19. syyskuuta 2011

H. P. Lovecraft: Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia (1924-1931)

Suomennos: Ulla Selkälä, Ilkka Äärelä, Osmo Saarinen
Kustantamo: Jalava
Sivumäärä: 310
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Olen hävyttömän vähän tutustunut Lovecraftin tuotantoon. Hänen panoksensa kauhukirjallisuudelle ja laajemminkin kauhuviihteelle on kuitenkin todella merkittävä. Olen joskus teininä lukenut novellin tai kaksi, mutta muistikuvat ovat siltäkin osin kovin hatarat. Niinpä päätin virkistää muistiani.

Varmasti jokainen on ainakin kuullut sanan Cthulhu ja kyse on nimenomaan Lovecraftin luomasta mytologiasta, joka elää yhä tänä päivänä kauhukirjallisuudessa (ja vähän muuallakin, esim. Metallican kappaleessa Call of Ktulu). Novellikokoelma Kuiskaus pimeässä ja muita kertomuksia nojaa voimakkaasti tähän mytologiaan. Oikeastaan vain yksi novelli ei liity asiaan.
Kokoelma sisältää seuravat novellit:
Kammottu talo (1924)
Arthur Jeremyn (1924)
Rotat seinissä (1924)
Hautaholvissa (1925)
Varjo Innsmouthin yllä (1931)
Cthulhun kutsu (1926)
Dunwichin hirviö (1928)
Kuiskaus pimeässä (1930)

Näistä novelleista Hautaholvissa on se, joka ei liity Cthulhu-mytologiaan. Se oli yksi suosikeistani, mutta sen asema tässä kokoelmassa tuntui hieman orvolta juuri tuon mytologiakytkemättömyyden vuoksi. Hautaholvissa on hyvin perinteisen tyylinen pieni juttu haudankaivajasta, joka jää loukkuun hautaholviin. Holvissa tapahtuu kummia ja paha saa palkkansa... Tässä novellissa näkyi parhaimmillaan Lovecraftin taito venyttää jännitys aivan viimeiseen lauseeseen saakka, joka paljastaa novellin idean koko kauheudessaan.

H. P. Lovecraft oli Edgar Allan Poen suuri ihailija ja se näkyy hänen tyylistään. Lovecraftin tyyli ei ole tavoittanut aivan yhtä hienostuneen oloista sävyä kuin Poelle on ominaista, mutta minusta se ei ole huono asia, vaan tuo esiin Lovecraftin omaleimaisuuden.
Lovecraftin tyyli on samalla tapaa tieteellisen oloinen kuten Poellakin. Päähenkilöt ovat usein tutkijoita (antropologeja lähinnä) ja lähestyvät asiaa tieteellisellä uteliaisuudella ja skeptisyydellä. Tästä lähestymistavasta johtuen novelleissa usein esiintyvää Necronomicon -kirjaa on usein luultu ihan olemassa olevaksi kirjaksi. Sen verran vakuuttava se oli, että minunkin piti tarkistaa asia.

Juuri tämä tieteellisyys toisinaan sai minut vähän väsymäänkin. Lovecraftin henkilöt ovat hyvin tarkkoja kuvauksissaan ja analyyseissaan. Ajalleen tyypillisesti tiedemiehet olivat aina nimenomaan miehiä ja tarinat olivat siis kovin miesvaltaisia. Vain novellissa Dunwichin hirviö esiintyy hiukan isommassa osassa nainen, mutta hänkään ei kovin edukseen ja jääkin heti puolivälin jälkeen pois.
En voi olla vertaamatta Lovecraftia juuri Poeen, jonka novelleissa toisinaan oli naisia ja sukupuolisuus ei leimannut Poen tuotantoa niin vahvasti. Tietysti minulla on vielä Lovecraftin tuotannossa paljon luettavaa, joten en ihan lopullista tuomiota vielä anna.

Aikalaisuustuntu näkyi myös maisemakuvauksissa. Kauhun tunnelmaa on perinteisesti luotu paljon luontokuvauksen kautta, mutta tuntuu siltä että se on nyttemmin katoavampaa tyyliä. Lovecraft kuvaili hienosti sumuisia vuoria, kolkkoja metsiä, autioita maaseutuja, ahdistavan tuntuisia pikkukyliä ym. Kuvailu ylipäätään on taiturimaista Lovecraftilta.

Suosittelen tätä kokoelmaa kaikille kauhukirjallisuuden ystäville jo sivistyksenkin vuoksi. Luvassa on hiuksia nostattavaa tunnelmointia ja viimeiseen saakka jännityksessä pitävää otetta.

2 kommenttia:

  1. Minä en ole lukenut Lovecraftia ollenkaan, mutta pikkuveljeltä löytyy muutama kokoelma. Täytyy pyytää lainaan joskus ja sivistää itseään :)

    VastaaPoista
  2. Lue ihmeessä! Lovecraftin blogisavut ovat lähes olemattomat, joten olisi kiva kuulla muidenkin ajatuksia :)

    VastaaPoista