28. toukokuuta 2011

D. H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja (1928)

Lady Chatterley's Lover
Suomennos: Jorma Partanen
Kustantamo: Gummerus
Pisteet: 2½ /5
Mistä minulle: oma ostos

"Häntä oli usein haluttanut tietää, mitä Abélard tarkoitti sanoessaan, että Hiloïse ja hän olivat ainoan lemmenvuotensa aikana kokeneet kaikki intohimon vaiheet ja hienoimmatkin muodot. Sama asia tuhat vuotta sitten, kymmenentuhatta vuotta sitten! Sama kreikkalaisten maljakoitten maalauksissa, kaikkialla! Intohimon hienoudet, aistillisuuden kaikki mahdolliset muodot! Ja miten välttämätöntä, välttämätöntä oli polttaa pois väärä häpeä ja sulattaa ruumiin raskainkin malmi puhtaudeksi. Puhtaan aistillisuuden tulella."

Lady Chatterleyn rakastaja ilmestyi ensimmäisen kerran Firenzessä vuonna 1928. Se kertoo naimisissa olevan hienostorouvan ja tämän miehen palvelijan välisen rakkaustarinan.
Säädyttömänä pidetty romaani oli pitkään kielletty Englannissa ja Yhdysvalloissa. Romaanin lyhentämätön laitos ilmestyi Englannissa vasta 1960, jolloin se joutui siveysoikeudenkäynnin kohteeksi. Lyyrinen ja sensuelli romaani muodostui sittemmin 1900-luvun kirjallisuuden klassikoksi. Romaanin alkuperäinen lyhentämätön laitos ilmestyi suomeksi 1961.

Oma arvio:
Sensuurin kohteeksi joutuvat kirjathan ovat aina mielenkiintoisia. Lukiessaan hakee vastausta siihen, mikä siinä on niin järkyttävää, ja hakee myös aikalaiskuvaa sensuurin ajalta. Odotin, että Lady Chatterleyn rakastaja olisi joutunut sensuurin kohteeksi vain säädyttömien, jopa pornograafisten rakastelukohtauksien kuvauksen vuoksi. Arvaukseni ei mennyt ihan metsään, mutta arvelen sensuurin taustalla olevan muitakin syitä.

Tarina kertoo siis Constance Chatterleyn ja Wragbyn tilan riistanvartijan Mellorisin välisestä kiihkeästä suhteesta. Connien aviomies, sir Clifford Chatterley, on sodan seurauksena alaraajoistaan halvaantunut piakkoin sen jälkeen kun meni naimisiin Connien kanssa. Sekä Clifford että Connien isä suorastaan yllyttävät Connieta hankkimaan itselleen rakastajan. Clifford toivoo vieläpä perillistä. Käytännössä asia ei sujukaan ihan niin kuin pitäisi...

En ollut Lady Chatterleyn rakastajasta erityisen vakuuttunut. Liekö tämä taas niitä, jotka ovat saavuttaneet klassikkostatuksen vain siksi, että on joutunut sensuurin kouriin. Siis tavallaan ulkokirjallisista syistä.
Tuntui siltä, että Lawrence halusi kirjoittaa vain jotakin kohahduttavaa, mutta ei jaksanut paneutua esimerkiksi henkilöhahmoihin niin hyvin, että tarina olisi uskottava.

En saanut Constancesta oikein mitään otetta. Välillä oli arka ja nöyrä hissukka, mutta toisinaan hyvinkin hekumallinen ja rohkea aikansa hienostonaiseksi. Hän oli selvästi älykäs, mutta toisaalta välillä suorastaan yksinkertainen. Kun Connie ensimmäistä kertaa antautuu Mellorsille, ei sitä pohjusteta oikein mitenkään. Nainen siis kellistetään ihan noin vain! Viedään mökkiin ja sanotaan, että käy makuullesi tuohon. Connie ei aluksi edes juurikaan pitänyt Mellorsista.
Sama juttu, kun hän antautuu eräälle Wragbyssa vierailleelle näytelmäkirjailijalle, Michaelikselle. Yhtenä aamuna Michaelis vaan tulee Connien olohuoneeseen, kiksaisevat siinä ja siinä sitä ollaan.

Mellors jää vähintään yhtä etäiseksi ja epäuskottavaksi. Hän on samaan aikaan sekä hienostunut että rahvaanomainen, mikä kyllä selitetään mutta vähän köykäisesti. Hänellä on monivaiheinen historia takanaan, mutta jotkut hänen ratkaisunsa (esim. loppuratkaisu) tuntuvat oudoilta.

Onnistuneimpana pidän sir Cliffordia. Hänen mielialansa vaihtelevat, samoin suhtautuminen Connieen. Se on uskottavaa ja paljon selittyy nimenomaan liikuntavammaisuudella ja siitä johtuvasta turhautuneisuudesta. Hän on riippuvainen Conniesta monella tapaa ja se tuo onnistunutta syvyyttä Cliffordin hahmoon. Hän ei ole kuitenkaan täydellinen ressukkaraukkaparka, vaan osaa olla itsepäinen, ilkeä ja ylimielinenkin.

Lady Chatterleyn rakastaja ei ole vain eroottista hekumaa käsittelevä romaani, vaan se pohtii myös Englannin yhteiskuntaluokan luokkaeroja, miehen ja naisen seksuaalisuutta ja sen eroja, ja avioliiton ja uskollisuuden merkitystä. Uskon, että näistäkin syistä tämä joutui sensuurin kouriin. Lawrencen tekstistä huokuu liberaali näkökulma, aikansa radikaalius.

Teksti on paikoin tosiaan lyyristä ja hyvin kaunista. Rivo tai rietas tämä ei juurikaan ole. Vain yhdessä kohtauksessa, jossa Mellors ihailee Connien anusaukkoa, alkaa olla sellainen tympeä olo. Mutta esimerkiksi kuvaus orgasmista on mielestäni kaunis (s. 224):
Ja tuntui siltä kuin hän olisi ollut meren kaltainen, vain tummia aaltoja, jotka nousivat ja paisuivat, paisuivat ja laajenivat, niin että vähitellen koko hänen pimeytensä oli liikkeessä, ja hän oli valtameri, joka vyörytteli tummaa, äänetöntä massaansa. Ja kaukana, alhaalla hänen sisässä syvyydet jakautuivat ja vyöryivät toisistaan eroon pitkinä, kauas kantautuvina aaltoina, ja yhtä mittaa, hänen herkimmässä kohdassaan, nämä syvyydet erkanivat ja vyöryivät eroon toisistaan, pehmeän sukelluksen keskustasta, käydessä syvemmälle ja syvemmälle, alemmaksi pyrkien, ja hän avautui syvemmälti ja syvemmälti, kuta raskaampina hänen itsensä aallot vyöryivät pois jollekin rannalle, hänet paljastaen, ja yhä lähemmäksi ja lähemmäksi syöksyili tämä käsinkosketeltava tuntematon, ja yhä kauemmaksi ja etäämmälle kävivät hänen itsensä aallot pois hänestä itsestään, hänestä eroten, kunnes äkkiä, pehmeässä, värisyttävässä kouristuksessa, hänen lihansa herkimpään kohtaan koskettiin, hän tiesi itsensä kosketuksi, saavutetuksi, täyttymys oli hänen yllään, ja hän oli mennyttä. Hän oli mennyttä, häntä ei ollut, ja hän syntyi: naiseksi.

Paikoin tässä kumminkin on aika huvittaviakin kuvauksia ja vertauksia. Johtuneeko suomennoksesta vai mistä... Mutta uneliaan pyöreät hiljaiset pakarat, herkät lantiot ja katkerantuntuiset rinnat eivät oikein avautuneet.

Olen iloinen, että tulin lukeneeksi Lady Chatterleyn rakastajan, vaikka en sitä kauheasti osaa arvostaakaan. Tuskin palaan tähän uudestaan. Ja tällä lukemisella vastaan Klassikkohaasteeseen ja avaan osaltani Totally British -haasteen.

24. toukokuuta 2011

Totally British -haaste

Totally British -haaste / Kirjava kammari
Koska haasteita ei ole vieläkään tarpeeksi ja kaivan verta nenästäni, on aivan pakko osallistua Kirjavan kammarin aivan ihanan houkuttelevaan ja sivistävään Totally British -haasteeseen.

Koko pakettia en sentään aio edes yrittää lukea. Sen verran minulle kertoo jo terve järkikin. Haastetta kuitenkin helpottaa se, että ainakin yksi kirja on käypä myös Klassikkohaasteeseen.

Karoliina on kasannut haasteen aivan ihaniin teemoihin, joista aion siis valita seuraavat (Morre pidättää oikeudet muutoksiin):

Silver Fork Novels:
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
William Makepeace Thackeray: Turhuuden turuilla
Charles Dickens: Kaksi kaupunkia

Modern Men Writers:
D. H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja (myös Klassikkohaaste)
Ian McEwan: Sementtipuutarha
Nicholas Evans: Hevoskuiskaaja

Modern Women Writers:
Doris Lessing: Viides lapsi
Virginia Woolf: Oma huone
Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Gothic Fiction:
Emily Brontë: Humiseva harju
Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus
Sarah Waters: Vieras kartanossa

Kaksitoista pistettä olisi siis haussa. Ei paljoa, mutta saattaa olla, että lisään jotakin. Listalla oli muitakin kiinnostavia...

Osa kirjoista on valittu ihan vain summanmutikassa, osasta haen vain yleissivistystä ja osasta olen kuullut kehuja.
Katsotaan kuinka käy...

22. toukokuuta 2011

Charlaine Harris: Kylmäveristen klubi (2003)


Club Dead
Suomennos: Sari Kumpulainen
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 291
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Sookie Stackhousella on mieshuolia. Vaikka hänen vampyyripoikaystävänsä Bill on niitä harvoja, joiden ajatuksia hän ei pysty lukemaan, on selvää, että miehellä on nyt paljon salattavaa. Kaiken kukkuraksi Bill väittää lähtevänsä liikematkalle ja katoaa reissullaan kuin maan nielemänä.
Sydämensä särkenyt Sookie ryhtyy etsimään vampyyrisulhoaan yhdessä Ericin, Billin salakavalan ja seksikkään pomon kanssa. Jäljet näyttäisivät johtavan Mississippin yliluonnollisten olentojen alamaailmaan. Turvakseen ja oppaakseen näiden pahamaineiseen kantakapakkaan Sookie saa ihmissusi Alciden, joka sattuu olemaan paitsi vahva ja teräväpäinen myös syötävän komea...
Kidnappaajien kynsistä pakenemisen, Ericin lähentelyjen torjumisen ja moninaisten lemmekkäiden tunteidensa tukahduttamisen lomassa Sookie yrittää selvittää, mitä petturi-Billille oikein tapahtui. Pitäisikö Sookien yrittää pelastaa Bill pinteestä vai alkaa teroittaa vaarnaa?

Oma arvio:
Voi Eric, voi Eric... On se kumma homma, että kaltaiseni aikuinen ja sivistynyt rouvasihminen saa tällaisia sydämentykytyksiä yhdestä riivatun fiktiohahmosta! Hei haloo? Morren hissi ei nyt kulje ihan ylös asti eikä kaikki vampyyrit ole arkuissaan...

Mikä Eric Northmanissa sitten viehättää? Ensinnäkin tietysti se, että Harris on tehnyt Sookien ja Ericin välisen suhteen niin kipinöiväksi että oksat pois. Toisekseen Eric on itsevarma, sopivasti macho, livauttaa tässä hiukan herkkää puoltaankin esille ja on hiukan pelottavakin. Ja tunnetustihan minun vetoaa vaalea, pitkähiuksinen viikinki!
Eric Northman olisi ehdottomasti päässyt huhtikuisen haasteen mieslistalleni, jos olisin vain älynnyt lukea näitä jo silloin. Tämä mies vie jalat alta ihan täysin.

Ja sitten Kylmäveristen klubiin. Tämä on sarjan suosikkikirjani tähän mennessä sattuneesta syystä. Tässä ei juuri hengähdystaukoja piisaa Sookielle eikä lukijallekaan. On jo hiukan siinä ja siinä, että mennäänkö väkivallassa ja rymistelyssä liioittelun puolelle. Hyvää on kuitenkin se, että Sookie ei edelleenkään ole haavoittumaton sankaritar, vaan saa kyllä ihan huolella turpaansa kun on saadakseen. Myös henkistä puolta ja moraalikysymyksiä Harris kuljettaa edelleen mukana. Sookie ei ole jalouden multihuipentuma, vaan ajatuksiltaan tavallinen nuori nainen. Sookieta vaivaa niin Billin petollisuus (olipa ruma temppu siltä äijältä, jumankekka!!), rahahuolet, moraalipulmat, halut ja himot. Vaikka Sookie on yhä telepaatti, hänen tavallisuutensa viehättää.

En ollut aivan vakuuttunut Kylmäveristen klubin juonesta. Sen rakentelu oli vähän löyhää ja välillä se tuntui unohtuvan kokonaan. Keskiössä olivat Sookie sekä häntä piirittävät miehet että Sookien sisäinen maailma. En osaa tätä sanoa ihan viaksikaan, koska pidin tästä kirjasta paljon koska olen täysin Eric Northmanin pauloissa enkä osaa suhtautua tähän asiaankuuluvalla analyysivakavuudella. *köh*

Jään janoamaan lisää jatkoa. Jatkan mitä luultavimmin englanninkielisten versioiden parissa, sillä seuraava osa, Veren imussa, on juuri suomennettu ja taatusti kirjastossa on pitkät jonot. Sekä tämän että Veren imussa -kirjan marjis on blogannut, joten kurkatkaapa sieltä lisää.
Lisäksi minun on jo ikävä Ericiä tämä tekee hyvää englannin petraamiselleni. Sen lukeminen on ollut vähän heikkoa, joten tässä lienee hyvää harjoitusta.

The Southern Vampire Mysteries:
Veren voima
Verenjanoa Dallasissa
Kylmäveristen klubi

20. toukokuuta 2011

Nyhjää tyhjästä

Opiskelu tältä keväältä on lähestulkoon ohi. Yksi pikkuinen ruotsin tehtävä on vielä jäljellä ja se olisi sitten siinä.

Nyt on siis aikaa kirjoittaa. Ja arvatkaapa mitä! En ole kirjoittanut sanaakaan! Voi v... Olen tuusannut ihan kaikkea muuta ja kun istahdan koneen ääreen, niin päässä humisee tyhjää. Kyllä on taas hienoa, upeeta ja mahtavaa.

En jotenkin yhtään tiedä mistä aloittaisin. Tekisinkö raakileversiota suunnitteilla olevasta historiallisesta romaanistani? Muokkaisinko ja jatkaisinko fantasiatarinaani? Pakertaisinko novellien parissa?
Mikään ei kutsu. Minulla ei ole palavaa himoa tarttua mihinkään. Kevään aikana se historiallinen romaani poltteli kovastikin, mutta se oli pakko tukahduttaa, koska opiskeluhommat olivat kesken. Tukahdutin näemmä turhankin tehokkaasti.

Eihän tässä vinkuminen auta. Meditoin viikonloppuna ja ensi viikolla aloitan jotakin. Vaikka väkisin. Kyllä se sieltä lähtee. Kaiketi...

18. toukokuuta 2011

Helen Moster: Hylky (2011)


Kustantamo: Avain
Sivumäärä: 250
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Kun rotterdamilainen merikapteeni Willem Arnesen määrätään noutamaan saksalainen posliiniastiasto ja arvokkaat maalaukset ja kuljettamaan ne Pietariin Katariina Suurelle, hän ei ole mielissään. Talvi on tulossa, ja merimatka on pitkä ja vaativa. Willemin esikoispoika Arne lähtee isänsä seuraksi, mutta jo matkan ensimmäisellä etapilla isä ja poika joutuvat piinallisella tavalla vastakkain niin toistensa kuin menneisyytensä kanssa.


Yli 200 vuotta myöhemmin suomalainen tutkija Anton törmää sukellusmatkallaan merenpohjassa makaavaan hylkyyn. Hän alkaa selvittää haaksirikkoutuneesta laivakaunottaresta löytämänsä kahvikupin tarinaa. Tutkimusten edetessä Arnen, Katariina Suuren ja Antonin kohtalot kietoutuvat yhä lujemmin toisiinsa ja meren hiljaisuudessa lepäävään hylkyyn.

Oma arvio:
Hylky kiinnosti aihepiiriltään minua heti. Menneisyys, nykyisyys, historiantutkimista ja Katariina Suuri. Enhän voinut olla tarttumatta tähän! Kirjan ohuus tosin hiukan hämmensi. Olen niin sinnikkäästi tottunut siihen, että historiaan liittyvä romaani on aina paksuhko, mutta tämä oli vain 250 sivua.

Hylky ei ihan täysin vastannut odotuksiani - niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvässä siinä mielessä, että tämä ei ollut niin tekninen ja merenkulullinen kuin olisin odottanut. Toisaalta tässä oli juuri myös se pahakin. Merille päästiin vasta ihan lopussa ja se ei tuntunut istuvan tarinaan lopulta ollenkaan. Moster käyttää myös merenkulkusanastoa, mutta se tuntui todella päälleliimatulta - miltei snobailulta.
Vrouw Helena purjehti pohjoiskoilliseen. Keskipäivällä tuuli puhalsi lounaasta ja matka eteni hyvin. Iltapäivällä tuuli muuttui puuskittaiseksi ja ruori alkoi tempoilla. Perämies käski reivaamaan ja kiinnittämään isomärssypurjeen. Pohjoisessa oli välkähtänyt valo, jonka kapteeni määritti Utön majakaksi. Havainnon jälkeen kurssi korjattiin piiru koillisesta pohjoiseen. Vrouw Helena kynti syvällä levottomasti heittelehtien. Tuuli yltyi. (s. 229)
Olisin siis kaivannut kuitenkin merta enemmän. En ollut tajunnut, että puolet matkasta sujuu maakrapuillessa. Nykyajassa seikkaileva Antonkin sukeltaa vain kerran ja toisella kertaa vain seuraa toisten sukellusta.

Salla kyseli arviossaan tämän romaanin "pihvin" perään. Minä kyselen vähän samaa. Missä se pointti oli? Hylky lupaili, lupaili ja lupaili. Lopulta se kuitenkin vain lässähti ja pahasti. Moni kysymys lopussa jäi auki. Kuka oli se tutun oloinen mies Wrouv Helenalla? Mites Casparilla sujui? Miten Antonin kädet liittyivät siihen yhteen maalaukseen?
Avoimet loput ovat sinänsä ihan kiva idea, mutta tämä tuntui jäävän enemmän keskeneräiseksi kuin avoimeksi.

Ei tämä kuitenkaan mikään onneton tekele ollut. Mosterilla on selvästi vahvuutensa. Onnistuneimpia olivat henkilökuvaukset. Lyhyessä ajassa Moster kuvaa hyvin monta henkilöä siten, että he tuntuivat oikeasti eläviltä ja aidoilta. Arne, joka sai eniten tilaa, oli myös onnistunein. Suorastaan kiinnyin poikarukkaan ja koin äidillisiä tunteita nuorta taiteilijanalkua kohtaan.
Willem vaikutti juuri niin itsepintaiselta kuin voisi 1700-luvun merikapteenin olettavan olevan. Lydia-mummusta huokuu juuri se sama ylpeys ja omanarvontunto, mikä edesmenneestä Ulrikastakin.
Ainoastaan Anton Saksa pääsi myös vähän lässähtämään. Alun kovapintaisen oloinen seikkailija vetistelee myöhemmin taulun edessä? Anton toki ihmettelee samaa, mutta ratkaisu ei silti ole uskottava. Kuten ei Antonin ja Kaisan suhteen loppukaan.

Lisäksi Mosterin kieli on hyvää. Selkeää, vailla turhia kikkailuja ja koukeroita. Se sopi Hylkyyn hyvin ja jätti tilaa tarinalle ja lukijalle.

Kannattaa lukaista aiemmin mainitsemani Sallan arvion lisäksi myös Booksyn ja Lumiomenan hiukan positiivisemmat arviot. Parhaiten mielipide selviää, kun lukee tämän itse. Ajanhukkaa se ei kuitenkaan ole.

15. toukokuuta 2011

Poikkeuspostaus

Morren maailma on varsin tiukasti kirjablogi, missä en hölötä muita asioita kuin kirjoihin liittyviä juttuja.

Nyt kuitenkin pienoinen rukous hyvin ei-kirjallisesta aiheesta:

Petri meidän, joka olet maalilla.
Pyhitetty olkoon sinun alueesi.
Tulkoon sinun nollapelisi.
Tapahtukoon sinun torjuntasi, myös Ruotsia vastaan niin kuin Venäjää.
Anna meille tänä sunnuntaina meidän toinen maailmanmestaruutemme.
Äläkä saata meitä tappioon, vaan päästä meidät hurreista.
Sillä sinun on maski, patja ja räpsä.
AAMEN
Onnea matkaan, Leijonat!!

14. toukokuuta 2011

Nostalgian jäljillä

Nostalgian jäljillä (Susa)
Järjellä ja tunteella -blogin Susa heitti ilmoille ihanan haasteen! Koska olen yllytyshullu ja ikään kuin minulla ei olisi haasteita tarpeeksi, halusin lähteä mukaan.

Haaste kuuluu näin:
Valitse vähintään kolme sellaista kirjaa, jotka ovat aikanaan tehneet sinuun niin vahvan vaikutuksen, että edelleenkin muistelet kirjoja kaihoten ja saatat jopa nimetä ne lempikirjoja kysyttäessä. 

Kirjojen lukemisesta täytyy olla vähintään viisi vuotta aikaa, mielellään toki enemmänkin. Mutta koska blogini lukijakunta on iältään uskoakseni kaikkea noin 20-60 vuoden väliltä, ei tuo raja voi siksi olla esimerkiksi 10 vuotta, vaikka sitä alunperin ajattelinkin.

Lukuaikaa on vuoden loppuun asti.
Omiksi haastekirjoikseni valitsen ainakin seuraavat kolme:

Michael Ende: Tarina vailla loppua
Kaari Utrio: Vendela
Anne Rice: Veren vangit

Harri István Mäki: Kraatterin lapset (2011)

Kustantamo: Avain
Sivumäärä: n. 200
Pisteet: 1/5
Mistä minulle: arvostelukappale


Kraatterin lapset on lumoava mysteerisatu lapsista, jotka tekevät unohtumattoman matkan tanssin vangitsevaan maailmaan ja itseensä.
Tanssikoulu sijaitsee keskellä kaupunkia tehtaassa - tai kraatterin pohjalla olevassa Linnassa. Linnan ulkopuolella suljettujen ikkunaluukkujen takana elävät nimettömät ja jonninjoutavat olennot, aikuiset, jotka ovat rutinoituneet käyttämään tarmonsa merkityksettömyyksiin.
Linnassa Tohtori Q sen sijaan opettaa Varjolle, Hexataelle ja Iiralle lapsuuden ikuisen voiman käyttämistä. Hän opettaa heille tanssimisen, universumin hengittämisen salaisuuden: miten tärkeää on olla tosi vain itselleen ja tanssin kauneudelle.

Oma arvio:
Ilmeisesti asia on nyt niin, että jos kirjoitetaan/markkinoidaan aikuisille suunnattua satua tai fantasiaa, niin minä (vanha fantasiaharrastaja) en ymmärrä niistä yhtään mitään. Tämä olisi myös jäänyt kesken, mikäli velvollisuudentuntoni ei olisi ollut esteenä. Vaikka kirjalla on mittaa alle 200 sivua, oli tämä melkoista pakkopullaa.

Kyseessä on taas jonkinlainen allegoria, mitä minä en tajunnut. Luulin lukevani ihan oikeista lapsista, mutta siinä vaiheessa kun Opettajalla (onkohan takakansiteksti virheellinen? vai onko Tohtori Q ja Opettaja yksi ja sama, mutta minä en tajunnut?) ja oppilaalla alkaa olla seksuaalista kanssakäymistä, aloin ajatella että lapset ovatkin jotain henkisiä lapsia ja fyysisiä aikuisia. Tai jotakin sinne päin.
Hänen silmänsä sykkivät vapaudesta, jonka olin juuri oivaltanut. Tyytyväisenä Opettajani nyökkäili ja kouristi seireenin sormiaan: -Aivan totta, pieni kaunis Tanssijani.
Tanssijalintu. Mestarilentäjä. Naakka, Tohtori Q:n varjolintu.
Sitten hitaasti, täydellisessä kaaressa Opettaja vei käteni karvattomalle, korkealle häpykummulleen. Alempana huulten välissä hulmusi lehdykkäinen lihasula.
Että mitä?? (s. 115)

Juonesta olin iloisesti pihalla. Lapset, Varjo ja Hexatae, saapuvat Linnaan. Varjo saa opettajalta kolme tehtävää. Hexatae muuttuu omituiseksi. Varjo kohtaa Iiran ja ehkä rakastuu? En ole varma. Häpyjä kovasti ainakin tiiraillaan. Epämääräistä loppurytinää ja se oli siinä.

En ymmärtänyt Tainaronistakaan mitään, mutta jollakin tavalla ihailin sitä silti. Rehellisesti sanottuna Kraatterin lapsista jäi lähinnä tympeä olo. Teksti tökki, dialogi oli outoa (marjis löysi siitä kaurismäkeläisyyttä, mutta minä en), henkilöistä ei saanut mitään otetta...
Kannattaa kumminkin kurkata marjiksen arvio myös.

10. toukokuuta 2011

Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema (1988)


Kustantamo: Book Studio
Sivumäärä: n. 200
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: kirjasto

"Mä tunsin Stidin melkein hiekkalaatikkopennusta asti; me oltiin kumpikin kuusivuotiaita kun se muutti mutsinsa ja faijansa kanssa Maunulaan samaan taloon missä me, mutsi ja faija ja pikkusysteri ja mä, asuttiin."
Tästä alkaa kahden kaveruksen, Epen ja Stidin, omalaatuinen ystävyyssuhde. Kumppanusten kasvaessa kuvaan astuvat pimeyden voimat, todelliset tai kuvitellut. Ne mullistavat molempien elämän, ja kehä kiertyy umpeen kunnes ollaan silmätysten lopullisen totuuden kanssa.

Oma arvio:
Kari Nenonen on minulle ennestään tuttu kirjailija. Hyllystä löytyy herran novellikokoelma Noitarovio (voisinkin jossain vaiheessa lukaista senkin ties kuinka monennen kerran), jossa on kerrassaan klassisen karmeita juttuja.

Se ken tulee viimeiseksi on kuolema on tyyliltään samantapainen kuin Noitarovio (joka on ilmestynyt 1989). Tämä teos on lyhyehkö, alle 200 sivua, mutta pituus on sille erittäin hyvä. Lyhyempään tämä ei olisi luontevasti mahtunut, pidentäminen olisi ollut turhaa venytystä. Teoksen kauhun aiheet liikkuvat aika perinteisellä linjalla, siinä ja siinä kliseemäisyyden rajamailla. Ehkä 2000-luvun lukija on vain jo totaalisen kyllästynyt 666-juttuihin? Onkohan se ollut säväyttävämpää 80-luvulla?

Stidi ja Epe ovat siis lapsuukaverukset melko erilaisista maailmoista, vaikka samassa talossa asuvatkin. Epe, eli Eerik, on keskituloisen insinööriperheen kasvatti. Roteva jannu, joka saa tyttöjenkin päät pyörälle ja jonka asema koulun jengissä on vankkumaton. Hiukan simppelin oloinen tyyppi. Stidin, oikeammin Jukka, isä on väkivaltainen alkoholisti. Stidi on laiha, arka, hiljainen ja epäsiisti. Hyvin älykäs kylläkin ja kirjoittaa kuuden laudaturin paperitkin.

Stidi alkaa melko nuoresta asti kiinnostumaan okkultismista ja saatananpalvonnasta. Onneksi Nenonen ei sinänsä käsittele näitä aiheita edes Stidin kautta paljon, vaan tuo tämän kuin pohjaselitykseksi Stidin käytökselle ja sille, mitä Stidi - ja Epe - kokevat.
Syntyy verta, ruumita, matoja, sisälmyksiä, limaa, eläviä kuolleita ynnä muuta mukavaa. Jos sattuu olemaan vähänkään herkkävatsaista sorttia, niin en ainakaan söisi samaan aikaan kun tätä lukee.

Teoksen vahvuuksia olivat Stidin ja Epen erilaisuus ja sille suorastaan pohjautuva ystävyys. Nenonen kuvaa sitä todella hienosti ja saa aikaan uskottavan selityksen sille, miksi kaksi niinkin erilaista poikaa säilyttää yhteyden lapsuudesta varhaisaikuisuuteen saakka.
Tarina kerrotan Stidin ja Epen näkökulmista vuorotellen. Stidin osuudet ovat yleiskieltä, Epen slangia. Pidän sitäkin hyvänä ratkaisuna, koska se vahvisti molempien omaäänisyyttä.
Lisäksi tässä käytettiin vähän samaa taktiikkaa lukujen kuin Johanna Sinisalo käytti Ennen päivänlaskua ei voi -romaanissaan. Nenosella lukujen nimet koostuvat vanhasta lastenlorusta Hurraa, hurraa häitä / kello löi jo kaks'toista...

Ja kyllähän tämä sen kauhun tunteen synnytti, en voi sitä kieltää. Tai sitten olen vaan turhan herkkis. Kun asioita alkaa epäilyttävästi "sattua" kohdilleen, niin hiljalleen hiipii sellainen karmivuus selkäytimeen. Loppuhuipennus on kenties odotettavissakin oleva asia, mutta eräs seikka siellä pääsi yllättämäänkin.

Sanoisin, että perushyvää kauhua. Kauheeta!

8. toukokuuta 2011

Zachris Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari (1859)


Gröna kammaren i Linnais gård
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: n. 250
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Linnaisten synkkä kartano kätkee sisälleen todellisia kummituksia ja kummitustaruja, Littow-Lithau -sukujen salaisuudet ja aatelisneitojen Annan ja Ringan romanttiset haaveet viheriävarjostimisen lampun valossa. Koko 1800-luvun sadunhohteinen kartanoelämä kiehtoo tämän päivän lukijaa kuten sukupolvia ennen meitä.

Oma arvio:
Juonikuvaus jäi vähän vähemmälle tässä takakansitekstissä, joten ensin muutama sana siitä.

Linnaisten kartano on hiukan omituisesti suunniteltu sen edeltävän asukkaan omalaatuisuudesta johtuen. Tämän vuoksi nykyinen asukas, paroni Kaarle Sigismund Littow, on kutsunut Helsingistä nuoren arkkitehdin uusia piirrustuksia suunnittelemaan. Herra Lithau saapukin paikalle juuri sopivasti ja ihastuu. Mutta aatelisneidoilla, Annalla ja Ringalla, on muitakin kosijoita. Lisäksi Littowin ja Lithaun sukujen menneisyydessä näyttää olevan vääryys, jonka Viheriän kamarin kummitus aikoo korjata...

Kaikkein ihaninta tässä tarinassa oli oikeastaan sen kieli. Tarina on sijoitettu 1830-luvulle ja onkin ihan luonnollista, että vanhahtava kieli on säilynyt, kun kirjoitusajankohta ei ole siitä kovin kaukana. Se saa tämän tuntumaan niin aidolta, että melkein tuntee pitelevänsä käsissään vanhaa, tomuista kirjaa.

Anna neiti valmisteli helmineulosta ompelupöydän ääressä, ja Ringa leikkeli paperista varjokuvia. Lithau valitsi kaavan ja sai palkinnoksi silmäyksen, joka oli ehkä kiitollisempi kuin mitä niin vähäisestä palveluksesta olisi sopinut olla, kun hän sattumalta katsahti ylös ja näki Annan katseen, samalla niin synkän, suruisen ja uhkaavan, että se kuin lävisti hänen sydämensä.

Minua viehätti myös se, miten tarinassa kyseenalaistettiin aateliuden merkitys. Liekö setä Topeliuksella jäänyt opettavaisen sadun tyyli päälle? Vaikka tässä ei kyllä ollut niin voimakkaasti kärjistettyä aatelinen = paha / aateliton = hyvä -asetelmaa. Uskon, että tämä on vaikuttanut tietynlaisen klassikon aseman saamiseksi. Kyseessä ei ole pelkkä tyhjänpäiväinen kummitusjuttu, vaan myös vaikuttava aikalaiskuvaus.

Noin muuten tarina oli varsin ennalta-arvattava, mutta viihdyttävä. Tapakuvaus ja kieli olivat minulle suurinta antia. Tämähän on alunperin kirjoitettu ruotsiksi (Gröna kammaren i Linnais gård) ja tästä suomennoksesta on vastannut Ilmari Jäämaa.

Romantiikkaa tässä oli hitusen ja sekin siveää siveämpää. Usein näihin tarinoihin liittyy jonkinlainen seksuaalinenkin uhka, mutta tässä sitä ei ollut. Tuskinpa se olisi tähän sopinutkaan.
Kauhun tunnetta tähän oli kyllä saatu mukavasti. Vähän värisytti, kun herra Lithau vietti yötään Viheriässä kamarissa muistellen, mitä hovimestari olikaan kertonut kamarin edellisestä asukkaasta...

Tämä on sellainen teos, jonka mielelläni ottaisin omaankin hyllyyn. Hyvä tarina, oivallinen kielinäyte ja aikalaiskuvaus antavat siihen syyt. Niiden vuoksi tämän lukee uudestaankin mielellään.

7. toukokuuta 2011

The Versatile Blogger

Riina muisti minua tällä tunnustuksella. Nöyrin kiitos!

Itsestään pitäisi kertoa seitsemän asiaa. Vastaava tunnustus/haastehan oli jo aiemmin minullekin suotu.

Tässä kohdin ajattelin ensin keskittyä kirjallisuuteen liittyviin tunnustuksiin. Kuitenkin huhtikuun kirjahaaste kertoi kirjamaustani ja muista niihin liittyvistä asioista paljon.

Valkoinen kirahvi keksi tehdä itsestään tunnustuksia musiikin kautta! Hauska ajatus ja taidan mennä samoilla linjoilla.

Eli tässä tulee seitsemän minulle tärkeää musiikkikappaletta lyhyin perusteluin.

1. Children of Bodom: She is Beautiful



Erinomainen etenkin silloin kun masentaa ja tuntee itsensä rumaksi ja tyhmäksi.

2. Yö: Ihmisen poika

















Soi pojan nimiäisissä.

3. CMX: Siivekäs







Tärkeä kappale. Hienot sanoitukset. (Loput neljä kohtaa voisi yhtä hyvin täyttää CMX:llä, mutta jos kuitenkin laittaisi jotain muuta.

4. Roxette: Joyride







Ensimmäinen kosketukseni pop-musiikkiin ja fanikulttuuriin.

5. HIM: In Joy and Sorrow







Häissämme ei valssattu (eikä tanssittu muutenkaan), mutta tämä oli hääkappaleemme.

6. Children of Bodom: Angels Don't Kill







Niin järjettömän hieno biisi CoB:lta, että on pakko laittaa se tähän.

7. Bruce Dickinson: Tears of the Dragon







Kaunis kappale, hyvät sanat, mikä tunnelma!


Tämä tunnustus on jo aika monessa blogissa kiertänyt, mutta jos ei Sinulla sitä ole, niin nappaa tästä!

6. toukokuuta 2011

Maritta Lintunen: Mozartin hiukset (2011)

Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: 200
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: arvostelukappale


Kansainvälisen tason konserttipianisti joutuu nöyrtymään päivittäistavaramarketin taustamusiikoksi. Hiljaiseen asiakaskuntaan ilmaantuu nainen, joka menneisyydessä loukkasi häntä pahimmalla mahdollisella tavalla.
Erirytmiset sisarukset punnitsevat elämänvalintojaan lapsuusmaisemissaan. Habitustaan varjelevan oopperadiivan ja työttömän putkimiehen kesäinen kohtaaminen on molemmille ohikiitävä mutta kivulias hetki.
Vaimon ymmärrys voi olla myös ylenpalttisen liioiteltua. Pystyyn keloutunut eläkeläismies saa luvan juopua shamanistisesta lapintaiasta, mutta koituuko eroottisesti viekoitteleva tunturijoiku sittenkin ukkomiehen joutsenlauluksi?
Voiko kuolleeseen säveltäjämestariin rakastua? Kokoelman niminovelli on klassisen pahaenteiseksi kehittyvä kertomus pakkomielteisestä naisesta, jonka salainen haave houkuttaa kurottamaan liian kauaksi - todellisuuden tuolle puolen.
Mozartin hiukset on soljuvasti nuotinnettu novellikokoelma ihmissuhteiden dissonanssista. Maritta Lintunen kuvaa monikerroksellisen taidokkaasti elämän kriittisiä leikkauspisteitä.

Oma arvio:
Maritta Lintunen on ollut minulle tuntematon nimi. Tämä novellikokoelma houkutteli nimellään ja teemallaan, vaikka se välillä hirvittikin ennen lukemista. Olisiko luvassa mukataiteellinen klassisen musiikin kiehtovuuksia esitellevä tajunnanvirtamainen novellikokoelma? Ei - onneksi.

Kokoelmassa on yhdeksän novellia ja minusta tämä oli tälle kokoelmalle oikein sopiva mitta. Sivuja on 220, joten mistään ohuesta läpyskästä ei ole kyse.

Tarinoiden kehyksenä on kyllä musiikki. On oopperaa, jazzia, joikua ja sitä klassistakin. Pop ja rock jäivät tosin pois. Kehys on hento, mutta samalla hyvin läsnäoleva. Musiikista ei niinkään puhuta, vaan sitä eletään.

Suosikeiksini nousivat erityisesti Karavaani, Joiku ja Jannen pää. Karavaani oli avausnovelli ja hyvin pysäyttävä sellainen. Mitä tapahtuukaan kun tytär pääsee mukaan isän soittokeikalle? Joiku on tuo takakannessakin kuvattu, shamanistisuutta henkivä novelli, jonka loppuratkaisu pääsi yllättämään. Jannen pää kertoo haikeallakin tavalla erään miehen tarinaa, joka tuntee olevansa kuin Sibelius. Saako hän Ainonsa?

Mozartin hiukset -kokoelma jätti hyvän mielen, vaikka novellit eivät juuri onnellisia happy end -tarinoita olleetkaan. Useimpiin jäi kuitenkin toivo, uusi mahdollisuus.
Tutustun jatkossakin mielelläni Maritta Lintusen tuotantoon, sillä pidin hänen kerrontatyylistään paljon. Siinä oli kauneutta ja vähäeleisyyttä, mutta silti soljuvuutta.

Kattavammin tästä on kertonut Hanna Kirjainten virrassa. Myös Joana Hiirenkorvia ja muita merkintöjä -blogissaan on kertonut tästä.

5. toukokuuta 2011

Charlaine Harris: Verenjanoa Dallasissa (2002)

Living Dead in Dallas
Suomennos: Johanna Vainikainen-Uusitalo
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 292
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: kirjasto


Sookie Stackhousen elämä Bon Tempsin pikkukaupungissa on kaikkea muuta kuin mutkatonta. Vampyyrin deittailu merkitsee valvottuja öitä ja jatkuvaa verenvähyyttä, ja pahempaa on luvassa: ensin Sookie löytää miespuolisen työkaverinsa murhattuna, sitten hänen kimppuunsa hyökkää metsästä mainadi, jonka viiltämät myrkylliset haavat tietävät varmaa kuolemaa. Sookie pelastuu täpärästi Billin pahamaineisten vampyyriystävien avulla, jotka tarjoutuvat imemään myrkyn pois Sookien verenkierrosta (ja nauttivat joka sekunnista).
Vastapalvelukseksi paikallisten vampyyrien johtaja Eric vaatii Sookieta hyödyntämään telepaatikon kykyjään kadonnen vampyyrin etsimisessä. Niinpä Sookie vetää peruukin päähänsä ja lähtee soluttautumismatkalle Dallasin epäkuolleiden päämajaan. Ei aikaakaan kun hänellä on verenjanoisten vampyyrien lisäksi liuta muita yliluonnollisia olentoja ja vampyyrivastaisia fanaatikkoja. Ja kälkimmäiset saattavat olla näistä kaikista vaarallisimpia...

Oma arvio:
Tämä toinen osahan piti sitten tietysti ahmaista heti perään. Vaikka jokainen kirjasarjan kirja sisältää oman tapauksensa, on näillä jonkinlainen yhtenäinen tarinakin koskien lähinnä Sookien, Billin - ja Ericin välisiä suhteita. Joten tämä kannattanee lukea järjestyksessä, jottei mene ihan sekaisin.

Verenjanoa Dallasissa oli mielestäni hitusen vakavamman puoleinen Veren voimaan verrattuna. Mutta vain hitusen. Vakavuus koostui lähinnä Billin ja Sookien välisen suhteen ongelmista, joita puitiin tässä enemmän. Ja mielestäni oikein onnistuneesti! Tämä ei ole mikään parisuhdeopas ja opettavaa sävyä on turha hakea. Sookien on vaikea sulattaa sitä, ettei Bill käyttäydy kuin ihminen. Bill taas kohtelee Sookieta kuin omaisuutta ja tämä saa 2000-luvun itsenäisen naisen raivon partaalle. 1800-luvulla kasvatuksensa saanut Bill ei tahdo ymmärtää, mistä kenkä puristaa. Ongelmia syntyy, kun toisen näkökantaa ei ymmärretä.

Matka Dallasiin tuo piristävää vaihtelua ja laajentaa tietoisuutta vampyyrien järjestäytyneisyydestä. Yllättäen myös muodonmuuttajat ovat järjestäytyneet, vieläpä hyvin tehokkaasti.
Ajattelin etukäteen, etten pitäisi siitä kuin yliluonnollisia olentoja putkahtelee esiin enemmässä määrin. Mutta ei se sitten kuitenkaan häirinnyt, vaan tuntui jopa suorastaan luontevalta. Vampyyrit, telepaatikot, mainadit, muodonmuuttajat, ihmissudet... Mukaan vaan!

Ilokseni huumori oli yhä säilynyt tässä mukana. Pidän kovasti Harrisin tyylistä käyttää Sookieta fokalisoijana ja tässä esimerkkitekstinäyte (s. 56-57):
"Minusta sinä mietit Samia aivan liian paljon", Bill sanoi jättäen minut haukomaan henkeäni.
"Oletko sinä mustasukkainen?"
Bill oli ollut varautunut toisten vampyyrien ihaillessa minua, mutta olin kuvitellut sen olevan pelkkää reviirin puolustamista. En tiennyt, miten suhtautua tähän uuteen ilmiöön. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku oli mustasukkainen minun huomiostani.
Bill ei vastannut mitään, mikä oli ärsyttävää.
"Hmmm", sanoin miettivästi. "Vai sillä lailla."
Hymyilin itsekseni kun Bill auttoi minut ylös portaita ja vanhan talon läpi makuuhuoneeseeni: samaan huoneeseen, jossa isoäitini oli nukkunut niin monta vuotta. Nyt seinät oli maalattu vaaleankeltaisiksi ja panelointi maalarinvalkoiseksi, verhot olivat valkoiset ja niissä oli pieniä kirkkaanvärisiä kukkia. Päiväpeitekin sointui niihin.
Menin kylpyhuoneeseen pesemään hampaani ja hoitamaan muut tarpeelliset toimet, ja palasin yhä Ericin paitaan pukeutuneena.
"Riisu tuo yltäsi", Bill sanoi.
"Kuule Bill, ihana ajatus mutta tänä iltana -"
"En vain halua nähdä sinua hänen paidassaan."
Vai sillä lailla. Tähän saattaisi vaikka tottua. Toisaalta siitä tulisi rasittavaa, jos Bill veisi sen liian pitkälle.

Riemukseni myös Eric oli enemmän esillä tässä toisessa osassa. Ericillä on aivan ihanan röyhkeä asenne, mikä kiehtoo minua suunnattomasti (joskin vain fiktiossa). Hänen suhteensa Sookieen on mukavan kutkuttava ja pitää tietynlaista jännitettä yllä. Eric tuntuu saavan mitä haluaa, mutta Sookie näyttää olevan poikkeus - ainakin toistaiseksi...

Tunnustan, että minua on jonkin verran hämmentänyt näiden kirjojen seksikeskeisyys. Ei tämä mitään pornoa ole, kuvailu on aika ylimalkaista ja useimmiten akti on jätetty kokonaan kuvaamatta. Mutta tietynlainen seksuaalinen vire on yllä koko ajan, joko uhkaavana (raiskauksen uhka) tai romanttisena (Bill ja Sookie) tai muuna tapahtumana (esim. tässä osassa järjestetyt seksiorgiat).
Lienkö liian vanha, mutta en muista että omassa nuoruudessani 15 vuotta sitten olisi näin avoimesti seksiä käsitelty nuortenkirjoissa! Tarkoitukseni ei ole nipottaa, kunhan ihmettelen ilmiötä.

Kröhöm.

Ja sitten kolmannen osan kimppuun... Voipi olla, että joutunen ostamaan englanniksi koko sarjan.

P.S. Kirjaa ovat blogeissaan käsitelleet niin marjis kuin Sarakin.

The Southern Vampire Mysteries:
Veren voima
Verenjanoa Dallasissa
Kylmäveristen klubi

4. toukokuuta 2011

Lukemattomia kirjoja

Joskus näissä kirjablogeissa seikkaillessani suorastaan tuskastun. Miten ihmeessä ehdin lukea kaikki kiinnostavat kirjat? Ja miten ihmeessä muistan kaikki kiinnostavat kirjat?
Tämä pää on sama kesät talvet ja toisinaan asioita vaan unohtuu...

Kiitos Kuuttaren tämän postauksen, tajusin Goodreadsin olemassaolon.
Olen jonkin asteinen listausfriikki ja niinpä tämä oli mukava yllätys. Onhan meillä tietysti LibraryThing, mutta pyrimme pitämään sen listauksena omista kirjoistamme. Emme mielellään lisää sinne liikaa kansioita, sillä sen selaaminen kännykällä vaikeutuu hieman (se on kuulkaa kullan arvoinen kirjaostoksilla!).

Ihan kaikkea Goodreads ei löydä (esim. kotimaisia, uusia esikoisteoksia), mutta varsin kattavasti kaikkea kuitenkin.
En ole omaa TBR-listaani laittanut mihinkään tärkeysjärjestykseen ja aion pitää Goodreadsia vain TBR-listana lähinnä itselleni vaikka sitä toki saa käydä kuikuilemassa. Suosituksiakin otan mielelläni vastaan, vaikka nytkin lukemattomien kirjojen listalla on yli 100 kirjaa...

Miten te muistatte mitä pitäisi lukea?

2. toukokuuta 2011

Charlaine Harris: Veren voima (2001)

Dead Until Dark
Suomennos: Johanna Vainikainen-Uusitalo
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 336
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto


Sookie Stackhousen elämää voisi luulla tylsäksi. Hän työskentelee tarjoilijattarena Merlotte'sissa ja asuu isoäitinsä kanssa vanhassa talossa Bon Tempsin pikkukaupungin laitamilla. Sookiella on kuitenkin salaisuus. Hän osaa lukea ihmisten ajatuksia, mikä ei todellakaan tee deittailusta helppoa.
Eräänä iltana baariin astuu Bill-niminen komea muukalainen, eikä Sookie pysty ilokseen lukemaan ainoatakaan miehen ajatusta. Orastavan romanssin tiellä on vain pieni mutta: Bill on vampyyri. Ja mikä pahempaa, tämän ystäväpiiri koostuu toisista epäkuolleista.
Kun eräs Sookien työtovereista löydetään kotoaan kuolleena, puremajälkiä ruumiissaan, Bill ja hänen verenjanoiset toverinsa vakuuttavat syyttömyyttään. Mutta kuka sitten tappaa vampyyreja tapailevia nuoria naisia? Ja kenen vuoro on seuraavaksi?

Oma arvio:
Olen edelleen kovin huono seuraamaan tv-sarjoja. Kiitos Elisa Viihteen, on sentään digiboksille kertynyt koko tähän asti Suomessa näytetty True Blood -sarja, joka perustuu näihin kirjoihin. En tosin ole katsonut vielä ainuttakaan jaksoa. Olen oikeastaan iloinenkin siitä, sillä nyt sain muodostaa rauhassa oman mielikuvani henkilöistä.

Oikeastaan taivuin kokeilemaan tätä The Southern Vampire Mysteries -sarjaa jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta. Olen kiinnostunut vampyyri- ja kauhukirjallisuudesta, joten täytyyhän minun lukea tämä. Lisäksi "kaikki" tuntuivat seuraavan True Blood -tv-sarjaa ja/tai lukevan näitä kirjoja. Lisäksi ystäväni H oli hehkuttanut minulle Eric Northmanin hahmoa, jonka taatusti pitäisi olla minun makuuni - vaalea, pitkätukkainen viikinkivampyyri.
Tuoreessa muistissa oli kuitenkin vielä Stephenie Meyerin Houkutus, joka kerta kaikkiaan oli ylittää sietokykyni. Se oli niin luokattoman huono tekele, että en oikein uskaltanut enää tarttua mihinkään suurta suosiota keränneeseen vampyyrikirjaan.

Hain siis tänään kirjastosta vinon pinon kirjoja, sisältäen kolme The Southern Vampire Mysteries -sarjan suomennettua kirjaa. Veren voima, sarjan ensimmäinen osa, loppui juuri. Suorastaan ahmaisin ne reilut 300 sivua tämän päivän aikana. Viimeistään huomenna on aloitettava seuraava osa...

Ensiksi on toki sanottava, että hömppäähän tämä on. Mutta on sanottava sekin, että tämä on oivallista ja hyvin viihdyttävää hömppää. Parasta Veren voimassa oli ehdottomasti huumori. Harris kirjoittaa juttuaan pilke silmäkulmassa, eikä ota vampyyrimaailmaa niin kuoleman vakavasti.
Ehkä tämä on ratkaisevin ero Houkutuksen ja Veren voiman välillä. Houkutus yritti olla vakavasti otettava - ja onnistui olemaan surkean naurettava (olen pahoillani, mutta Houkutuksen kohdalla en vain voi käsittää sitä, miten joku voi pitää siitä).  
Veren voima ei yritä, joten lopputulos on hilpeän kepeä ja samaan aikaan kuitenkin varsin laadukas genrensä puhdas edustaja.

Hilpeys lienee Veren voimassa olevassa huumorissa. Yllätyin sen runsaudesta, jota oli kuitenkin annosteltu sopivalla kauhalla. Mikään komiikkajuttu tämä ei kuitenkaan ole, mutta tässä osataan nauraa vampyyri-ilmiölle ja genrelle. Eihän nyt vakavalla naamalla voi lukea ihastuneen tarjoilijattaren pohdintoja siitä voiko vampyyri saada erektion!

Pidin Sookien hahmosta paljon. Sookie ei ole mikään täydellisyys, vaan tuntuu todella uskottavalta kiivastumisineen, möksähtämisineen, pelkoineen ja jännittämisineen. Sookie on 25-vuotias ja tuntuu myös keskiverrolta sellaiselta. Veren voiman kertojana on Sookie itse ja kertojana hän ottaa hyvin läheisen kontaktin lukijaan kommentoimalla muiden puheita ja harmitellessaan toisinaan omaa typeryyttään. Onneksi hän ei kuitenkaan millään tapaa puhuttele lukijaa, se olisi ehkä ollut jo liikaa.
Erityiskehuja on annettava myös siitä, kuinka Sookie suhtautuu telepaatiakykyynsä. Hän pitää sitä vammana ja perustelut on aika vakuuttavat. Olen itsekin joskus haikaillut ajatustenlukukykyä, mutta ei siinä kyllä ole hurraamista noin pidemmän päälle. Sookien ajatukset tästä varmasti vaikuttivat siihen, kuinka uskottava hahmo hän onkaan.

Bill on uskottava vampyyri. Niin uskottava kuin siis vampyyri voi nyt vain olla. Harmikseni kuitenkaan ainakaan suomennokseen ei ollut tarttunut hänen kielenkäyttönsä erilaisuus, mihin Sookie on kiinnittänyt huomiota. Billistä tuli vampyyri 1870-luvulla, joten hänellä on hiukan erilainen puhetyyli. Suomennokseen on tarttunut ainoastaan tietynlainen jäykkyys, joka toki sekin kuulunee jonkin verran ajan henkeen.
Pidin siitä, ettei Bill yrittänyt olla mitenkään erityisesti "hyvis". Hän pyrkii kyllä elämään valtavirrassa (eli kuten ihmiset), mutta ei ole häivyttänyt vampyrismiaan. Hän on rehellisesti sitä mitä on - ja pakottaa Sookienkin hyväksymään sen.

Eric Northman ei harmikseni tässä osassa ainakaan päässyt vielä kunnolla esille, mutta sen vähän perusteella mitä pääsi, niin... Noh... Morren maailma yrittää kovasti yhä olla sivistynyt blogi, mutta palaan taatusti Ericiin vielä myöhemmin. Ehkä siihen mennessä olen löytänyt siveellisempiä ilmauksia.

Sookien ja Billin suhteen kehittymisessä Veren voima on ennalta-arvattavissa olevaa tavaraa (joskin seksin määrä pääsi yllättämään), mutta noin muuten loppuratkaisu pääsi yllättämään positiivisesti kahdellakin tapaa. En arvannut murhaajaa (olen kyllä muutenkin tosi huono arvailemaan) ja yllätyin, miten Sookie selvisi loppurytinöissä.

Summa summarum. Morre innostui! Ja tuntuu pitkästä aikaa kivalta löytää jotakin uutta, romanttista, kevyttä hömppää, joka sopii myös minun makuuni. Se kun joskus tuntuu olevan turhan hankalaa. Pitää olla hömppää, muttei liian hömppää. Romanttista, muttei liian ällöimelää. Uskottavia hahmoja. Kiinnostava genre (historia, kauhu, yliluonnollisuus) jne.

Veren voimasta on kirjoittanut myös Kirjamielellä -blogin marjis, joka on lukenut sarjaa pidemmälle kuin minä. Tulen kyllä ottamaan marjiksen pian kiinni!
 Samoin P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sara on tämän sarjan ystävä.

The Southern Vampire Mysteries:
Veren voima
Verenjanoa Dallasissa
Kylmäveristen klubi

Vähäinen huhtikuu, kauhea toukokuu

Huhtikuu, kuukausista julmin. Sanonta piti täällä ainakin parillakin tapaa paikkansa. Ensinnäkin sain luettua naurettavan vähän kirjoja - vain kuusi. Postauksia sen sijaan riitti runsaasti, kiitos 30 päivää kirjoja -haasteen. En sitten tiedä... Määrä ei korvaa laatua.

Huhtikuussa oli myös henkilökohtaisessa elämässä paljon menoa ja vilskettä. Joka viikonloppu jotakin! Ihan kivaa, mutta nyt onkin hyvä aika jo rauhoittua. Menot näkyivät niin vaa'assa, lompakossa kuin lukusaldossakin. Auts.

Toukokuusta on tulossa näillä näkymin varsin kauhupainotteinen. Kiitos teidän, sillä hätähuutooni vastattiin oikein mukavasti (lisää saa tulla!) ja tänään raahasin kirjastosta läjän kotimaista kauhua ja vähän ulkomaista vampyrismia.
Muutakin on kyllä luvassa, älkää huoliko. Ainakin yksi ei-kauhuaiheinen novellikokoelma ja lisäksi höpisen varmaan taas kirjoittamisjuttuja.

Tarkkasilmäisimmät ovat varmaan huomanneet, että kommentointini ja postausnimeni on taas Morre. Hanna M. tuntui niin kovin vieraalta.

Joten Morren maailma palaa taas ruotuunsa!