22. kesäkuuta 2011

Kari Nenonen: Ken kuolleita kutsuu (1991)


Kustantamo: Book Studio
Sivumäärä: n. 200
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: kirjasto

Aiemmilla romaaneillaan plajon kiitosta kerännyt Kari Nenonen vie lukijan tämän päivän Helsinkiin, kolmen nuoren kesään. Kirjan päähenkilö on Jokke, joka tietokoneen saatuaan onnistuu rakentamaan ohjelman joka pystyy ennakoimaan tulevaisuutta... ja vastaavasti kutsumaan vainajia. Viattomasta ja hupaisasta leikistä kehittyy kuitenkin kauhistuttava peli, jossa leikille ei yhtäkkiä enää olekaan tilaa.
Nenonen on kirjoittanut tähän mennessä parhaan kirjansa; yliluonnollisen tunkeutuminen suomalaiseen arkipäivään on salakavalan huomaamaton prosessi - ja lukija on koukussa.

Oma arvio:
Se ken tulee viimeiseksi on kuolema oli ensimmäinen Nenoselta lukemani romaani ja tässä on nyt sitten toinen. Ken kuolleita kutsuu oli minusta hitusen parempi; hyvää keskitasoa tai jopa vähän ylikin. Viihdyttävä, kuvottava ja pelottava. Erityispointsit Nenoselle siitä, ettei tässä ollut pornoa eikä insestiä! Kauhua voi kirjoittaa ilman niitäkin. Verta ja suolempätkiä kyllä löytyi, mutta se kuului taas asiaan. Nenonen osaa sijoitella splatter-elementtinsäkin niin, että minäkin kestän.

Lähtökohdat olivat yllättävän samanlaiset Se ken tulee... -romaanin kanssa. Aluksi pelkäsinkin, että onko tämä  ihan kopio 666-juttuineen. Ei ollut. (Ja taas Nenonen nappaa pisteet kotiin; kauhua voi kirjoittaa ilman 666-juttujakin.)
Yhteistä tässä on tosiaan miljöö (helsinkiläinen lähiö) sekä kahden pojan kaveruussuhteet. Jokke ja Lertsu ovat hyvin samanlaiset kuin aiemman romaanin Stidi ja Epe. Jokke on laiha, hiukan arka, erittäin älykäs nörtti. Lertsu on fyysisesti näyttävä nuori raksamies, mutta käy vähän hitaammilla tehoilla. Tarinan kolmas nuori on Malla, naapurintyttö, jolla on hutsun maine. Kolmannen kerran Nenonen vie pisteet kotiin; hän ei sorru kliseiseen kolmiodraamaan.

Ken kuolleita kutsuu on perinteinen kauhuromaani siinä mielessä, että se antaa lukijalle kaksi vaihtoehtoista tulkinnanmahdollisuutta. Joko päähenkilö on hullu tai sitten jotakin yliluonnollista todella tapahtui. Nenonen ei sorru liikaan selittelyyn.

Tarinaa kertoo vuoroin Lertsu, vuoroin taas kaikkitietävä kertoja. Ratkaisu on hyvä. Se erotetaan myös kielellisesti; Lertsu puhuu slangia ja kertoja yleiskielistä puhekieltä. Kovin vaikeaa sanastoa Lertsu ei käytä, joten slangin tuntemattomuus ei ole este tarinan ymmärtämiselle.
Jotkut sanat tuntuivat hassulta. Esimerkiksi 'smailata' (so. hymyillä). Nenonen kyllä käyttää niin sujuvasti noin muuten slangia, että hassuus lienee vain korvieni välissä.
Hupia tuotti myös tietokonesanasto. Jokke näpyttelee 'keyboardia' ja tuijottaa 'näyttöpäätettä'. Välillä puhutaan pc:sta, välillä mikrosta. Etenkin 'mikro' -sana hämäsi haluksi ja mietin, että miten mikroaaltouuni nyt tähän liittyi.
Tässä mielessä Ken kuolleita kutsuu on kiva aikalaiskatsauskin.

Kari Nenonen onnistui palauttamaan uskoani kotimaiseen kauhuun taas vähän tukevammin. Huomasin jo miettiväni, että pitäisikö sittenkin tutkia Nenosen romaaneja? Esimerkiksi kaveruussuhteita? Helsinki-miljöötä? Lähiömiljöö on mielestäni aika harvinainen näyttämö kauhukirjallisuudelle. Wikipedia tosin osoitti, että Nenosen kauhuromaanit olivatkin sitten tässä. Harmi!
Suosittelen näitä molempia romaaneja viihdyttävän kauhun ystäville. Ne ovat nopealukuisia, hauskoja ja saavat sopivasti pikkupainajaisia aikaiseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti