7. heinäkuuta 2011

Kaarlo Törmi: Sivellin, sielu ja maisema (2011)

Kustantamo: Minerva
Sivumäärä: 281
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: arvostelukappale


Suomen kultakauden taiteilijoihin kuuluvat Louis Sparre ja Emil Wikström tekevät retken Venäjän Karjalaan, sadunhohtoiseen Vienaan. Heidän oppaakseen suostuu kuhmolainen kruununtorppari Renne Haverinen, joka oli aiemmin opastanut myös Sparrea ja Gallen-Kallelaa samoissa maisemissa. Yli tuhannen kilometrin matka tehdään jalkapatikassa ja veneellä. Reitti kulkee kuuluisimpien runokylien kautta Kuhmosta aina Paanajärvelle pohjoiseen.
Erilaiset vastakkainasettelut kytevät Rennen mielessä: herrat ja rahvas, suomalaiset ja venäläiset, luterilaiset ja ortodoksit. Ennakkoluulot karisevat kuitenkin pikkuhiljaa, muuttuvat järjettömiksi ja turhiksi.
Vasta Pariisista palanneiden taiteilijoiden elämänpiiri on täysin erilainen kuin Rennen. Syntyy kohtauksia, jotka ovat huovismaisen huvittavia, hämmentäviä ja liikuttaviakin. Taiteilijat suhtautuvat Renneen hienotunteisesti, Renne nuoriin miehiin kuin omiin poikiinsa. Keskustelut kuvataiteesta Rennen ja taiteilijoiden välillä ovat herkullisia, ja huumorikin kuplii pinnan alla.
Kun matkalaiset sitten yllättäen tapaavat Paanajärvellä Akseli Gallen-Kallelan ja tämän ihastuttavan Mary-vaimon, kohtaamisesta tulee väistämättä matkan kohokohta. Karismaattinen mutta myös kompleksinen Gallen-Kallela näyttäytyy Rennelle nyt myös uudessa valossa.
Kun matka vihdoin päättyy, Venäjän ja Suomen rajan ylittää muuttunut Renne. Myös mielen matka on ollut pitkä, eikä kotiinpaluun riemua voita mikään.

Oma arvio:
(Huh! Olipa pitkä takakansiteksti. Ehkä niistä on tosiaan aika luopua...)

Sivellin, sielu ja maisema on melkoisen ytimekäs nimi tälle romaanille. Siihen kiteytyy kaikki olennainen tämän kirjan kansien välistä. Kaarlo Törmi on minulle uusi tuttavuus kirjailijoiden saralta, mutta mielelläni varmasti luen häneltä jatkossa jotain muutakin. Hän on aiemmin kirjoittanut nuorten romaaneja ja kuunnelmia.

Tarinan keskushenkilö on Renne Haverinen. Yllätyksekseni hän on todellakin ollut olemassa ja oikeastikin opastanut Gallen-Kallelaa Karjalan maisemissa. Tämän tarinan todenperäisyyttä en tiedä.
Ennen kaikkea tässä ihastutti Törmin tavoittama kieli, joka tuntui todella aidolta Rennen suuhun. Muoto ei ole minä-kerrontaa, mutta silti Törmi on valinnut välineekseen "renneläisen" torpparikielen. Se saa lukijan todella syvälle mukaansa 1800-luvun lopulle.
Hän astui Wikan taakse ja rupesi irrottamaan kivääriä tämän repun päältä.
-Mitä sinä nyt? Wikka kysyi ja kääntyi.
-Minä kannan tätä pyssyä. Jos vaikka koppelon nappaisin, kun etummaisena kulen. Saadaan taloon viemistä.
Matkaa heillä oli, eli heidän olisi pitänyt lähteä. Mutta etelän herrat istuivat ja tuijottivat erämaata. Puita he näkivät ja puitten latvuksia. Korkealta kuin kirkontornista tai linnunsilmällä. Tällaisia määriä metsää eivät ehkä olleet nähneetkään samalla kertaa: mäntyä, honkaa, petäjää. Vaikka enin osa taisi olla kuusta. Kuinkahan kauas lensi luoti patruunasta, joka oli hänen kädessään. Virstan vai kymmenen? Wikka saattoi tietää.

(s. 30)

Lukija kulkee pitkälti myös Rennen ajatuksissa, jossa etenkin uskonto jyllää. Välillä vähän liiaksikin minun makuuni. Eräs kyläläissaarnaaja oli Renneä verrannut Raamatun Jobiin, ja siinä sitä pohdittavaa riitti! Toisaalta juuri tämä tekee Rennestä hyvin aidon henkilön. Hän tuomitsee, katuu, tekee syntiä, ikävöi. Renne on hyvin herkkätuntoinen mies.

Emil Wikström (Wikka) ja Louis Sparre (Parre) jäävätkin Rennen varjoon ja siten hiukan etäisemmiksi. Lähemmäksi lukija pääseekin Akkea ja Miaa (Akseli Gallen-Kallela ja Mary), jotka ovat aluksi vain Rennen muistoissa ja vasta loppuvaiheessa tarinassa läsnä. En tiedä millaisena miehenä Gallen-Kallelaa on pidetty, mutta ensinnäkin hän tuntui hyvin todelliselta ja toisekseen onnistui herättämään mielenkiintoni.

Varsinainen koukku tarinasta kuitenkin puuttui. Paikoin meinasi tuntua suorastaan tylsältä, vaikka tarina ei paikallaan junnannutkaan. Renne, Wikka ja Parre samoavat, ihailevat maisemia ja pysähtelevät erilaisissa torpissa. Lopuksi tapaavat Akken ja Mian, ja seuraa kaikenlaisia kommelluksia. Mutta siinäpä se sitten olikin. Tämä onkin enemmän matka Rennen mieleen kuin varsinainen juonivetoinen tarina. Luin tämän itse ehkä hiukan hassuun saumaan näin kauhujuttujen ja juonitarinoiden jälkeen.

Lisäksi olisin ehdottomasti kaivannut tähän karttaa liitteeksi. Näin olisi ollut helpompi hahmottaa kolmikon matkaa, pysähdyksiä ja ennen kaikkea tuota matkan mittaa. Sen verran usein tässä kuitenkin viitataan erilaisiin kyliin, järviin ja muihin paikkoihin. Kotimaan maantieto tuppaa olemaan sen verran unohtunutta, että saan kyllä Oulun varmaan sijoitettua kuta kuinkin oikeaan suuntaan, mutta siinäpä se sitten osaltani onkin. (Nyt siis puhuu ihminen, jolle tuottaa suunnattomia vaikeuksia hyväksyä sitä, että Helsinki on meren rannalla...)

Sivellin, sielu ja maisema sopii siis erityisen hyvin sellaisille, jotka rakastavat suomalaista korpimetsää, etenkin uskonnollissävytteistä kulttuurierojen pohdintaa ja taidetta. Ja joilla on maantieto hyvin hanskassa.

9 kommenttia:

  1. Kuulostaapa kiehtovalta kirjalta, nimeä myöten!

    VastaaPoista
  2. Minäkin luin ihmeissäni: tällainen kirja, kuulostaapa kiinnostavalta! Sitten alkoi naurattaa tuo lopun suositusluettelosi. Tunnistin siitä vain yhden itselleni sopivan kohdan (taide), mutta siitä huolimatta voisin joskus lukea tämän kirjan. Kiitos, tämä oli ihan uudenlainen ja erilainen kirjavinkki!

    VastaaPoista
  3. Maria, etenkin tosiaan nimi on hyvin kiehtova! Jää ihanasti mieleen ja jollakin tapaa sointuukin hyvin.

    Jenni, ihmettelin myös, että missä tämän blogisavut ovat?! Olisi kiva kuulla muidenkin ajatuksia tästä :)

    VastaaPoista
  4. Samoin kuin Jenni, en tunne justkaan osuvani tuohon joukkoon joille tätä suosittelet, mutta silti kiinnostuin. Nämä romaanit, joihin on sijoitettu oikeita joskus eläneitä henkilöitä, on jotenkin niin kutkuttavia.

    VastaaPoista
  5. Kuulostaa tosiaan huisin jännältä kirjalta. Kultakauden taide kiinnostaa aina, ja tuo torpparikerronta kuulostaa mielenkiintoiselta näkökulmalta.

    VastaaPoista
  6. Kaikki kirjan henkilöt tosiaan ovat olleet olemassa: Louis Sparre on kirjoittanut matkasta kirjan "Kalevalan kansaa katsomassa" ja siinä kirjassa on muuten karttakin muistaakseni mukana! "Wikka" on oikeasti "Wiikka" tai "Viikka" - eli Emil Wikström, kuvanveistäjä. Luen juuri kirjaa "ammattimielessä", sillä työskentelen Emil Wikströmin Visavuoressa Valkeakosken Sääksmäellä. Jos luette kirjaa, tulkaa käymään: uskomaton paikka, aivan hillitön. Ja jos aikakausi kiinnostaa, niin lukekaa nyt ihmeessä Viikasta lisää eli Yrjö Suomalaisen "Visavuoren mestari".

    VastaaPoista
  7. Kiitos vinkistä, Pälvi! Nämä henkilöt jäivät tosiaan kiinnostamaan. Sen verran tarttuvasti Törmin onnistui heistä kirjoittaa :)

    VastaaPoista
  8. Jos lukee romaanin, Sivellin, sielu ja maisema, kannattaa lukea ensin Sparren Kalevalan kansaa katsomassa. Itselleni romaani oli täydellinen pettymys ja jopa mauton ja halventaen noita kauan sitten eläneitä ihmisiä. Olen Renne Haverisen tyttärentyttärenpojantytär, joten Matokankaan Kaisa on ollut isäni mummo.
    Onneksi on olemassa aito todellinen kuvaus esivanhemmistani.

    Kainuun Kaija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höh :( Onpa ikävä kuulla, että olet kokenut sen noin. Erityisen hienoa kuitenkin, että kävit kommentoimassa blogiini! Kiitos siitä :)
      Ja kiitos lukuvinkistä!

      Poista