22. lokakuuta 2011

Joe Hill: Sarvet (2010)

Horns
Suomentaja: Kari Salminen
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 432
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Ajattelin ensin, että annan tämän hautua huomiseen ja keksin LauantaiLyriikka -postauksen, mutta en malttanut. En sitten millään.

Odottelin Sarvet -romaania hiukan jännittyneenä. Muistanette, etten juurikaan ollut vakuuttunut Sydämen muotoinen rasia -romaanista, kun taas novellikokoelma Bobby Conroy palaa kuolleista vakuutti aivan täysin. Kirjojen keskellä -blogin Maija ei vakuuttunut tästä romaanista, Booksy suhtautui hieman positiivisemmin.

Minut (ja puoliskoni) Sarvet onnistui keihästämään lähes napakympin arvoisesti. Joe Hill onnistuu tehokkaalla tavalla käyttämään vanhaa kunnon Vihtahousua hyväkseen. Luulisi, että piru-juttu on jo kulutettu kauhun parissa loppuun, mutta ei. Joe Hill todistaa, että piru sopii arkipäiväisiin ympyröihin kenties paremmin kuin koskaan.

Ig siis herää eräänä aamuna sarvet päässään. Tyttöystävä Merrin on kuollut raa'alla tavalla vuotta aiemmin ja nyt Igiä pidetään pervona seksimurhaajana. Lukemisen aikana onnistuin epäilemään lähes kaikkia koko ajan vuorotellen. Oliko surmaaja Lee Tourneau, Igin paras kaveri - ja parisuhteen kolmas pyörä? Vaiko isoveli Terry, jolla meni aina paremmin kuin Iggyllä? Ehkä Glenna, tyhmä hutsu? Eric, joka oli jo lapsena hyvin viehättynyt väkivallasta? Ihan joku muu? Tai ehkä kuitenkin Ig itse?
Iggyn muuttuessa hiljalleen demoniksi, alkaa vyyhti aueta hissukseen.

Minusta Hill yhdistää tässä tehokkaasti monta kliseetä saaden aikaan maukkaan keitoksen. Pohdinnassa on hyvä ja paha, uskonto, kolmiodraama, sisaruskateus, rikkaan lapsen -topos, ihmisen salaiset mielihalut ja psykopatia. Kaikki vanhoja juttuja yhtä kaikki, mutta uudella tavalla käsiteltynä.
Ajattele nyt. Saatanan ja Jumalan pitäisi olla sodassa keskenään. Mutta jos Jumala vihaa syntiä ja Saatana rankaisee synnintekijöitä, eivätkö he silloin työskentele samalla puolella? Eivätkö tuomari ja teloittaja ole samaa joukkuetta? (s. 369)

Iggyn suhtautuminen omaan demonisuuteensa on uskottavaa ja ilokseni Hill ei sorru 'se olikin vain unta' -tyyppiseen loppuun. Sarvet sisältää reaalifantastisia piirteitä, mikä on vienon uusi tuulahdus kauhussa. Igin demonisoitumista ei selitetä (tai jätetä selittämättä) psykologialla tai alitajunnalla, vaan se esitetään faktana. Sarvet todella kasvavat Iggyn päästä ja ne antavat hänelle tietynlaisia voimia. Iggy ei ole supersankari (sille ajatukselle tässä lähinnä vinoillaan), vaan voimilla on huonotkin puolensa. Sitä ei aina haluaisi tietää mitä ihmiset todella ajattelevat.

Pidän myös valtavasti siitä, millaisen naiskuvan Hill rakentaa kauhukirjallisuuteen. Naisilla on hiukan taipumus olla kauhussa (etenkin elokuvissa) avuttomana kirkuvia olentoja. Hillin romaaneissa nainen on muutakin. Toimija ja jotakin muuta, miltä päällepäin näyttää.
Saatan olla puolueellinen, sillä Hill on selvästi mieltynyt rock-henkisiin naisiin.

Hillin kielenkäyttö on ronskia ja suoraviivaista. Kielellä ei juuri kikkailla, mutta eipä se ole tarpeenkaan. Minusta tämä oli huomattavasti sujuvampaa kerrontaa kuin Sydämen muotoinen rasia -romaanissa. Maijan mainitsemia suomennosmokia en edes huomannut tarinan imussa, mutta kyllä ne siellä ovat. Noloa, sanoisin. Partnerukset?!

Siitä olen Maijan ja Booksyn kanssa yhtä mieltä, että ihan pikkiriikkisen tätä olisi voinut tiivistää. Ei paljoa, mutta vähän löysää tässä oli. Tarinaa kerrotaan paikoin monestakin näkökulmasta ja laajasta aikaperspektiivistä, joten viehän sellainen tilaa. Mutta esimerkiksi Iggyn saarnakohtaus demonina oli mielestäni aika turha.
Lisäksi rokotan aavistuksen sentimentaalisuuteen taipuvasta lopusta. Ehkä tämä taas uppoaa amerikkalaisiin paremmin.

Sarvet oli kuitenkin hyvin viihdyttävä kokonaisuus. Sen luki aika nopsasti, tarina imaisi mukaansa ja lopuksi jäi hyvä fiilis eikä palaneen käryä nenään. Keskitasoa parempaa kauhua, ehdottomasti.

5 kommenttia:

  1. Mulla on jo aika ehtinyt kullata muistoja: tämä kirja ei enää tunnu niin huonolta kuin tuoreeltaan :)

    Siinä olen ihan samaa mieltä, että "se olikin vain unta" -loppu olisi ollut yksiselitteisesti huono, liian helppo. Ja sen saarnamonologin tarkoitus ei kyllä auennut minullekaan.

    Hillin seuraavan kirjan aion lukea englanniksi, ettei huomio kiinnity kyseenalaiseen käännökseen ;)

    VastaaPoista
  2. Kivaa että viihdyit tämän kanssa!

    VastaaPoista
  3. Minä taas pidin Hillin Sydämenmuotoisesta rasiasta ( joka on ainoa häneltä lukemani), joten jos tämä on vielä parempi, ehdottomasti luettava siis täälläkin :)

    VastaaPoista
  4. Luin tämän ihan tuossa muutama viikko sitten, ja aika lailla samoilla linjoilla olen arviosi kanssa. Mielenkiinnolla odotan Hillin seuraavaakin kirjaa. Vähän ehkä toivoisin, että mies palaisi vielä novellien pariin, sen verran vakuuttava tuo "Bobby Conroy..." oli.

    VastaaPoista
  5. Onpa outoa, etten ole vastannut kenenkään kommenttiin?!

    Bobby Conroy -kokoelma on tosiaan yksi parhaista kauhunovellikokoelmista ikinä!

    VastaaPoista