17. huhtikuuta 2012

Milla Keränen: Sisilian ruusu (2012)

Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 305
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Joskus tulee miettineeksi, paljonko odotukset vaikuttavat lukukokemukseen. Jos odottaa huonoa kirjaa, niin muuttuuko keskitasoinen kirja tavallista paremmaksi? Tai jos odottaa hyvää kirjaa, niin muuttuuko keskitasoinen kirja tavallista huonommaksi?
Kaiketi me kaikki luemme jonkinlaisten odotusten pohjalta. Ne eivät välttämättä liity siihen, että onko kirja hyvä vai huono.

Minä odotin historiallista romaania romanttisella painotuksella. En osannut etukäteen odottaa sen tasosta mitään, mutta kaiketi tältä pohjalta ajattelin jotain Kaari Utrion -tyyppistä juttua. Juonellisesti hömppää, mutta vahvasti historiaan nojaavaa kirjaa.
Valitettavasti Milla Keräsen esikoinen osoittautui pettymykseksi. Sisilian ruusu on lähinnä ohuelti historialla voideltua harlekiinityyppistä hömppää. Avatakseni perusteluani, minun täytyy tehdä aika paljon juonipaljastuksia.

Tarina kertoo Rosaliasta, joka asuu 1200-luvun Sisiliassa. Hän kuuluu jonkinlaiseen porvariluokkaan, ja hän elää varsin yltäkylläisen oloista elämää. Perheen äiti on kuollut, Rosalia sisaruksista vanhimpana on jonkinlaisessa erikoisasemassa. Hänen täytyy mennä naimisiin ensin, jotta nuorempi Floriana-sisko pääsisi naimisiin myös. Tosin jonkun on jäätävä hoitamaan perheen isää...
Rosaliaa odottaakin avioliitto hiukan vanhemman Salvatoren kanssa. Rosalia ei haluakaan mennä rakkaudesta naimisiin, vaan romaanin alussa haaveilee lähinnä itsellisestä leskeydestä. Kuitenkin sinnikäs Giovanni häntä kosiskelee... Sattumalta Rosalia kuitenkin törmää luostarin puutarhassa salaperäiseen, vaaleaan muukalaiseen ja siitä alkavat yölliset salareissut.

Ensinnäkin en pitänyt Rosaliaa oikein uskottavana hahmona. Hänessä ei ollut minkäänlaista syvyyttä, vaan tuntui siltä, että Rosalian hahmo koitti olla yhtä aikaa hurskas, pikkutuhma, rohkea ja arka. Tämän olisi voinut vielä pelastaa jonkinlaisella henkilön sisäisellä "tuskalla" ristiriitaisuuksien aallokossa (onhan näitä nähty), mutta ei. Yhtäältä Rosalia tuomitsee Florianan viattoman flirtin ja paheksuu tavattomasti, kun Giovanni kerran puolivahingossa hipaisee häntä. Mutta kuitenkin hetki sen jälkeen Rosalia itse paneskelee vieraan muukalaisen kanssa luostarin takapihalla. WTF?!?, sanois teini.
Rosalia ei myöskään haikaile tosiaan rakkauden perään, vaan unelmoi leskeydestä ja matkustamisesta. Kuitenkin hän ihastuu välittömästi tähän muukalaiseen, jota itseasiassa luulee enkeliksi. Saman tien alkaa tyypilliset ihastumisen elkeet. No ei siinä, kerrankos sitä mielensä muuttaa. Tässä se muutos vain häivytettiin, sivuutettiin ihan täysin. Luulisi Rosalian itse pohtineen asiaa?
Kiltti ja paikoin aranoloinenkin Rosalia myös huumaa isänsä oopiumilla päästäkseen yöjalkaan ja myrkyttää kirahvin kuoliaaksi. Ei, ei, ei... Ja 1200-luvun tiukan patriarkaalisessa ilmapiirissä vaatisi taatusti melkoista rohkeutta huumata isänsä. Tämä isä ei kumminkaan ole mikään hissukka, vaikka ei toisaalta mikään tyrannikaan.

Vieras muukalainen, joka jää nimettömäksi, jää vielä etäisemmäksi hahmoksi. Vaalea nuorukainen, jolla on lyhyiksi ajellut hiukset (joka kuitenkin sipaisee tuon tuosta kultaisia kiharoita silmiltään) ja jolla on jalassaan joustava haarniska (siis mikä??). Pilkunnysväämistä, myönnän. En vain osaa kuvitella joustavaa haarniskaa, jolle tyttö vielä mieluusti laskee päänsä.

Henkilöhahmoista pidin oikeastaan sivuhahmoja paljon onnistuneimpina. Etenkin sisko Floriana tuntui hyvällä tavalla tavalliselta, 1200-luvun neitokaiselta. Perheen isä vaikuttaa myös todelliselta huolineen ja vanhentumisineen. Palvelija Isabettakin onnistui hahmona hyvin. Puuhakas palvelijatar, joka jää vielä salasuukottelusta kiinni, on omalla tavallaan ja vähäeleisyydellään aika sympaattinen ja onnistunut henkilö.

Entäs se historia? Minua häiritsi mm. se, ettei tapahtumavuotta mainittu itse romaanissa lainkaan. En olisi osannut arvata sitä kovinkaan tarkasti, ellei sitä olisi kerrottu takakannessa. Tietysti, jos sattuu muistamaan keisari Fredrik II:n ja ajoittaa hänet historian aikajanaan, niin vuosikin selviää.
Historia jää tässä aika hataraksi kehykseksi. Siihen olisi kaivannut rutosti lisää taustoittamista ja syventämistä. Tämä ei tarkoita oppikirjamaisuutta, vaan asian voi hoitaa vaikka dialogilla, henkilön sisäisellä pohdinnalla... Johonkin sotaakin tässä ollaan kovasti lähdössä, mutta en juuri nyt jaksa muistaa mikä se mahtoikaan olla.
Fredrik II oli kahnauksissa piispojen kanssa ja joutuikin lopulta kirkonkiroukseen. Tässä olisi ollut oivaa dialogia luostarin pihoille!
Keränen on kuitenkin kansitietojen mukaan lukenut historiaa, joten tiedonpuutteesta tai tutkimisen osaamattomuudesta historiaköyhyys ei voi olla kiinni. Ehkä siinä pulma tavallaan piileekin? Saattaa unohtua se, että tavallisen lukijan muistissa ei 1200-luvun Sisilian historia ole ihan niin tuoreessa muistissa. Hatarat viittaukset eivät riitä.

Takakansi mainitsee teoksen aistillisuuden ja sen osan Keränen todella hallitsee! Tätä lukiessa tulee nälkä! Lisäksi nenään kantautuu niin yrttien kuin kukkienkin tuoksut, ja lämpimän yön vaipan voi suorastaan tuntea kietoutuvan ympärilleen vaikka keskellä kirkasta päivää. Tunnelmat, tuoksut ja muut aistiseikat ovat selvästi tämän esikoiskirjailijan vahvaa aluetta, josta olisi kannattanut ammentaa jopa laajemminkin.

Sisilian ruusu vaikutti pitkään noin kolmen pisteen kirjalta, mutta sitten tapahtui jotakin, joka laskee arvosanaa välittömästi minun silmissäni. Tiedän, että se on henkilökohtainen fiksaationi ja allergiani, mutta olen vain kirjallisuuden piirissä niin hemmetin kyllästynyt siihen kliseeseen, että nainen (tässä vielä neitsyt) tulee yhdestä aktista raskaaksi miehen kadotessa. Argh, argh ja ARGH!!
Tässä vielä sitä ilmeisesti koitetaan perustella jonkinlaisella Neitsyt Maria -teemalla. Luuleehan Rosalia muukalaista enkeliksi. Hän uskoo vakaasti synnyttävänsä jonkin asteisen ihmelapsen. Mene ja tiedä, loppu jää avoimeksi, mikä ei sovi genreen eikä tämän romaanin tyyliin ollenkaan.

Kuten huomaatte, en vaikuttunut. Sisilian ruusu romaanina jää vähän jopa laajan synopsiksen oloiseksi. Siinä on ehdottomasti tarinana itua, mutta se olisi vaatinut roimasti syventämistä niin henkilöhahmojen kuin historiankin osalta.
Kuitenkin jään mielenkiinnolla seuraamaan mahdollista seuraavaa romaania. Keräsellä selvästi on taito kirjoittaa ja tarina kulki jouhevasti eteenpäin, kuten kevyen viihteen pitääkin. Ensiyritys ei vain minun makuuni osunut ihan nappiin.

29 kommenttia:

  1. Eikä... Aloin juuri tänään lukea tätä ja mietin, että enpä ole nähnyt bloggauksia tästä... Koska itsellenikin on vielä epäselvää, mitä tykkään, niin en uskalla lukea tekstiäsi, mutta huomenna varmaankin kirjoittelen omiani mietteitäni :).

    VastaaPoista
  2. Heh, ajattelin lukea tämän seuraavaksi. Taidan suosilla jättää sitten kesken, jos ei nappaa, sillä hyllyssä on kasapäin muutakin luettavaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nopealukuinen tämä kyllä on ja isoa fonttia :)

      Poista
  3. Voi äh, itsekin odotin, että tässä olisi ehkä joku uusi Utrio -tyyppinen ratkaisu Suomeen. Näitä historiallisia romaaneja kun ei ihan hirveästi Suomessa julkaista. Luultavasti luen kuitenkin jossain veiheessa, mutta en kovin suurin odotuksin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa kuitenkin tosiaan itse lukea. Tämän lukee nopsaan ja saapahan sitten muodostettua oman käsityksen :)

      Poista
  4. Minullakin on kirja odottamassa. Pitää lukea se itse, että voin muodostaa oman mielipiteeni, mutta vaikka rehellisyys on tietenkin blogiarvostelujen suola jne. niin hiukan tuli arvosteluasi miettiessä mieleen vanha ikuisuuskysymys: onko reilua kirjoittaa hyvin kriittisiä arvioita esikoiskirjailijoiden tekstistä? Ei kirjan epäkohdista tarvitse tietenkään vaieta, mutta esikoiskirjailijoille moni antaa kuitenkin sentään jotain anteeksi. Mutta, luenpa kirjan itse, niin voin arvioida oliko kritiikkisi liian ankara vai suorastaan lempeä. Vai ihan oikea :)

    Tv. Lempeä lukija :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kysymys. Ylipäätään joskus mietin, että onkohan sitä liian tiukka...
      Koitan pitää seuraavat ohjenuorat aina mielessäni:
      1. en mene kirjailijan henkilöön moitteissani (tyyliin "onpas idiootti kirjailija kun on kirjoittanut näin")
      2. kirjoitan sellaista kritiikkiä, mitä voisin kuvitella itse kestäväni myös (haaveilen yhä julkaisevani jotakin...)
      3. pyrin perustelemaan kritiikkini mahdollisimman hyvin (ilahdun myös tarkentavista kysymyksistä, jos jokin on jäänyt epäselväksi)

      Olen kuitenkin sitä mieltä, että esikoisuus ei saa olla syy antaa anteeksi jotakin. Ajattelen, että esim. poikkeuksellisen taidokasta esikoista voi kiittää erityisellä tavalla, mutta heikkouksia ei kyllä voi katsoa sormien läpi sen vuoksi. Kohtuutonta on taas esikoiselta odottaa jotakin (genreä) mullistavaa, vaikka sellaistakin saattaa kuitenkin tapahtua.
      Periaatteessa siis odottaisin esikoiselta keskitasoisuutta vähintään; ihan kuten muiltakin kirjailijoilta riippumatta siitä, monesko kirja on kyseessä tai onko kokeneella konkarilla uusi aluevaltaus.

      Silti aina suosittelen lukemaan kirjan itse, niin hyvien kuin kriittistenkin arvioiden tiimoilta. Vasta sitten voi tosiaan itse muodostaa kunnollisen, omakohtaisen mielipiteen :)
      Kuten tiedämme, makuja on monia!

      Poista
  5. Kirja ei sijoitu lukumukavuusalueelleni enkä todennäköisesti tule tätä lukemaan, mutta oli kiva lukea hyvin perusteltua negatiivista arviota :)

    Mielestäni kommenttisi tuntuivat ihan järkeviltä ja asiallisilta, varsinkin kun olet lukenut enemmänkin historiallista kirjallisuutta ja tiedät mistä puhut. Eihän negatiivinen arvio ole absoluuttinen totuus vaan henkilökohtainen mielipide, jonka jokainen voi muodostaa itse lukemalla kirjan ja josta kirjailijankaan ei pitäisi tykätä huonoa. Toki mielipiteenkin voi esittää monella tavalla, "ihan paska kirja" varmasti herättää närää jos sitä ei ole perusteltu mitenkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Jos joku tästä kirjasta pitää enemmän kuin minä, niin ei se mikään ihmetyksen aihe ole; "kuinka joku voi!!" Sellaisiakin on kyllä ollut ;), mutta tämä ei lukeudu niihin.

      Poista
  6. Minua ei tämän lajityypin kirjat kiinnosta ollenkaan (ja häpeän kyllä ennakkoluulojani) ja sinun kirjoituksesi muistutti minua siitä, että miksi ei: liian usein genren kirjoissa on kliseitä ja epäuskottavuutta. Kirjoitit kyllä hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kliseet ja epäuskottavuudet tosiaan vähän kuuluvatkin tällaiseen viihtellisempään tyyliin, mutta ne eivät saa nousta näin silmiinpistäviksi. Ts. mukaansatempaavan lukukokemuksen pitää olla niin hurja, ettei sellaisia ehdi miettiä.

      Poista
  7. Minusta esikoiskirjaa arvioidessa ei tarvitse olla mitenkään "lempeämpi." Siinä vaiheessa kun kirja on julkaistu kustantamon toimesta, ei sen kirjoittaja ole enää harrastelija. Eikä julkaistu kirja ole mikään "harjoitustyö" jota pitäisi tarkastella vähän lempeämmin. Sitäpaitsi aika usein esikoiskirjalta vaaditaan kustantamoissa jopa enemmän, kuin jonkun jo paikkansa lunastaneen tasaisesti julkaisevan ja oman lukijakuntansa hankkineen kirjailijan teokselta. En ymmärrä miksi esikoiskirjailijan teoksen kohdalla (tai minkään!) pitäisi yhtäkkiä hyssytellä. Luulen, että esikoiskirjailijakin arvostaa ja hänelle on enemmän hyödyksi suora rehellinen palaute, kuin jokin ihme teeskentely, että "noooo, kyllä tämä oli ihan hyvä."

    Niin kauan, kuin kritiikki ei mene henkilökohtaisuuksiin ja on perusteltua,niin kovakin kritiikki on mielestäni sallittua. Ja minusta on mukavaa, että kirjoista uskalletaan kertoa myös ne negatiiviset puolet, jos tuntuu että niitä oli. Ehkä parhaimmat kirja-arvio blogit ovat juuri niitä, joissa ei vain kohteliaasti kehuta jokaista kirjaa, vaan sanotaa suoraan, miltä tuntui lukiessa. Ja mielestäni tämä Morren arvio tästä kirjasta ei ollut ollenkaan liian tyly, ei todellakaan. Tästä heräsi heti mielenkiinto tarttua itsekin kirjaan jotta voin muodostaa oman mielipiteeni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin allekirjoittaa kaiken tämän :)

      Joskushan tosiaan negatiivisempi arviokin voi tuntua yllykeeltä; pakko lukea! Oliko se muka noin huono!

      Poista
  8. Minullakin tämä on lukupinossa! Odotukseni ovat minullakin lähes identtiset: jotain samanlaista kuin Kaari Utriolla... Olen niin utelias etten malttanut olla lukematta juttuasi, viis juonipaljastuksista. Nyt odotukseni kyllä laskivat, mutta aion silti lukea kirjan jossain vaiheessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onkin kiinnostavaa lukea juttusi tästä, etenkin kun odotukset ovat laskeneet. Jospa yllätyt positiivisesti? :)

      Poista
  9. Itsekin pohdin kovasti, pitäisikö tämä lukea. Nyt kuitenkin sain sen käsityksen, että kirja ei vastaakaan niin paljon lukuodotuksia kuin odotin. Taidan siis jättää tai tipauttaa kirjan "lue joskus jos on aikaa" -listalle. :) Kiitos arviosta!

    "Niin kauan, kuin kritiikki ei mene henkilökohtaisuuksiin ja on perusteltua,niin kovakin kritiikki on mielestäni sallittua." Jep, olen täysin samaa mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nopeasti tämän kyllä lukaisee isosta sivumäärästä huolimatta :)

      Poista
  10. Minusta tuntuu vähän tätä kirjoitusta lukiessa, että kirja ja lukija eivät ihan kohdanneet, ja että odotukset tosiaan vaikuttivat lukukokemukseen. En siis koeta sanoa ettäkö mielipiteesi olisi väärä - se on sinun mielipiteesi ja sellaisena juuri oikea, sitähän varten kirjablogit ovat jotta kukin voi kirjoittaa niihin omat ajatuksensa kirjoista. Mutta kun tämä kirjoitus tuntuu niin monet saavan päättämään etteivät lue kirjaa ollenkaan, ajattelin mainita muutaman asian siitä, miksi itse koin kirjan hyvin eri tavalla.

    Ensinnäkin kirja ei missään vaiheessa yritä olla Kaari Utriota eikä se siis sen vika ole, että lukijat saattavat sellaista odottaa. Minusta on päinvastoin virkistävää, että Suomessa julkaistaan välillä historiallisia romaaneja, jotka eivät toteuta sitä samaa kaavaa sekä juonensa että toteutustapansa puolesta: ei tungeta hirveästi historiallista faktaa vain oman lukeneisuuden esittämiseksi, vaan asiat maailmasta ja ympäristöstä tulevat vain siinä määrin esille kuin ne ovat hahmoille merkityksellisiä, eikä niiden rakkaustarinoidenkaan tarvitse olla aina sitä yhtäjasamaa. Ja suurta virtaa historiallisia asioita olisi todella vaikea upottaa tarinaan, joka on kerrottu minäkertojan näkökulmasta, kun tämä minäkertoja ei ole mikään oppinut munkki vaan nuori nainen aikana, jolloin koulutusta ei pahemmin ollut. Rosalian tuskin voi realistisesti olettaa pohtivan vuosilukuja tai keisarin poliittisia kiistoja, tai sitä mitä kaikkea hänen ajastaan pitäisi kertoa 2000-luvun lukijalle. Itse joskus (usein) kyllästyn siihen, että historiallisissa romaaneissa tuputetaan faktoja silloinkin kun ne eivät kuulu tarinaan ja/tai näkökulmahenkilöiden ei ole luontevaa ajatella niitä siinä vaiheessa. Mielestäni tässä oli hyvinkin taitavasti tuotu maailmaa esille hahmojen kokemusten kautta, ilman että tulee luennoimisen makua tai väkinäisyyttä.

    Rosalia ei tosiaan luonteeltaan ole kaikkein miellyttävin, mutta luulen ettei kirja myöskään yritä väittää että hän sitä on. Se vain kertoo mitä hänelle tapahtuu sellaisena kuin hän on. Minusta on välillä kivaa sekin, etteivät historiallisten romaanien naispäähenkilöt ole aina yltiötäydellisiä. Toki vähän vähemmän pinnalliseen ja itsekeskeiseen hahmoon olisi voinut samastua syvemmin ja kokea niin tarinan tapahtumat vahvemmin. Siitä olen samaa mieltä, että sivuhenkilöt ovat päähenkilöä mielenkiintoisempia.
    "Harlekiinihömppä"-nimitys ei ihan vastaa minun kokemustani. Ensinnäkin kirja on huomattavasti paremmin kirjoitettu, ja toiseksi vaikka henkilökehitystä, syvällisempiä ajatuksia ym. ei esitetä mitenkään alleviivaavasti (etenkin kun Rosalia ei tosiaankaan ole hahmo joka kauheasti pohtisi omia vaikuttimiaan ja kehitystään), kaikki sellainen on minusta hienovaraisemmalla tavalla läsnä. Minut kirja ainakin sai ajattelemaan, mitä ei voi sanoa harlekiinista. Jokin lukemani lehtiteksti sanoi jotain sellaista että tämä on tarina myyttien synnystä, ja siinä on mielestäni jotain totta. Ei ihan harlekiinia. :-)

    Mitä tuohon nuoreen mieheen tulee, itse tulkitsin asian prologin ja epilogin perusteella niin, että hän tuli jostain nykyajasta (siksi hän näki raunioita Rosalian maailman sijaan) ja tuo "joustava haarniska" oli se, miten Rosalia käsitti hänen vaatteensa, jotka kovasti poikkeavat siitä mitä nuoret miehet hänen ympärillään pitävät. Yritäpä kuvailla farkkuja jos et ole ikinä mitään senkaltaista nähnyt. :-) Eli oletan että sen kuvauksen omituisuus oli varmasti aivan tarkoituksellista. Luulen, että hiusten lyhyys on myös suhteessa siihen, minkä pituisia hiuksia miehet hänen ympärillään pitävät, 1200-luvun Sisiliassa kun tuskin käydään kahden kuukauden välein parturissa, joten lyhyeltä voi luullakseni vaikuttaa sellainenkin tukka jota silti pitää joskus pyyhkiä silmiltä.
    Kielen aistivoimaisuudesta olen samaa mieltä! :-) Olen iloinen, että se miellytti sinuakin, vaikkei kirja kokonaisuudessaan ollut sinun juttusi. Ei tämän kirjan tosiaan tarvitse olla kaikkien mieleen, mutta halusin esittää joitain ajatuksia kun itse olin kokenut tämän kirjan niin todella eri tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos Katri pitkästä, punnitusta ja hyvinperustellusta toisenlaisesta näkökulmasta! Toivottavasti mahdollisimman moni huomaa tämän!

      Kaari Utrio määrittää aika vahvasti suomalaista historiallista romaania (Waltarin lisäksi). Utriolla on siihen pitkä perinne ja henkilökohtaisesti minulle vahvin sellainen.
      En toki halua odottaa Utrio-kopiota, vaan kaipaan jokaiselle kirjailijalle sitä omaäänisyyttä.

      Se, miksi Utrio on oma suosikkini, johtuukin juuri tuosta "hirveästä historiallisesta faktamäärästä". Minä lukijana kaipaan sitä aivan valtavasti! En niinkään juuri utriomaisia juonia (jotka eivät kovin persoonallisia ole), vaan faktaa. Romaania on kivempi lukea, kuin usein kuivakoita historiatietokirjoja ;)
      Näin siis odotan automaattisesti historiallisilta romaaneilta faktoja. Romantiikka ja ihmissuhteet ovat toissijaisia.

      Sisilian ruusu ei siis minun mielestäni ole "historiallinen romaani", vaan rakkausromaani historiallisessa miljöössä. Näillä on eroa.

      Rosalian ei sinänsä itse olisi tarvinnut pohtia vuosilukuja (ne voi merkata vaikka kirjan lukuun...), politiikkaa tms. Tarkoitin, että ne voidaan tuoda esiin hyvin monin tavoin. Kuuntelemalla keskusteluja vaikkapa. Isän "tylsää saarnaa" poliittisesta tilanteesta.
      Toisen tyyppisellä kertojaratkaisulla jne.

      Tuo mies nykyajasta -juttu menikin täysin minulta ohi! Tai siis en tajunnut asioiden yhteyttä. Ja että joustava haarniska olisikin farkut! Vinkeää =) En lähde kyllä tätä tulkintaa kiistämäänkään.

      Isoin pulma tässä tosiaan varmasti olikin odotusten kohtaamisen hankaluus.
      Vielä kerran kiitos kommentistasi!!
      (tätä bloggaus on parhaimmillaan; vuorovaikutusta <3 )

      Poista
    2. Anteeksi että kesti näin kauan vastata, olen ollut kiireinen. Ja olen iloinen, ettet pahastunut kommentistani vaan lähdit mieluusti keskustelemaan. En tosiaan halua muita mielipiteitä sen vääremmiksi väittää, vain esittää oman näkemykseni, jotta nähdään, että kirjan voi kokea toisinkin.

      Itse suhtaudun historiallisiin romaaneihin ehkä vähän toisin kuin sinä. En koe, että niiden pitäisi automaattisesti olla enemmän historiallisten faktojen esittelyä kuin tarinoita ja henkilöitä. Ehkä se johtuu osittain siitäkin, että luen itse oikein mielelläni historia-aiheisia tietokirjoja, joten en tarvitse historiallisia romaaneja pelkästään tiedon saamiseksi, vaan ennen kaikkea tahdon niiden olevan taitavasti elävöitettyä historiallista aikaa. Ja kirjailijan tyylistä, tarinasta, hahmoista jne. riippuen niitä historiallisia faktoja voi esitellä laajemmin tai vähemmän laajasti. Ei se minusta vielä tarkoita, että vanhaan aikaan sijoittuvat romaanit pitäisi jakaa "oikeisiin" historiallisiin romaaneihin ja sellaisiin, jotka vain sijoittuvat historiallisiin ympäristöihin. Kyllä ne kaikki minulle ovat historiallisia romaaneja, jos historiallisen ympäristön esittelyyn on ylipäätään yhtään kunnolla paneuduttu ja tarina tuntuu jotenkin uskottavalta siinä ajassa tapahtuvaksi.

      Vaikka tässä ei mitään keisarin poliittisia systeemejä tms. alettu pohtimaan, niin toisin tavoin mielestäni historiallinen aikakausi oli vahvasti läsnä. Esimerkiksi siinä, miten paljon "naisten työt" olivat mukana Rosalian ja hänen siskojensa elämässä, siinä mitä työ yrttitarhalla kertoi ajan lääketieteestä, tai miten vahva uskonnon rooli oli ihmisten elämässä. Tällaiset asiat vanhoista ajoista ovat mielestäni vähintään yhtä tärkeitä kuin vuosiluvut ja suurpoliittiset koukerot - ja monet kirjailijat valitettavasti unohtavat taas sellaiset seikat keskittyessään siihen, onko puvuissa oikea määrä röyhelöitä ja kuka asui missäkin torin laidalla olevassa talossa sinä vuonna. Itse taidan etsiäkin historiallisista romaaneista enemmän sitä "millaista elämä silloin oli" kuin pelkkiä niitä faktoja, jotka saan ihan yhtä hyvin tietokirjoistakin (ja silloin niissä on lähdeviitteet ja tiedän paremmin voiko niihin luottaa). Tietysti tämä romaani on joka tapauksessa jossain määrin romantisoitu kuva keskiajasta, mutta käsittääkseni sen ei ole tarkoituskaan olla yltiörealistinen. Se ei tietenkään ole kaikkien mieleen, mutta minä ainakin pidän siitä, että historiallisessakin romaanissa uskalletaan tehdä muuta kuin aina sitä samaa. Se, että Kaari Utrio on kovasti lyönyt leimansa suomalaiseen historialliseen romaaniin ei tarkoita, että kaikkien muiden sitten pitäisi käyttää samaa muottia kuin hän. Minusta Suomessa turhan usein ajatellaan, että on vain yksi oikea tapa tehdä jotain, enkä tahtoisi että se ajattelutapa kahlitsee historiallista romaania sen enempää kuin muutakaan taidetta.

      Sinänsä en ajattele näin vain historiallisesta romaanista, vaan ylipäätään kaiken muunkin genrekirjallisuuden (esim. fantasian) koen niin, että tahtoisin kaikkien kirjojen yrittävän olla ensisijaisesti hyvää kirjallisuutta eikä pelkästään toteuttaa uskollisesti kaikki genrensä tyypilliset piirteet. Ja tahdon kovasti, että genren kanssa ollaan luovia ja kokeillaan, mitä kaikkea tästä voikaan tehdä ja mitä kaikkea tämän puitteissa voi luoda, eikä vain juututa tiettyihin mallikaavoihin. Mutta toki jokaisella on silti omat mieltymyksensä siinä, mistä pitää eniten, eikä siinä ole mitään vikaa.

      Poista
    3. No tämäpä juuri on näiden blogien hyvä puoli; erilaisten näkökulmien esille tuonti :)

      Minäkin kyllä luen mielelläni historia-aiheisia tietokirjoja, joskin vähemmän nyt opiskeluaikanani. Silti se ei estä minua kaipaamasta tuota faktamäärää romaaneihinkin. Mutta tämä on tosiaan henk.koht. makumieltymykseni, joka ulottuu fantasiagenreenkin! (ks. vaikka arvioni Mifongin perinnöstä, kirjailija J. S. Meresmaa)

      Arjen historiaa tässä olikin esillä, kuten toitkin esille, mutta ilman laajempaa kontekstia (so. sitä kaipaamaani faktaa) se jäi mielestäni irralliseksi.
      Naisten työt, yrtit ja uskonto kun kuuluvat todella laajaan aikaskaalaan ihmiskunnan historiassa!

      Ja ei. En kaipaa lisää kaariutrioita, yksi (vieläpä aika tuottelias) Utrio riittää :D Toin vain ilmi sen, miksi hän on suosikkini ja miten hänen kirjansa ovat vaikuttaneet minun historiallisten romaanien makuuni.
      Laila Hirvisaari on minulle myös uusi tuttavuus ja pidän hänenkin tyylistään, jossa on paljon faktaa ja romantiikkaa. Kuitenkin eri tavoin kuin Utriolla, johtuen varmasti myös eri aikakauteen keskittymisestä.
      Myös Raija Orasen juttuja olen lukenut mielelläni ja hänelläkin on oma tyylinsä.

      Mutta tosiaan tässä mentiin ehkä pieleen odotusten ja omien mieltymysten suhteen. Kaikkiahan ei joka tapauksessa voi miellyttää :)

      Poista
  11. Tätä keskustelua, varsinkin näitä viimeisiä kommentteja, oli todella ilo lukea, vaikka en tunne arvioitua kirjaa ollenkaan. Juuri näin blogistaniasaa soisi kirjoista keskusteltavan. Perusteltua argumentointia ja erilaisia näkökulmia. Jee jee!

    VastaaPoista
  12. Hienoa keskustelua täällä kommenttiosiossa ja on mukavaa, että tulee esille toisenlainenkin näkökulma kirjaan!

    VastaaPoista
  13. Jes! Kiva huomata, että kirjoista voi keskustella tällaiseen sävyyn, perustellen ja ilman riitelyä :)

    VastaaPoista
  14. Jehna, eilen näitä oli kirjaston uutuushyllyssä kaksi, mutta jätin sinne :( Pitänee palata rikospaikalle voidakseen itse tutustua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tutustu ihmeessä! Onkin mielenkiintoista nähdä, millaisia tuntemuksia tämä muissa herättää :)

      Poista
  15. Pakko itsekin kompata edellisiä; harvinaisen mukavaa keskustelua aiheesta.

    Blogiarvio oli loistava. Olen samaa mieltä oikeastaan kaikesta, mutta lisäisin vielä, että mun makuun liikaa toistoa: hiussuortuvia kasvoilla, naurua, naurua, naurua, tuoksuja, tuoksuja ja tuoksuja... Vähän variaatioita olisin kaivannut. Toisaalta kerronta on kaunista ja saa huomion kiinnittymään kauniisiin asioihin ja tavallaan hiljentääkin elämän rytmiä.

    Kirjailijan kunniaksi on sanottava kuitenkin, että yhdeltä istumalta kirjan luin. (Ehkä kuitenkin lähinnä sen takia, että rentoutuminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle...) Ja pointsit rohkeasta yrityksestä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Variaatioille olisi tosiaan ollut sijaa.
      Mutta myös minä arvostan rohkeaa yritystä ja jään kyllä odottamaan, mitä Keränen seuraavaksi keksii :)

      Poista