5. syyskuuta 2011

Sarah Waters: Vieras kartanossa (2009)

The Little Stranger
Suomennos: Helene Bützow
Käännösvuosi: 2011
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: 592
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale

Vieras kartanossa on kerännyt runsaasti jo blogisavuja ja arviot siitä ovat olleet pääasiassa hyvin positiivisia. Niinpä minunkin odotukseni kirjasta olivat aika korkealla, kun ottaa vielä huomioon aihepiirin. Historiallinen kartanoromaani englantilaisessa idyllissä kera kummituksien! Voiko parempaa toivoakaan? Lisäksi arvostan Tammen Keltainen kirjasto -sarjaa, sillä se jo pelkästään luo odotuksen tietynlaisesta korkeakirjallisesta tuotteesta.

Tämä oli kuitenkin minulle pettymys. En tiedä johtuuko se enemmän korkeiksi paisuneista odotuksista vaiko mistä. En varsinaisesti sanoisi kirjaa huonoksi - olen lukenut huomattavasti huonompiakin tekeleitä. En koe aikani menneen hukkaan, olihan tämä ihan ok lukuromaani. Tässä vain olisi ollut aineksia parempaakin tarinaan.

Tarina sijoittuu 2. maailmansodan jälkeiseen Englantiin. Keskiössä on rapistuva kartano Hundreds Hall ja sen asukkaat sekä kertojanakin toimiva tohtori Faraday, nelikymppinen poikamies. Englantilaisella maalaisaatelilla ei mene noina aikoina kovinkaan hyvin ja sotakin on jättänyt jälkensä. Kartanon nuori isäntä, Roderick Ayres, koittaa selvitä laskuista ja muista käytännön asioista, mutta työ käy ylivoimaiseksi kohtalokkain seurauksin. Kartanossa alkaa tapahtua muutenkin kummia sen jälkeen...

Suurin ongelma taisi olla se, etten voinut sietää tohtori Faradayta. Ja koska hän toimi kertojana, niin hän oli jatkuvasti kirjassa läsnä. Faraday oli minusta omahyväinen, ärsyttävä nyhverö. Lisäksi hän ei ollut kovinkaan uskottava kertojana. Hän kiinnitti mielestäni liikaa huomiota vaatetuksien ja sisustukseen yksityiskohtiin, Carolinen maantienpölyisiin säärikarvoihin (!! tämä oli kaiken huipentuma...) ollakseen 1940-luvun brittimies. Jotenkin siis minusta mies vain ei kiinnitä huomiota tuollaisiin asioihin. En väitä, etteikö mies ylipäätään voisi olla kiinnostunut yksityiskohdista, mutta nämä olivat jotenkin niin naisellisia yksityiskohtia. Yksityiskohdat ovat toki tyypillisiä tälle kirjallisuudenlajille ja pidän sellaisesta noin muuten. Mutta nyt ulostuloväylä sille ei ollut oikea.
Tai sitten minulla on vain lääkärikertojia kohtaan patoutumia. Enhän voinut sietää Axel Muntheakaan.

Toinen häiritsevä seikka oli pitkäpiimäisyys. Tämä olisi kaivannut tiivistämistä ainakin parin sadan sivun verran. Tiedän, että tällaisten romaanien tietyllä tapaa kuulukin olla tiiliskiviä, mutta niiden pitää olla vetäviä. Ei mitään turhanpäiväisiä jaaritteluja. Etenkin alku oli todella kankeaa, mutta puolivälin kohdalla alkoi jo vähän helpottaa kun alkoi tapahtuakin jotakin.

On tällä kuitenkin toki ansionsakin. Juoni on minusta hieno ja tässä oli erittäin hyvä loppu kaikessa monitulkintaisuudessaan. Loppuratkaisusta onkin keskustelua Järjellä ja tunteella -blogissa, mutta älä kurkkaa sinne ellet ole tätä lukenut!
Monitulkintainen loppu on hienosti avoin, mutta ei liian avoin. Tätä voi jäädä pohtimaan pidemmäksikin aikaa.
Lisäksi tässä on hienosti kuvattu brittiläistä luokkayhteiskuntaa työläisistä maalaisaateliin todellista köyhälistöä unohtamatta. Etenkin rouva Ayres on mielestäni hyvin onnistunut hahmo omassa asemassaan. Pidin myös tohtori Seeleystä, mutta se saattoi johtua siitä, että hän ärsytti Faradayta.

Vieras kartanossa ei siis vastannut odotuksiani, mutta ei se mikään onneton tekele ole. Yllättävän keskinkertainen lähinnä.
Osallistun tällä myös Totally British -haasteen Gothic Fiction -osaan.

12 kommenttia:

  1. Olin aika samoissa tunnelmissa luettuani tämän, ensimmäiset pari sataa sivua odotin sitä että alkaisi tapahtua... Minulla ei ole mitään sitä vastaan että kirjassa luodaan tunnelma vähän hitaammin, mutta reilut 200 sivua on kyllä jo vähän liikaa...

    Maantiepölyiset säärikarvat - mikä kielen kukkanen! :D

    VastaaPoista
  2. Voihan maantienpölyiset säärikarvat!!! :D Minulle kävi uusimman Vareksen kanssa aivan samoin: jos keskimääräinen heteromies näkee kauniin naisen, rekisteröikö hän (vaikka onkin yksityisetsivä), että naisen hameen materiaali on intianpuuvilla???

    En ole lukenut tätä, vaikka mieli tekisi kannen perusteella. Englantilainen kartanomiljöökin kiehtoo, toisaalta minulla on niin vilkas mielikuvitus, että välttelen kaikkea pelottavaa (viime yönä ahdistuin tummaihoisten kotiapulaisten kanssa 60-luvun Mississipissä, oli pitkä yö).

    Hmm, jään miettimään!

    VastaaPoista
  3. Minä pidin tästä kirjasta, toisaalat osasin odottaakin hidasta rytmiä. Faraday ei tosiaan ollut mikään rakastettava hahmo, tosin en tainnut rakastua oikein keneenkään. Nuo säärikarvat multa on menneet täysin ohi! :D

    VastaaPoista
  4. Minä vähän jännitin tämän kirjan lukemista juuri siksi, kun olin ennakkoon lukenut, että on ehkä pitkäpiimäinen ja loppukin ehkä jättää tulkinnan varaa jne. Mutta kuitenkin tempauduin sitten mukaan, enkä kokenut missään vaiheessa pitkästyväni.

    Faraday varsinkin loppua kohden muuttui ärsyttäväksi :)

    VastaaPoista
  5. Olen ihan samaa mieltä monesta jutusta mitä tuossa sanot ja silti pidin kirjasta hurjasti.

    Luin sitä ahmien ja mietin samalla että miksihän, eihän tässä tapahdu mitään. Mutta kai se oli se tunnelma, että ihan kohta tapahtuu...

    Ja Faraday oli nyhverö, mutta niin hupaisa sellainen ja ennenkaikkea niin moniulotteisesti kuvattu kaikkine lääkärinroolin alta pilkistelevine alemmuudentuntoisine pikkupoikamaisuuksiineen. (Huh, mitä mä oikein kirjoitin, sijamuotohirviöitäkö)

    VastaaPoista
  6. Olen lukenut kirjaa vasta suunnilleen niihin säärikarvoihin (!) asti enkä ihan heti ehdi jatkamaan kun on niin paljon muuta. Yleensä kyllä tiiliskivi kuin tiiliskivi saa minut kaipaamaan tiivistämistä, mutta saas kaattoo... :)

    VastaaPoista
  7. En ole vielä tätä lukenut, mutta piti tulla naureskelemaan noille säärikarvoille :-)

    Muistan kun kerran yhden Sandra Brownin romaanin kanssa tunnelmani lässähti totaalisesti, kun miespäähenkilö ajatteli naisen sileydestä ihastellen "hänen täytyy ajella säärensä joka päivä suihkussa käydessään".

    Siis hohhoijaa. Ai että tuollaisia mietit kun tunnet hänen silkkisten sääriensä kosketuksen? Meni romanssi kyllä minun silmissäni pilalle!

    VastaaPoista
  8. Mä en ole tätä lukenut, vaikka pari Watersin kirjaa olenkin lukenut ja Yövartio on jäänyt mieleen todella hyvänä. Kävin kyllä uteliaisuuttani lukemassa tuon Susan keskustelun ja se itse asiassa herätti kiinnostusta tähän kirjaan vähän lisää. :)

    Miehen tekemiä havaintoja jäin miettimään. Monissa vähän vanhemmissa kirjoissa herrasmiehet arvioivat usein hyvinkin tarkasti omaa ja muiden ulkonäköä. Tulee epämääräisiä muistumia mieleen 1800-luvun klassikoista, joissa gentlemannit tutkailevat salavihkaa muiden vaatetusta ja arvioivat viiksien asentoakin, kun arvottavat itseään ja muita.

    Ja 1900-luvun kirjailijoista vaikka Mika Waltarikin on sellainen, että muistelen hänen miespäähenkilöittensä kiinnittävän huomiota materiaalisiin pikku yksityiskohtiin. :)

    Watersin vanhempi tuotantohan on sellaista "Dickens-pastissi" -tyyliä. Ehkä jotain samaa on tässäkin kirjassa, vaikka uudempaan aikaan sijoittuu?

    VastaaPoista
  9. Sain tämän lainaan jo kesällä yhdeltä ystävältäni ja olen ihan varma, että ihastun kirjaan, koska Englanti ja ripaus goottilaisuutta on kohdallani toimiva yhtälö. Nyt mietin kuitenkin niitä säärikarvoja - ja pelkään myös tiiliskiveä. Olen lukenut niin monta uutta ja vanhaa ohutta kirjaa, että osaisinkohan edes keskittyä järkäleeseen?

    VastaaPoista
  10. Tässä kirjassa on totisesti outoa vetoa kaikista kiistämättömistä ja hyvin analysoiduista puutteistaan huolimatta. Se ei ole Yövartion veroinen, eikä ihan Keltaisen huipputasoa, mutta kuitenkin siinä on jotakin. Faraday ei ole niin kovin luotettava kertoja, siitä ehkä johtuu tuo vastenmielisyys. Hän myös jakosi muutenkin hokea, kuinka nainen ei nyt ollut mikään kaunotar. Kartanohan hänelle oli se rakkain ja himoituin, kuitenkin.

    VastaaPoista
  11. Minustakin tämä oli Sarah Watersin muihin romaaneihin verrattuna auttamattoman keskikertainen. Jotenkin odotin, että jos kummitustarinaa kirjoitetaan, niin siinä ainakin yritettäisiin säikytellä lukijaa nurkan takaa ilmestyvillä aaveilla tai ahdistavalla tunnelmalla. Tässä tunnelma ei pysynyt tiiviinä ehkä juuri sen vuoksi, että itse tarina ei ollut tiivis. Tosin minäkin ahmin kirjaa, eli joku siinä sittenkin vei mukanaan... :)

    VastaaPoista
  12. Kiitos kaikille hurjan runsaasta kommentoinnista!

    Nuo maantienpölyiset säärikarvat tosiaan hyppäsivät silmiini. Lyhyt yksityiskohta, joka tietysti tuo mieleen oikein kunnon pilkunnysväämisen, mutta jotenkin se oli oivallinen esimerkki tuosta yksityiskohdilla kikkailusta.

    Salla on kyllä oikeassa siinä, että aiemmin miehet(kin) ovat ihan uskottavasti voineet kiinnittää huomiota naisen pukeutumisen yksityiskohtiin ulkonäkösaralla. Liekö perua siitä, että kun sai näyttää vähemmän, niin piti tarkkailla sitten oikein huolella? ;)
    Tässä se vaan ei jotenkin tuntunut perustellulta eikä sopinut Faradaylle. Tai sitten tässäkin näkyy se, etten pitänyt Faradaysta.

    Ammalle vinkiksi, ettei tämä ollut kyllä lainkaan pelottava. Johtunee Zephyrin esiinnostamasta seikasta; tässä ei ollut minunkaan mielestäni niin tiivis tunnelma, että pelon tuntoihin olisi päästy. Tarinan rakenne oli liian löysä ja leväperäinen.

    Susan kanssa koin samoin, että loppua kohden Faraday ärsytti entistä enemmän. Jopa niin, että hän ei tuntunut enää uskottavalta. Hänen perustelunsa olivat hatarat (mikä tietysti voi johtua ihan asiallista syistä), mutta se samalla murensi Faradayn uskottavuutta silmissäni.
    (Ehkä lakkaan puhumasta Faradaysta, kun päädyn aina siihen etten voinut sietää kaveria. :D)

    Booksyn esimerkki nauratti xD

    Lumiomenalla on sama pelko kuin minulla joskus; osaako ohuiden jälkeen keskittyä tiiliskiveen? Osaa, jos tarina on hyvä. Tässä se oli vähän työn takana...

    Kirsi, tosiaan tuo Carolinen rumuuden hokeminen nyppi. Eipä olisi ollut Faradaylla paljoa varaa arvostella!! Nih!!

    VastaaPoista