27. joulukuuta 2011

Emily Brontë: Humiseva harju (1847)

Wuthering Heights
Suomennos: Kaarina Ruohtula
Käännösvuosi: 1976
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 451
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

Yritän epätoivoisesti saada haasteita suoritettua vuoden loppuun mennessä, mutta hitaasti tämä käy. Osin gradun takia, osin uusien konsolipelien takia ja osin siksi, että olen huono pysymään lukusuunnitelmissa. Mutta jokaisen haasteen, johon olen osallistunut, aion kuitenkin suorittaa. Se on vissi se! Humiseva harju on siis osa Totally British -haastettani ja se on viimeinen Gothic Fiction -osiosta.
Koska jälleen on kyse klassikosta, niin en nyt huolehdi juonipaljastuksista. Jos siis haluat pitää jännitystä yllä etkä ole lukenut tätä, niin tämä arvio kannattaa jättää lukematta.

Humiseva harju kertoo Catherine Earnshawin ja orvon Heathcliffen rakkaustarinasta. Odotin ihanan romanttista tarinaa Kotiopettajattaren romaanin tyyliin, mutta hämmästyksekseni tarina oli kovasti paljon erilainen. Tiesin odottaa astetta synkeämpää tarinaa, mutta tämän synkeys, hulluus ja väkivaltaisuus pääsi kyllä yllättämään täysin. Tämän painoksen esipuheessa suomentaja Kaarina Ruohtula kertoo romaanin aikalaisvastaanotosta, jossa hämmästeltiin sitä, miten nainen voi kirjoittaa tällaisen tarinan. Olin aluksi nyreissäni; miksei muka nainen voisi kirjoittaa syvällisempää ja vähän synkähköäkin rakkaustarinaa. Pah!
Ymmärrän nyt paljon paremmin aikalaisia ja heidän järkytystään. Nykyaikana kirjoittajan sukupuoli ei hetkauttaisi (kuten ei se väkivalta ja hulluuskaan), mutta 1800-luvun Englannissa tilanne on ollut toinen.

Ensinnäkin yllätyin siitä, ettei tässä kirjassa ollut ainuttakaan mukavaa henkilöhahmoa. Heathcliff on synkkä lurjus, mutta ei todellakaan samalla tavoin romanttisella tavalla kuin Rochester (Kotiopettajattaren romaani) tai Darcy (Ylpeys ja ennakkoluulo). Heathcliff on hullu ja sairas sadisti, joka kostaa saavuttamatonta rakkauttaan lähes kaikille viattomille, mukaan lukien oman lapsensa.
Catherine Earnshaw on raivostuttava keimailijatar, joka kohtelee kahta häneen rakastunutta miestä itsekkään laskelmoivasti. Hän on hemmoteltu, turhamainen, itsekäs ja kiero. Lisäksi hän kuolee suunnilleen puolivälissä tarinaa ja olin ihan puulla päähän lyöty. Mikä rakkaustarina se tämä tämmöinen on?
Edgar Linton, josta lopulta tuli Catherinen aviomies, on säälittävä ruikuttaja. Hänen sisarensa Isabella, josta taas tulee Heathcliffin vaimo, on taas turhamainen ja nenäkäs hienopieru.
Linton Heathcliff, joka on Isabellan ja Heathcliffin poika, on vielä pahempi itkupilli ruikuttaja kuin setänsä Edgar.
Catherine 'Cathy' Linton, joka on taas Catherinen ja Edgarin tytär, on myös hemmoteltu prinsessamainen tapaus. Hän päätyy naimisiin ensin Linton Heathcliffin kanssa ja sitten Haretonin kanssa.
Hareton Earnshaw, Cathyn serkku, on jo lapsesta saakka väkivaltainen ja kiroileva moukka.
Eikö olekin ihastuttavaa!?

Tarinaa kertoo taloudenhoitajatar Nelly Dean, josta en myöskään juuri pitänyt. Hänestäkin sai turhan laskelmoivan, manipuloivan ja vähän omahyväisen kuvan. Hän kertoo tarinaansa Lockwoodille, joka on vuokrannut Rastaslaakson kartanon. Lockwoodista ei jäänyt juuri mielipidettä, sillä hän on olemassa tarinassa vain siksi, että Nelly saa kerrottua tarinan jollekin. En ole aivan vakuuttunut tästä kerrontaratkaisusta, joka mielestäni monimutkaistaa juttua ihan turhaan. Nelly olisi voinut kertoa tarinan suoraan lukijalle.

Hienointa Humiseva harju -romaanissa on henkilökuvaus. Huolimatta siitä, etten pitänyt kenestäkään, on tunnustettava hahmojen uskottavuus. Vaikka kaikki kuvataan vain Nellyn kautta, rakentuu henkilöistä yllättävän syvä kuva. Luullakseni se on yksi niistä seikoista, miksi tämä teos on klassikko.
Emily Brontë on saanut tähän myös oivallisella tavalla sen synkeän tunnelman, joka tällaiseen tragediatyyppiseen tarinaan kuuluukin.

Olin silti kuitenkin vähän pettynyt. Osin se johtuu vääristä odotuksistani, mutta osin myös siitä etten vain yksinkertaisesti pitänyt tästä tarinasta. Lapselliseen sävyyn voisin todeta että tää oli ihan tyhmä! Tätä pidetään romanttisena tarinana, mutta minusta tässä ei ollut romantiikan häivääkään vaikka tämä rakkaudesta kertookin.
Tulipahan nyt sivistyttyä.

15 kommenttia:

  1. Minusta Humiseva Harju ei ole mikään romanttinen tarina vaan ennemmikin sellainen sydäntä raastava ;)

    Ihana kuitenkin, tai oli ainakin silloin kymmenisen vuotta sitten, ylikin, kun sen viimeksi luin ;)

    VastaaPoista
  2. Luin tämän jokunen vuosi sitten, ja silloin ainakin pidin kyllä kirjasta. Muistan myös yllättyneeni kirjan "ronskiudesta", vaikkakin koin sen ihan positiivisena asiana kun vertaa vaikkapa siihen, että tämä olisi ollut ällöromanttinen.

    VastaaPoista
  3. Vähän samoilla fiiliksillä olin tämän lukemisen jälkeen kuin sinä, Morre. Odotin jotain nummilla tapahtuvaa rakkaustarinaa ja joo, olihan tässä sitä rakkautta mutta kieroutuneella tavalla. Huhhuh. Ymmärrän kyllä juu tuon klassikkoaseman mutta.. Niin, samoilla linjoilla. Hauska tuuletus kyllä tämä sinun tekstisi!

    VastaaPoista
  4. Samantapaisia ajatuksia olet saanut kuin itsekin. Eipä henkilökaartissa ollut ketään kenet haluaisin tuttavakseni. Ehkä tarina on kertovinaan rakkaudesta, mutta todellako joku oikeasti tässä rakasti ketään? Hullujahan ne on kaikki tyynni!

    VastaaPoista
  5. Minun arvio teoksesta on saman suuntainen :)

    VastaaPoista
  6. Minäkään en ole koskaan pitänyt tästä, aivan samoista syistä kuin sinäkin. Erityisesti Charlotten mutta myös Annen teokset ovat minusta aina olleet huimasti parempia kuin tämä Emilyn ainokainen.

    VastaaPoista
  7. Minä luin tämän tosi nuorena, enkä muista kokemuksesta enää hirveästi. No, muistan että se oli ahdistava kirja, mutta vaikuttavampi kuva minulle on tästä jäänyt kuin vähän pliisusta Kotiopettajattaren romaanista.

    VastaaPoista
  8. Susa, sydäntäraastava on aika hyvä termi.

    Tuulia, tietyllä tapaa minäkin pidin ronskimmasta otteesta. Minulle se sopii paremmin kuin ällöromanttisuus, jos kahdesta ääripäästä olisi valittava.

    Linnea, klassikoista on toisinaan hyvä ravistella pölyjä :D Joskus kyllä vaan hävettää ja vähän harmittaa, kun ei tykkää jostain klassikosta. Pöljää.

    Raisa, ainakin se kuva rakkaudesta oli aika outo. Kiihkeää kyllä, mutta vähän liiankin kiihkeää minun makuuni.

    Jokke, ilahduttaa etten ole ainoa :)

    Lukutoukka, Annen teos minulta onkin vielä lukematta!

    Karoliina, tämä on varmasti tietyllä tapaa mieleenjäävempi kuin Kotiopettajattaren romaani. Tosin pidin KR:sta silti enemmän :)

    VastaaPoista
  9. Myöskään minusta kirja ei ole tippaakaan romanttinen. Rakkaustarinakaan se ei ole, lähinnä tarina vittumaisten ihmisten kostokierteestä. Ja siitä minä juuri pidinkin.

    Aluksi minusta tuntui tyhmältä, että huomautit, että totta kai nainenkin voi kirjoittaa tällaista. Toki voi, mutta no aikakonteksti ja blaa blaa blaa. En enää jaksanutkaan kyseenalaista sinua, itse olen todella huono huomioimaan kirjan kirjoittamisen ajankohdan. (Luen nyt Pikku naisia ja se on minusta raivostuttavan sovinistinen.)

    Se on kuitenkin minusta käsittämätöntä, että annoit vain kolme pistettä. Totta kai kyseessä on makuasia! Perustelitkin pistemäärän. Minun oli näköjään vain pakko tulla huutamaan, että itse pidin kirjasta enemmän kuin sinä. Ei kovin järkevää, mutta minkäs sitä tunteilleen mahtaa. ;)

    Joka tapauksessa hyvä postaus. Sinulta ei kyllä huonoja postauksia tulekaan!

    VastaaPoista
  10. Kirjaa lukiessani mun teki kovasti mieli antaa Linton Heathcliffille kunnolla selkään. :D

    Tarinan enemmän tai vähemmän epämiellyttävistä osasista huolimatta kuitenkin, ehkä vähän yllättäenkin, pidin tästä. Jotenkin se kaikkien tunteiden kiihkeys ja nuo inhottavat ihmiset vaan onnistuivat sopimaan yhteen. :)

    VastaaPoista
  11. Joo ei tarina kyllä kovin romanttinen ole, pelkästään järkyttävä. Itse luin Harjun kesällä, ja odotin myös jotain elämää suurempaa rakkaustarinaa, mutta vastineeksi sainkin kauhukertomuksen. Monesti mietin miksi edes luen näin hirveää kirjaa!
    Loppujenlopuksi pidin kuitenkin kirjasta, se oli mukavaa vaihtelua. Ja henkilöhahmot mielenkiintoisia.

    VastaaPoista
  12. Dee, tarkoitin tuolla aikalaisjutulla sitä, että olihan tuohon aikaan ihan sopivaa, että nainenkin kirjoittaa ja kirjoittaa rakkaustarinaa. Ihmettelin, että miksi sitten rakkaustarinasta nousi sellainen poru! Mutta nyt kun luin kirjan, niin ymmärrän aikalaisten reaktiota paremmin.
    Luulin, että he siis tyrmäsivät naisen kirjoittaman rakkaustarinan, kun odotin vähän samantyyppistä juttua kuin Kotiopettajattaren romaani tai Austen -tyylistä tarinaa.
    Ja pisteet tosiaan ovat makuasia :D Ja kun faktoista ei voi kiistellä, niin makuasioista sitten voi senkin edestä :P

    Satu, mulla oli sama olo. Kyllä teki mieli antaa oikein äidin kädestä!

    Jenni, vaihtelua tämä tosiaan on aikansa tarinoihin nähden! Sikälikin ymmärrän tämän klassikkoarvon.

    VastaaPoista
  13. Minutkin tarina aikoinaan yllätti: minulle tässä oli ihan liikaa tunteita, intohimoa ja vihaa. Enkä oikein osannut pitää henkilöitä uskottavinakaan. Kaiken kaikkiaan kirja ärsytti aika tavalla, ei siksi, että se olisi ollut huono, mutta tosiaan, en vaan tykännyt minäkään!

    VastaaPoista
  14. Hmm, kiinnostus lukea tämä kyllä kasvaa mutta tiedän sitten myös asennoitua sopivasti...
    Nuo yllätykset kyllä myös ajoittain piristävät kun kirjan tyyli muuttuukin ihan toiseksi kuin mitä odotti.
    Vähän samanlainen kokemus oli minulle aikoinaan Bedierin (toimittama?) Tristan ja Isolde, joka myös kertoo rakkaudesta mutta joka suhtautuikin siihen kuin se olisi kuolemaan johtava kivulias ja parantumaton tauti.

    VastaaPoista
  15. Kirjotat ihanasti :)

    Oli kanssa hauska lukea, miten samalla tavalla ajattelit kirjasta: ennakko-odotukset, niiden vaihtuminen epämiellyttävään tietoisuuteen raa'asta juonesta, ärsyyntynyt pettymys. Kotiopettajattaren romaani on enemmän minunkin makuuni, onneksi ei ällöromanttinen(kaan).

    VastaaPoista