7. kesäkuuta 2011

Riikka Pulkkinen: Totta (2010)


Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 333
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos

On kevät, Elsa tekee kuolemaa. Martti ja Eleonoora yrittävät totutella ajatukseen vaimon ja äidin menettämisestä, vaikka suru painaa kyyryyn.
Tyttärentytär Anna kuvittelee mieluummin toisten tarinoita kuin kertoo omaansa. Hänelle mummo kertoo Eevasta, josta on vaiettu vuosikaudet.
Lastenhoitajaksi palkatun nuoren naisen ääni vie toiseen todellisuuteen, 60-luvun alkuun, jolloin pieni pilleri oli jo keksitty, muttei vielä uusia iskulauseita.
Auki kiertyvät äitien ja tyttärien tarinat, joissa muisti pettää, koska se on lohdullisinta.

Oma arvio:
Muistanette, etten ihan täysin vakuuttunut Pulkkisen esikoisromaanista Rajasta? En vakuuttunut täysin Tottastakaan, mutta pidän tätä silti ehdottomasti parempana. Totta on kaunis, kaunis kirja kuolemasta ja avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Mummosta, äidistä ja tyttärestä. Ja taustalla häilyvästä Eevasta.

Koen, että Tottan kauneus oli vahvuus, mutta myös heikkous. Henkilöt eivät tuntuneet todellisilta, kukaan. He olivat liian siloiteltuja, särmättömiä, syvällisiä. Tuntui siltä, että olisin katsellut Elsaa, Ellaa ja Annaa jonkinlaisen utuisen lasin läpi. Lasi häivyttää särmät ja reunat, ja näyttää unenomaisesti sen mitä tapahtuu.
Tämä vaikuttaa myös dialogiin, johon Rajakin kompastui. Totta on tässäkin suhteessa parempi, mutta silti dialogi paikoin häiritsi. Lauseet tuntuivat lähinnä aforismeilta, ei todelliselta keskustelulta (s. 276):
Sitten hän nauraa. 
- Mutta on oltava armollinen itselleen. Jos ei olisi sinisilmäisyyttä, kaikki säilyisi aina samanlaisena. Ei ole muutosta jos joku ei ensiksi näe siitä unia. Mutta silti minä ajattelen nykyään, että todelliset kumoukset kestävät koko ihmisiän, ne ovat aina hiljaisia ja tapahtuvat, kun kukaan ei katso.

Muuta vikaa Tottassa ei oikeastaan olekaan. Tarina kulkee tasaista tahtia eteenpäin ja raottaa tarinoita kahdessa aikajaksossa; nykyajassa ja 1960-luvussa. Molemmat etenevät kohti loppuaan, surullisella mutta silti kauniilla tavalla. Pulkkinen ei jää jaarittelemaan turhia, vaan kaikella on merkityksensä. Erityispisteet annan siitä, että tässä ei sorruttu minua ylivoimaisesti eniten ärsyttävään kirjakliseeseen; neitsyen raskaaksi tuloon yhden ainoan rakastelun jälkeen. Odotin sitä hiukan takakannen perusteella, mutta siltä vältyttiin.
Totta ei ylipäätään ole kovin kliseinen kirja. Tietysti perheenisän suhde lastenhoitajattareen on vanha aihe, mutta siitäkin huolimatta Pulkkinen saa tarinasta vangitsevan.

On erityinen harmi, että tulkintani mukaan henkilöt jäivät noin etäisiksi ja epätodellisiksi. Ilman sitä seikkaa tämä olisi voinut olla yksi parhaimpia lukemiani kirjoja. Mutta nyt epätodellisuus varjostaa lukukokemusta.
Samoin tarinan loppu. Se jäi tavallaan kesken, ei edes avoimeksi, vaan kesken.

Kirjan loppupäässä oleva luku jäi myös häiritsemään. Luvun (s. 286-288) otsikkona on vuosiluku 1967 ja sen siis pitäisi kaiketi käsitellä Eevaa ja Ellaa. Kuitenkin luvussa oleva lapsi nimetään Lindaksi, joka sitoisi sen nykyaikaan. Onkohan tässä käynyt moka vai onko tämä (huono) yritys luoda sidosta Eevan ja Annan tarinoiden välille?

Totta oli siis ihan miellyttävä lukukokemus ja antaa jälleen lupauksen. Riikka Pulkkinen pystyy vielä taatusti parempaakin, ja siinä meillä on sitten iso jytky.

Ainiin. Vastaan täällä postauksellani myös Suomalaisen keskiluokan arki -haasteeseen, joka on ollut melkein unohduksissa!

20 kommenttia:

  1. Totta nousi itselläni erääksi viime vuoden vahvimmaksi lukukokemukseksi. Olen kanssasi samaa mieltä, että yleisellä tasolla henkilöhahmot jäävät hieman etäisiksi ja elitistisiksikin, mutta koska lukukokemusta määrittää aina henkilökohtainen taso, keikahti minun näkemykseni henkilöhahmoista aika tavalla erään kirjan puolivälin paikkeilla tapahtuneen paljastuksen (Elsan kertoman) suhteen. Siksi Totta olikin minulle ihan totta. :)

    VastaaPoista
  2. Totta:n henkilöt tulivat paikoin minullekin kovin lähelle, mutta toisaalta ymmärrän pointtisi sen suhteen, että saattavat jäädä etäisiksikin ;)

    VastaaPoista
  3. Hieno arvio, joka vahvistaa sitä käsitystä, minkä olen kirjasta saanut - erittelet hyvin kirjan vahvuuksia ja heikkouksia. Odottelen, etät tämä tulisi vastaan ja pääsisin muodostamaan oman mielipiteeni. Sillä kuten Katja sanoi, lukukokemus on hyvin henkilökohtainen ja siihen vaikuttavat omat elämänkokemukset ym.

    VastaaPoista
  4. Tottaan suhtautuminen on kyllä kiinnostavaa. Siitähän on käyty keskustelua aiemminkin (en vain nyt jaksa muistaa missä blogeissa). Kirja oli tavallaan ihan hyvä, mutta ei kuitenkaan niin hyvä kuin oletin ja odotin. Mielestäni kieli on kyllä Pulkkisen ja tämän kirjan vahvuus, vaikka sitäkin on kritisoitu.

    Mie huomasin muuten kans sen Linda-kohdan, mutta olin sen jo ihan unohtanut. Ihmettelin sitä lukiessani ja pohdin samalla lailla kuin sinäkin eli että on lipsahdus tai sitten yritys sitoa yhteen eri aikatasoja. Sellaisena ei kyllä toiminut, kuten totesitkin.

    Olet varmasti oikeassa siinä, että saamme lukea Pulkkiselta vieläkin vakuuttavampaa tekstiä. Hyväksi kirjailijaksi kasvaminen kestää. Toki Pulkkinen on jo nyt vahva kirjoittaja, mutta jotain vielä puuttuu.

    VastaaPoista
  5. Ihan samaa mieltä tuosta dialogista! Tykkäsin kirjasta, mutta se häiritsi, ettei vuoropuhelu kuulostanut luonnolliselta, ei kukaan oikeasti puhuisi sillä tavalla.

    VastaaPoista
  6. Minusta tuntuu, että Pulkkinen on täällä blogimaailmassa kärsinyt osittain siitä, että kun odotukset on suuret, lukijat lopulta pettyvät, vaikka käsissä olisikin huipputeos. Miltei jokaisessa Pulkkis-kirjoituksessa on tämä "loistava kirja, mutta" -elementti. Samaan aikaan moni köykäsempi kirja saa vuolaista kehuja. (En nyt kirjoita Morresta, vaan yleisesti kaikista.)

    Vai mikähän Rajassa ja Tottassa aiheuttaa nämä kokemukset? Mikähän niistä todella puuttuu, tai mitä niissä on liikaa, etteivät ne täytäkään odotuksia? Mikä Pulkkisen tyylissä aiheuttaa sen, ettei kukaan uskalla varauksetta kertoa tykkäävänsä?

    Minä olen pitänyt molemmista ja Rajasta enemmän. Jos olisin blogannut lukemisvaiheessa, olisin varmaan kirjoittanut tykänneeni. Totta oli siksi minulle heikompi esitys, sillä koin rakenteellisen samankaltaisuuden häiritsevänä, niin kuin olen lukuisia kertoja jo muissa blogeissa kertonut :-D...

    VastaaPoista
  7. Minä tykkäsin!
    Vaikka joo, muistelen kyllä valitelleeni jotain Elsan ylettömästä hyväkäytöksisyydestä...

    VastaaPoista
  8. Paula, tuo on kyllä totta. Monesti juuri liian suuret odotukset vaikuttavat siten, että hyväkin kirja aiheuttaa pettymyksen. Ja kyllähän minäkin olen molemmista Pulkkisen kirjoista pitänyt, mutta odotukset, mokomat, vaikuttivat liikaa lukukokemukseen.

    Sekin on hyvä muistaa, ettei sellaista kirjaa ole kirjoitettukaan, josta kaikki varauksettomasti pitävät.

    VastaaPoista
  9. Onpas täällä syntynyt hyvää keskustelua! Ajattelin, että jaksaako Totta enää kiinnostaa, kun se on niin monessa blogissa jo käsitelty.

    Katja ja Susa, henkilökohtainen taso tosiaan aina tuo kirjaan ja lukukokemukseen oman säväyksensä.

    Pienen mökin emäntä, odotan innolla arviotasi tästä!

    Anna Elina, kieli on tosiaan Pulkkisen vahvuus. Rajassa hän minusta vei sen liiankin pitkälle (ainakin siihen tarinaan), mutta tässä siinä ei ole moittimista.

    Kyllä tämä tästä, se tosiaan häiritsi. Luin jopa muutamia dialogeja ääneen itsekseni. Ajattelin sen auttavan. Mutta ei.

    Paula, odotusten kasvaminen on kyllä todella epäreilua kirjan kannalta. Ehkä Raja kärsi minun kohdallani siitä enemmän. Näin ollen Tottaa kohtaan olin vähän valmiiksi tympiintynyt, mutta se yllätti tarinatasolla positiivisesti.
    Odotan nyt tavallaan vielä isommalti Pulkkisen seuraavaa kirjaa. Räjäyttääkö se jo potin?
    En tiedä miksi näistä kirjoista puuttuisi jotain... Voisiko ihmisluonto(ni) olla alitajuntaisesti niin alhainen, että kun itse haaveilen kirjailijaurasta, niin kaunis ikäiseni nainen julkaisee kaksi erittäin hyvin menestynyttä kirjaa, minun on pakko kaivaa niistä jotakin vikaa? Ajatus tuntuu tietoisella tasolla hassulta ja typerältä.

    Erja, hyväkäytöksisyydestä? :D Täytyykin käydä lukemassa arviosi...

    Anna Elina, sekin on totta, ettei ole kirjaa, josta kaikki pitäisivät. Mietin sitäkin, että voiko syynä olla jokin vastarannankiiskeys. Mitä suositumpi joku on, niin sitä enemmän sitä tavallaan inhoaisi.

    VastaaPoista
  10. Kiitos, Morre, arviostasi! Sitä oli kiinnostava lukea, samoin kuin tätä keskustelua. Huomasin, että olit positiivisesti yllättynyt kirjasta. Minuun tämä kirja upposi varmasti samasta syystä kuin Lumiomena/Katja yllä kuvaa. Muistan kirjan alkpuolella lukeneeni sohvalla hyvin tietoisena siitä, että luen kauniisti kirjoitettua kirjaa. Sitten jokin loksahti, jotakin tapahtui ja tarina imaisi minut mukaansa. Se on minulle yksi hyvä kirjan merkeistä - että unohdan analyyttisyyden, tarkkailevan asenteen kieleen, tekstiin ja antaudun nautiskelemaan. Näin kävi tämän kirjan kanssa, onneksi. Ymmärrän hyvin kuitenkin myös sen ulkokohtaisuuden, jonka mainitset. Itse ajattelin sen johtuvan kielestä. Tuo kuvaamasi lasi oli minusta loistava!

    On ollut selvästi havaittavissa myös tuo Paulan mainitsema ilmiö blogeissa. Onko tämä kirja, jota on myös hyvä jollakin lailla lukea vastakarvaan?

    Hyvät kirjat jakavat mielipiteitä - ehkä tämä on yksi sellainen.

    Valkoinen kirahvi

    VastaaPoista
  11. Yllättävää, että Eeva/Anna ja Ella/Linda -teemasta on vielä epäselvyyttä. Juttua on käsitelty jo monessa blogissa ja kyllä kyseessä on Pulkkisen kirjallinen temppu - ei lipsahdus.

    Temppu on lisäksi taitava. Taitavuutta korostanee myös se, että asiasta keskustellaan vielä nytkin, vaikka kirjan ilmestymisestä on kulunut kohta vuosi.

    Toinen juttu, joka ihmetyttää minua on suhtautuminen Pulkkisen 60-lukuun ja toisaalta suhtautuminen vallankumokseen. (mm. tekstinäyte yllä blogissa)

    Minusta 60-luku on Tottassa tarkoituksellisesti hämärän utuisuuden takana. Me nykyajan ihmiset puhumme siitä myyttisenä vuosikymmenenä mutta sen ajan ihmiset eivät tietenkään voineet ajatella: "Nyt kun elämme tätä myyttistä 60-lukua..."

    Ja kyllä jotkut ihmiset keskustelevat oikeasti niin kuin Pulkkisen ihmiset. Riittää kun istuu kahvilassa kuulemassa viereisen pöydän puhetta...

    AnttiK

    VastaaPoista
  12. Valkoinen kirahvi, tämä tarina tosiaan osasi imaista mukaansa, vaikkei kyseessä ollutkaan jännityskertomus. Unohdin sanoa senkin, että etäisestä henkilökuvauksesta huolimatta Pulkkinen osasi hienosti kuvata etenkin Annan ja isovanhempien suhdetta ja Kertun (joka vaihtui Katariinaksi käsittämättömästä syystä) ja Eevan ystävyyttä.

    AnttiK, kiva kun piipahdit!
    Välttelin lukemasta kovinkaan tarkasti Tottasta tehtyjä blogijuttuja - en halunnut minkään vaikuttavan lukukokemukseeni. Joten siksi tuo kirjallinen temppu meni minulta ohi ja luulin sitä mokaksi.
    Minusta se ei ollut taitava (hyvää temppua ei luulla vahingoksi), mutta siitä voi toki olla montaa mieltä!
    Minusta hämärä utuisuus oli läsnä Tottassa koko ajan. Ei vain 60-luvussa. Jotkut pitävät siitä, jotkut eivät. Itse kuulun jälkimmäisiin.
    Dialogistakin olen eri mieltä :D Mutta sekin lienee makuasia. Puhetapoja on toki erilaisia hienostuneemmasta karkeampaan, mutta silti puhe kuulosti korviini epäaidolta. Ehkä siksi, että henkilötkin jäivät etäisiksi.

    VastaaPoista
  13. Hei!
    Löysin blogisi sattumalta ja totesin samalla, että nyt löysin sen tiedostavan, mielenkiintoisen kirjablogin, jota olen etsinyt! Luonnollisesti en ole kaikesta samaa mieltä kanssasi, mutta niinhän se kuuluu ollakin; keskusteluahan tässä kaivataan!

    Lisään blogisi ehdottomasti suosikkeihini ja palaan uudelleenkin. Minua kiinnostaisi erityisesti kuulla, millä mielin suhtaudut kirjaan Ken Follett - Taivaan pilarit- nimiseen teokseen? Itse olen tässä viimeisillä sivuilla ja olin varsin ärsyyntynyt moneen seikkaan. Kyseessä historiafiktio keskiajalta katedraalin rakentamisesta, josta sain suosittelun ystävältäni. Historiafiktio on käsittääkseni lähellä myös sinun sydäntäsi, joten olisi mukava vaihtaa ajatuksia.

    VastaaPoista
  14. Hei Dea ja tervetuloa! Ja tosiaan minun kanssani ei tarvitse olla samaa mieltä :) Kirjat ovat niin makuasioita, että olisi kovin tylsää jos kaikki vain nyökyttelisivät "olet aivan oikeassa Morre".

    'Taivaan pilarit' nököttää tuolla hyllyssä ja odottaa lukijaansa. Mieheni luki sen ja ajoin tuskastui siihen loputtomaan rakentamiseen ja juonikaavan toistuvuuteen, mutta saa nähdä mitä minä ajatten...
    Joten pysy kuulolla, Taivaan pilarit käsitellään täällä ennemmin tai myöhemmin!

    VastaaPoista
  15. Tätä oli todella kiinnostava lukea, koska luin Totta-kirjan vasta itsekin ja olin pitkälti samaa mieltä. Kaikki ainekset, ellei liikaakin aineksia, loistavaan kirjaan, mutta jotain puuttuu silti. Erikoista!

    Aika erikoista on sekin, miten tämä tosiaan jakaa mielipiteitä. Näin juuri jossain nettikeskustelussa esimerkkinä täydellisestä kielenkäytöstä aivan saman Totta-lainauksen, jonka itse nostin esiin esimerkkinä epäuskottavasta/ärsyttävästä kielenkäytöstä.

    Kiinnostabva kirja kuitenkin, luen varmasti seuraavankin Pulkkisen!

    t. Jenni K-blogista, kommentointi omalla nimellä ei onnistu...

    VastaaPoista
  16. Tosi kiva, että Totta puhuttaa edelleen lukuisien blogimerkintöjen jälkeen! Mielenkiintoista lukea ajatuksianne!

    Aika moni on kirjoittanut, että Pulkkisen tarinat ovat epäuskottavia. Esimerkiksi Rajasta joku mainitsi (en valitettavasti muita kuka), ettei opettajan ja oppilaan välistä suhdetta voi sillä tavalla kehittyä. Totta-teoksen repliikeitä on nyt sanottu epäuskottaviksi. Olen molemmista eri mieltä, mutta se ei olekaan tärkeää. Sen sijaan mietin kuumeisesti, miksi kaunokirjallisen teoksen pitäisikään olla (ensisijaisesti) uskottava? Jaksaisiko vielä joku kommentoida tähän ajatuksiaan? :-)

    VastaaPoista
  17. (Bloggeri sekoilee jotain omiaan taas...)

    Jenni, on tosiaan suorastaan hämmentävääkin että mikä mättää! Ja taas tietysti se on makuasiakin.

    Paula, erittäin kiinnostava kysymys, josta riittäisi pohdittavaa kokonaiseksi postaukseksikin!
    Mä ajattelen asiaa jotenkin niin, että etenkin henkilöiden pitää olla uskottava, jotta voin samaistua. Henkilön ei todellakaan tarvitse olla kuin minä, mutta epäuskottavaan tai liian etäiseen henkilöön ei voi samaistua. Miksi sitten pitäisi samaistua? Minulle se on osa lukukokemusta. Se jää vajaaksi, ellen pysty eläytymään edes johonkuhun.
    Epäuskottavalle miljöölle taas antaa ehkä enemmän anteeksi, riippuu kontekstista. Jos luen historiallista romaania, niin epäuskottavuus ärsyttää, koska koen että minua on petetty. Spekulatiivinen historia on taas vähän erikseen, mutta sielläkin loogisuuden pitää toimia...

    Monipolvinen asia! Palaan ehkä joskus tähän ihan kokonaisen postauksen merkeissä. Kiitos, Paula, hyvästä kysymyksestä!

    VastaaPoista
  18. Hauskaa lukea pohdintaa Totta-romaanista, vaikka sitä tosiaan on käsitelty jo aiemmin useissa blogeissa. Ainakin kirja herättää keskustelua - ehkä siinä osa sen hienoudesta piileekin. :)

    Paulun kysymys romaanien uskottavuudesta/epäuskottavuudesta on myös mielenkiintoinen. Romaanit ovat kuitenkin fiktiivisiä teoksia, joille annetaan anteeksi kaikenlaisia "epärealistisuuksia" taiteen nimissä, mutta toisaalta niiden uskottavuutta peräänkuulutetaan. Minullekin uskottavuus liittyy siihen, miten kykenen eläytymään tarinan maailmaan ja samastumaan henkilöihin.

    Totta-romaanissa minusta leikiteltiin nimenomaan tällä romaanin oletetulla fiktiivisyydellä. Välillä tuntui siltä, että ainakin osa Eevan tarinasta oli Annan mielikuvituksen tuotetta, eli siis fiktiota fiktion sisällä. Tähän varmaan romaanin nimikin viittaa: mikä on totta, mikä ei? Ja tässä päästääkin sitten jo seuraavaan asiaan, eli kertojan luotettavuuteen ja uskottavuuteen. Voiko Annan kertomukseen luottaa? Tästä riittäisi tosiaan keskusteltavaa. :)

    VastaaPoista
  19. Tänään Oulun kirjamessuilla Antti Leikas puhui tuosta uskottavuudesta minusta erittäin osuvasti: kirjan pitää olla uskottava itse rakentamassaan maailmassa. Juuri näin. Jos maailma on järjetön, siinä pystyy järjettömyys olemaan uskottavaa. Realistisessa kirjan maailmassa pitää tekojen ja henkilöiden olla realistisia. Näin se varmaan suurin piirtein on... :-)

    VastaaPoista
  20. Zephyr, tosiaan Eevan osuus tuntui välillä jonkun toisen kertomalta, vaikka se olikin minä-muodossa. "Mutta sitä minä en tiennyt" -lauseen viljely Eevan osuuksissa pisti silmään ärsyttävällä tavalla.

    Paula, hyvin kyllä sanottu Leikakselta :)

    VastaaPoista