3. huhtikuuta 2012

Virginia Woolf: Oma huone (1929)

A Room of One's Own
Suomennos: Kirsti Simonsuuri
Käännösvuosi: 1980
Kustantamo: Kirjayhtymä
Sivumäärä: 156
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

En ole teitä unhoittanut, vaan täällä ollaan yhä. Muut aktiviteetit ovat vain väliaikaisesti vieneet aikaani ja yksi paksumpi romaani takkuaa... Välipalaksi nappasin, hiukan pitkin hampain, Virginia Woolfin hiukan omaelämäkerrallisen ja pohdiskelevan Oma huone -teoksen. Kirjasto näetsen muistutti lainausajan jo päättyneen ja onhan tämä osa Totally British -haastettani.

En oikein käsitä, miksi menin valitsemaan tämän Totally British -haasteeseen. Jotain Woolfia piti lukea jo yleissivistyksen nimissä, mutta oliko pakko valita juuri tämä. Tämähän on taatusti kunnon telaketjufeminististä kiihkoilua. Eikös Woolf itse ollutkin sellainen? Kai tätä nyt kestää... Onneksi tämä on näin lyhyt!

Oma huone ei vastannut odotuksiani. Aluksi se tuntui kyllä kankealta. Ei feminismisyistä, vaan lähinnä siksi, että Woolfin polveilevaa ajatuksenjuoksua oli vaikea seurata. Hän on tavoitellutkin tähän puheenrytmiä ja esipuheessaan Simonsuurikin sanoo puhuneensa suomennoksesta ääneen suurimman osan (mainittakoon, että suomennos tuntuikin kovin sujuvalta ja hyvällä tavalla puherytmiseltä). Mutta kun rytmiin pääsee kiinni, niin suorastaan ihastuin. Täti Virginiahan on hyvä tyyppi!

Vastoin odotuksiani ja minulle luotua kuvaa, Oma huone ei ole feminististä kiihkoilua. Se toki on feministinen, sillä se kertoo naisista ja kirjallisuudesta. "Naisella pitää olla omaa rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa" on ehkä teoksen tunnetuin sitaatti ja Woolf perustelee sitä todella hyvin.
Hän valaisee miksi naisten kirjallinen nousu tapahtui vasta lähempänä 1800-lukua, jos vielä kunnolla silloinkaan. Hän ei syyttele miehiä, mutta ei myöskään nöyristele. Patriarkaalisella yhteiskuntajärjestyksellä on ollut hintansa, joka näkyy naisten asemassa myös kirjallisuuden saralla. Vielä näin 2000-luvullakin tuntuu siltä, että naisen on tehtävä tuplasti enemmän töitä ollakseen uskottava kirjailija (viihdekirjallisuutta lukuunottamatta). Naisten romaanit herkästi leimataan sinne viihteen puolelle joskus aiheettomastikin.

Oma huone on historialliselta kannaltakin hyvin valaiseva opus. Vain sata vuotta sitten naisista on esitetty hyvin kyseenalaisia käsityksiä, joihin Woolfin pureutuu (esim. Sir Egerton Brydges rohkaisi naisia kirjoittamaan vuonna 1928: "Naiskirjailijoiden tulee pyrkiä mahdollisimman korkeaan tasoon hyväksymällä rohkeasti heidän sukupuolensa määräämät rajoitukset."). Woolfin ote on pääasiassa pureva ja ironinen, ei syyttelevä. Siksikin ihastuin tähän niin kovasti.
Hän kertoo, kuinka erilaisessa asemassa hänen aikalaisensa mies- ja naisopiskelijat ovat. Naisilla ei esimerkiksi ollut asiaa yliopiston kirjastoihin ilman collegen jäsenen seuraa tai suosituskirjettä. Nais- ja miesopiskelijoilla on erilaiset päivälliset ja lounaat. Woolf tässä kohdin kuitenkin muistaa, että edistytty on; naisilla on äänioikeus ja he saavat opiskella! Oi autuutta. Asioita, mitä pidämme nyt itsestäänselvyyksinä.

Woolfin jättämä perintö on arvokas niin miehille kuin naisillekin.
Niin kauan kun kirjoitat sitä mitä haluat kirjoittaa, vain se merkitsee jotain; eikä kukaan voi sanoa, merkitseekö se vuosien ajan vai vain muutaman tunnin. Mutta hiuskarvankaan uhraaminen näkökentästäsi, vivahteenkaan sen väristä, nöyristelläksi jotakin Rehtoria hopeamaljakko kädessään tai jotakin professoria mittakeppi hihassaan, on kaikkein halpamaisinta petturuutta, ja rikkauden ja siveyden uhraaminen, joiden sanottiin olevan suurimpia inhimillisiä onnettomuuksia, on sen rinnalla pelkkä kirpunpurema.

Suosittelen tätä kaikille naisille, jotka haluavat kirjoittaa. Mutta erityisesti suosittelen tätä niille miehille ja naisille, joita joskus niin sanotut telaketjufeministit, femakot, ottavat kupoliin. En suosittele siksi, että kiihkofeminismin pitäisi olla hyväksyttävämpää. Vaan siksi, että Oma huone näyttää yhden näkökulman siihen, miksi joskus naiset ovat asemastaan niin vihaisia ja sortuvat sukupuolisotaan (mitä feminismi EI pohjimmiltaan ole vaikka välillä siltä tuntuu). Tämän jälkeen sitä kiukkua ehkä ymmärtää paremmin.

Kuka pelkää Virginia Woolfia?

16 kommenttia:

  1. Hih, mulla oli aikoinaan myös ennakkoluuloja - ja sitten ihastuin teokseen ihan täysin- sen tyyliin, avoimuuteen, tärkeyteen ja jopa hauskuuteen. Kirja on täysin hiirenkorvilla, koska joka sivulla oli mielestäni jotain, johon piti palata ja/tai jota siteerata. En ole vielä tosin palannut, mutta varmasti palaan... Olen lukenut myös Woolfin elämäkerran, hyvin kiinnostava sekin!

    Woolfin romaaneja en ole oikein saanut luettua, mutta olen silti ostanut niitä ja ihailen niitä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Woolfin romaaneista onkin mainittu tajunnanvirtatekniikka ja se ei kyllä houkuttele.
      Elämäkerta voisikin tosiaan olla kiinnostava!

      Poista
  2. Mie rakastan tätä esseetä - vai onko kyseessä sittenkään essee - juuri sen kielen ja rakenteen vuoksi. Sisältöä unohtamatta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rakenne tuotti vähän tuskaa, mutta kieli oli ihana. Pidän tosiaan myös suomennosta hyvin onnistuneena.

      Poista
  3. Luin tämän alkuvuodesta tenttiä varten ja tykkäsin sisällöstä, mutta jokin paikoin tökki lukemista. Ei häiritsevyyteen saakka kuitenkaan, mutta hiukan. Olennaisia asioita nykyihmisenkin pohdittavaksi tämä kyllä sisältää, ehdottomasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tökkimistä oli hiukan täälläkin. Asia oli kuitenkin niin hyvä, ettei se häirinnyt.

      Poista
  4. Pitäisi myös tutustua Virginiaan.

    Tarrasin kommenttiisi "täällä ollaan yhä", itsekin ajattelen pitäiskö postata, minusta kiireessä postaus viikossa on riittävä tahti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Välillä tosiaan tulee näitä taukoja :)

      Poista
  5. Hei kuulostaa ihan minun kirjalta! Ja muutenkin kirjailija on minulle vielä tuntematon, tai ei tietenkään ole tuntematon, mutta en ole yhtään hänen teostaan lukenut. Eli lukulistaan menee! Kiitos arviosta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen todella! Niistä romaaneista en sitten osaakaan sanoa mitään.

      Poista
  6. Aivan huikean ihanan lainauksen olet valinnut tähän, Morre! Kiitos siitä!

    Olen lukenut Oman huoneen osana opintojani joskus rapiat kymmenen vuotta sitten. Minullakin teos tökki, mutta kuitenkin se vaikutti kovasti. Omana aikanaan teos on ollut varsin radikaali, mikä näkyy sinunkin tekstissäsi, kun kerrot noista sen ajan käytänteistä. Sivistyksen vuoksi tämä kannattaa myös lukea. Tästä puhutaan ja tätä siteerataan tuon tuosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikuttava tämä todella on. Ja siteerattavaa olisi ollut vaikka kuinka, mutta tämä kohta kolahti eniten myös omaa kirjoittamista ajatellen :)

      Poista
  7. Kannatetaan myös täältä, ne vähäiset yritykset lukea Woolfin muuta tuotantoa ovat kaatuneet mutta hyvä essee on aina ilon aihe.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Woolfilta mainittu tajunnanvirtatekniikka ei todella houkuttele. Saatan kyllä yrittää joskus ihan muodon vuoksi, mutta...

      Poista
  8. Minä tunnustaudun ylpeästi feministiksi, ja minulle feminismi on nimenomaan sellaista kuin Woolfin Oma huone. Jos pitäisi nimetä se itselle tärkein feministinen teos, tämä olisi varmaan minulle se.

    Minusta Oma huone on kestänyt hämmästyttävän hyvin aikaa - toisin kuin esimerkiksi de Beauvoirin Toinen sukupuoli, joka on selkeästi enemmän omaan aikaansa sidottu. Toki myös historiallinen puoli on Omassa huoneessa kiinostava.

    Vaikka pidän myös Woolfin romaaneista (varsinkin Orlandosta), omaelämäkerralliset tekstit (Oman huonee ja Elettyjä hetkiä) ovat minulle ne kaikkein tärkeimmät Woolfit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toinen sukupuoli minulta onkin lukematta, vaikka se lukulistallani onkin roikkunut pitkään.
      Feministisesti Oma huone onkin tärkeä teos! Siinä haetaan nimenomaan sitä ehtaa tasa-arvoa eikä naisten ylivaltaa/paremmuutta.

      Poista