31. lokakuuta 2011

Charles Baudelaire: Pariisin ikävä (1869)

Le Spleen de Paris
Suomennos: Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo
Käännösvuosi: 2010
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 150
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: oma ostos

Tämä teos löytyy osana Kolme ranskalaista klassikkoa -kokoelmasta, jonka Karisto on julkaissut keväällä 2010. Tämän lisäksi kokoelmassa on Anatole Francen Paita ja Marcel Proustin Päivällisvieras ja muita kertomuksia. Palaan näihin kahteen joskus myöhemmin. Ylläolevat tiedot ja pisteet koskevat vain nyt käsittelyssä olevaa teosta.

Muistanette, kuinka kovasti "ihastuin" Baudelairen Pahan kukkia -runokokoelmaan? Jostain syystä en antanut sen häiritä tarttuessani tähän. Pikaselailulla Pariisin ikävä näytti sisältävän kivoja pikkutarinoita.

Pieleen meni. Ihmettelin aluksi, kuinka jutuissa ei tuntunut olevan päätä eikä häntää. Tarinat alkoivat aina varsin kiinnostavasti, mutta muuttuivat sitten käsittämättömiksi. Joko ne tuntuivat jäävän täysin kesken tai sitten ne muuttuivat absurdeiksi, tai sitten ne vaikuttivat yhtä narratiivisilta kuin kauppalista.
Vasta Väinö Kirstinän jälkilause antoi tuntemuksilleni selityksen; nämä olivatkin proosarunoja! Daah! Kas kun en heti ymmärtänyt.

Tässä yksi kokonainen tarina proosaruno:
VIII Koira ja pullo
-Koira se, koira se, pikku hauva, tulepa lähemmäs nuuhkimaan oikein hienoa hajuvettä; se on ostettu kaupungin parhaasta hajuvesiliikkeestä.
Ja koira tulee lähemmäksi heiluttaen häntäänsä, minkä arvelen olevan noiden olentoparkojen naurua ja hymyä vastaava merkki. Se panee uteliaasti kostean kuononsa avatun pullon suulle; sitten se perääntyy äkkiä, säikähtäen, ja alkaa haukkua, ikään kuin moittisi minua.
-Voi sinua, koira parka, jos olisin tarjonnut sinulle kasan ulosteita, olisit ihastuneena nuuskinut sitä ja ehkä hotkaissut sen. Tässä sinäkin, ikävän elämäni arvoton kumppani, muistutat yleisöä, jolle ei koskaan saa tarjota hienoja hajuvesiä, jotka saavat sen vimmoihinsa, vaan huolellisesti valikoitua roskaa.
Tarina Runohan suorastaan huutaa tulkintaa. Sitä varten Pariisin ikävän lopussa on liite, joka tulkitsee/selittää  kaikki tarinat runot. Sain käsityksen, että liitteen tulkinnat on tehnyt Väinö Kirstinä. Koira ja pullo tulkitaan näin:
Baudelaire kärsi siitä, ettei hän ollut yleisön suosikki, mutta hänen kunniakseen on sanottava, ettei hän suostunut siihen, mitä aika vaati.

Mjaah. Jälkilauseessa Kirstinä kertoo Baudelairen riitaantuneen toimittajien kanssa miltei poikkeuksetta, koska toimittajat halusivat muuttaa juttuja. "Olenhan sanonut teille: Poistakaa koko kappale, jos kappaleessa ei yksi pilkku teitä miellytä, mutta älkää poistako pilkkua; sillä on syynsä olla olemassa.", kirjoitti Baudelaire eräälle toimittajalle.
Minä olen ymmärtänyt, että tuota "muuttelua" on kutsuttu kustannustoimittamiseksi.

Oli miten oli, en vain onnistu käsittämään tässä sitä runoa. Näen tuossa esimerkissä kyllä tarinan; lyhyen, ihan hyvän ja tulkinnallisen tarinan. Mutta en runoa. En millään ilveellä.
Baudelaireahan pidetään proosarunouden isänä ja Kirstinän mukaan Pariisin ikävä on tunnetuin proosarunoteos. Olenpa nyt sivistynyt siltäkin osin, vaikka kyllä tarkoituksettomasti.
Kirstinä selvittää kyllä, miten (Baudelairen mukaan ilmeisesti) proosaruno eroaa runoudesta. Baudelaire ihaili Edgar Allan Poea ja "Poen käsitykset proosamuodon vapaudesta ovat voineet yllyttää Baudelairea etsimään proosamuodosta avoimempaa, monisävyisempää muotoa kuin säkeellinen runo tarjosi". Sitten tulee pitkät pätkät selityksiä siitä, kuinka runoudella on metafyysisiä tehtäviä, punnittua ilmaisua ym.

En vain käsitä miten tämä eroaa rehellisestä proosasta? Miksei tämä ole proosaa? Siksi, kun tämä on näin lyhyt? Olen tottunut kutsumaan tällaisia lyhyitä juttuja mm. raapaleiksi. (Ainakin Kosmoskynä -lehdessä raapaleet ovat 100 sanan pituisia tarinoita.)

Charles Baudelaire vetäisi taas hienosti yli Morren hilseen. Ehkä jatkossa jätän suosiolla vanhan runoilijaparan rauhaan. Häntä eivät ymmärtäneet aikalaisensa, enkä minä, mutta ilmeisesti joku kuitenkin!

6 kommenttia:

  1. Hm, aika hämmentävä kieltämättä ainakin tuo koirajuttu. Ei tuo minussakaan kovin metafyysisiä mietteitä inspiroi... Pisteet kuitenkin, että luit! Näin se sivistys karttuu.

    Ja onnea palkinnosta minunkin puolestani!

    VastaaPoista
  2. Just, onpa siinä tarina.
    Tosin lajina proosarunosta on todettava että 1800-luvulla raapaleita ei taidettu vielä tuntea ja novellimuodonkin suuruudet olivat vasta tulossa, eli en tiedä kirjoittiko tuollaisia tarinoita kukaan muu tuohon aikaan Euroopassa.
    Minäkin kyllä tuon esimerkin määrittäisin suoraan proosaksi enkä siihen olisi Kirstinän tulkintaa tarvinnut...

    VastaaPoista
  3. Proosaruno on ihan uusi asia minulle. Ketkä muut ovat sellaista kirjoittaneet? Miksi en muista, että proosarunoudesta olisi mainittu mitään äidinkielentunneilla? Vaikka luulenpa, että en olisi näitä lukenut opettajan suosituksestakaan :)

    VastaaPoista
  4. Hei eikö nämä voisi olla fragmentteja? Eiks kuullostaisi vielä hienommalta kuin proosaruno, heh.

    VastaaPoista
  5. Luru, kiitos :) Ja joo. Mm. tämän takia blogit ovat iloinen asia; sivistys tarttuu!

    Amma, eipäs naureskella siellä! :D

    hdcanis, olet oikeassa. Raapaleita ei taatusti ollut ja novelli ei ollut vielä niin tunnettu. Toki ainakin Poe on ollut vaikuttamassa Baudelaireen.

    Maija, meinasin sanoa, että proosaruno on uusi asia, mutta eihän se nyt pidä paikkaansa :D Onhan juuri tämä esimerkki 1800-luvulta jo vanha juttu.
    Väinö Kirstinä itse kirjoittaa ainakin proosarunoja, mutta muita vastaavia en osaa nimetä.

    Erja, kuulostaa hienolta! ;)

    VastaaPoista