6. marraskuuta 2011

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (2010)

Lilla stjärna
Suomennos: Jaana Nikula
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Gummerus
Sivumäärä: 575
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

So I say
thank you for the music, the songs I'm singing
Thanks for all the joy they're bringing...

Abba ei ole kyllä tämän jälkeen entisensä minun korvissani. Tai ainakaan tuo biisi. Sen verran karmeat jälkitunnelmat tästä jäi. Tämä oli ensimmäinen ruotsalaisen John Ajvide Lindqvistin teos, minkä luin mutta ei taatusti viimeinen. Sen verran hyvin tämä vakuutti.

Tarina kertoo siis Theresistä ja Teresasta. Theres on kasvanut hyvin oudoissa olosuhteissa ja näin ollen hän vihaa Isoja eli aikuisia. Teresa on taas kasvanut hyvin tavallisessa keskiluokkaisessa ruotsalaisperheessä, jossa kaikki on periaatteessa hyvin. Lindqvist ei sorru edes mihinkään "mutta kuitenkin perheessä oli alkoholismia" -ratkaisuun, vaan perhe on tavallinen kiireineen, harrastuksineen ym. ilman mitään erityisongelmia. Jokin kuitenkin menee Teresankin kohdalla pieleen...

Yhteen päädyttyään tytöt ikään kuin täydentävät toisiaan. Tietyllä tapaa tätä voi tulkita kaksoisolento -tematiikan kautta. Theres ja Teresa eivät suoraan ole toistensa vastakohtia, mutta jo nimeään myöten (minkä he itsekin huomaavat) he muodostavat yhdessä eheän kokonaisuuden. Theres laulaa, Teresa sanoittaa. Lindqvist on hitsannut heidät hienosti yhteen.

Kantavana voimana Kultatukka, tähtönen -teoksessa on myös musiikki ja musiikkiteollisuus. Kovin valoisaa kuvaa Lindqvist ei musiikkiteollisuudesta maalaa, vaan raadollinen puoli tuodaan voimakkaasti esiin. Mustavalkoinen se ei kuitenkaan ole. Theresin kasvatusvanhempien kokemukset ovat parempia, vaikkeivät he mitään huippuartisteja olleetkaan.
Musiikki itsessään saa sen sijaan asiaankuuluvan kunnioituksen. Onhan sen voima valtava - hyvässä ja pahassa.

Tulkitsin tämän ennen kaikkea hätähuutona nuorten tyttöjen puolesta. Theres ei selkeästi ole perinteinen kiltti tyttö, mutta muut hänen ja Teresan laumaan, Skansenin susiin, liittyvät ovat. Tietyllä tapaa Theres edustaa suoraan heidän pimeää puoltaan; kellarissa kasvanutta, Isojen uhan alla olevaa olentoa.
Kiltit ja hiljaiset tytöt tarvitsevat myös huomiota. Aikuisten sokeus ja naiivius tässä kirjassa on hämmästyttävää, mutta niin todentuntuista. Tarinan aikuiset kyllä kantavat huolta holhokeistaan, mutta jollakin tapaa huoli on enemmän velvollisuudesta kuin rakkaudesta kumpuava. Jerry, Theresin "isoveli", tavoittaa aluksi Theresin maailman hyvin, mutta mitä yhteiskuntakelpoisemmaksi Jerry muuttuu, sitä kauemmas hän Theresistä liukuu.
Lopulta kiltit tytöt päättävät kostaa. Jälki ei ole järin kaunista.

Kultatukka, tähtönen on vahva teos. Siinä on monta teemaa ja monta hätähuutoa. Se ei ole osoitteleva eikä edes moralistinen. Sen kuopan Lindqvist välttää hyvin. Kirja on paikoin raaka, hyvin raaka. Se ei kuitenkaan mässäile väkivallalla hyytyneistä aivoaineksista huolimatta, vaan pahinta on juuri lähes lakoninen toteavuus. Kirja ei ole puhtaasti kauhugenreä edustava, mutta kauhuksi minä tämän silti lasken. Mitään yliluonnollista tässä ei ole. Siinä se kauheus piileekin. Tämä voisi olla totta.

Pientä rokotusta tulee kuitenkin siitä, että paikoin Lindqvist nojaa liikaa sattumiin. Esimerkiksi niinkin vahva käänne kuin Theresin ja Teresan kohtaaminen perustuu sattumuksiin internetissä. Kyllähän kaikkea voi tietysti sattua, mutta näin vahva sattumien summa on vähän liikaa uskottavuutta syövä.
Lisäksi tarinan loppupuolella Teresan vanhemmat katoavat tarinasta jotenkin mystisesti.

Näistä miinuksista huolimatta Kultatukka, tähtönen on todella hyvän kamala kirja.
Sitä on luettu myös näissä blogeissa: Kirjojen keskellä,Kolmas linja,Lukuisa, Järjellä ja tunteella sekä Kirjamielellä.

7 kommenttia:

  1. Pidin tästä arviosta, minusta antamasi rokotus oli kiinnostava ja aiheellinen. Minuakin välillä harmittaa, että jos teoksessa annetaan liian suuri rooli sattumuksille, sillä toisinaan sillä vain yritetään välttää logiikkavirheet. Tätä teosta en ole lukenut, joten en tämän perusteella tietenkään puhu.

    VastaaPoista
  2. Minulle tämä kirja oli aivan liian raaka. Pahinta oli nimenomaan se väkivaltaisten kohtausten toteava, yksityiskohtainen kuvaus. Jotenkin niissä kirjan seesteisissä kohdissa ehti unohtaa, miten raakaa se meno voikaan olla... Ahdistuin ihan valtavasti. Luultavasti eniten juuri siksi, että tämä voisi tapahtua oikeasti. Toivottavasti ei tapahdu.

    Kolme Lindqvistiä taitaa olla minulle tarpeeksi.

    VastaaPoista
  3. Minä jotenkin tulkitsen sen tyttöjen kohtaamisenkin siksi "selittämättömäksi ja yliluonnollisuuden sävyttäväksi twistiksi", mitä Lindqvist kirjoissaan suosii.

    Todellakaan ei tämän jälkeen tule kuunneltua Abbaa samalla tavalla kuin ennen..hrr..

    VastaaPoista
  4. Lindqvist on ollut pitkään luettavien listallani, mitä enemmän arvioita luen sitä enemmän alkaa kiinnostamaan! Varsinkin tuosta Abba -viittauksesta pitäisi päästä ottamaan selvää...

    VastaaPoista
  5. Hemmetti, pitääkö minunkin lukea tämä. Ystävät hämärän jälkeen oli aikanaan pieni pettymys hehkutuksien jälkeen, mutta tätä kirjaa on kehuttu blogeissa paljon ja vakuuttavasti...

    VastaaPoista
  6. Mielenkiintoisen oloinen kirja, jota on monissa lehdissä suositeltu. Tuo sivumäärä hippasen pelottaa... ;p

    VastaaPoista
  7. Hanna, juuri se logiikkavirheiden välttäminen tästä tulkintani mukaan välittyi. Jos kirjassa olisi edes hämmästelty sitä sattumaa, olisi se voinut olla vähän parempi.

    Maija, pelkäsin itse tuota raakuutta etukäteen, mutta ehkä olin tarpeeksi hyvin varustautunut. Odotin koko ajan pahempaa.

    Susa, tulkinnanvarainen juttuhan tuo varmasti on. Ja joo. Abbat meni nyt ihan uusiksi :D

    Villasukka, hophop! Suosittelen.

    Salla, pitää. En kyllä osaa verrata tätä Ystävät hämärän jälkeen -kirjaan - vielä.

    Anni, tämä on melko nopealukuinen kirja sivumäärästä huolimatta. Kieli ja kerronta on hyvin suoraviivaista.

    VastaaPoista