiotaan 1700-1800 -lukujen vaihteessa?

      Poista
  13. Tämä oli lukio-aikana ehdoton oma suosikkini! Ja kyllä omatkin tyttöni 10v ja 12v pitävät tätä yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana kirjana. Klassikko ja sen paikan on ansainnut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämän isoimpia ansioita on nimenomaan ajattomuus! Kuolema, ystävyys ym. kirjan teemat ovat ikuisia. Ja kun ne on vielä laitettu ajattomaan ympäristöön (so. fantasiamaailmaan), niin siihen on helppo samaistua nykyajasta riippumatta :)

      Poista
  14. katottiin toi tänää dvdeenä ja ku menin bussiin ni itketti......

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih! Tämä on tosiaan hieman surullinen tarina.

      Poista