10. toukokuuta 2011

Kari Nenonen: Se ken tulee viimeiseksi on kuolema (1988)


Kustantamo: Book Studio
Sivumäärä: n. 200
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: kirjasto

"Mä tunsin Stidin melkein hiekkalaatikkopennusta asti; me oltiin kumpikin kuusivuotiaita kun se muutti mutsinsa ja faijansa kanssa Maunulaan samaan taloon missä me, mutsi ja faija ja pikkusysteri ja mä, asuttiin."
Tästä alkaa kahden kaveruksen, Epen ja Stidin, omalaatuinen ystävyyssuhde. Kumppanusten kasvaessa kuvaan astuvat pimeyden voimat, todelliset tai kuvitellut. Ne mullistavat molempien elämän, ja kehä kiertyy umpeen kunnes ollaan silmätysten lopullisen totuuden kanssa.

Oma arvio:
Kari Nenonen on minulle ennestään tuttu kirjailija. Hyllystä löytyy herran novellikokoelma Noitarovio (voisinkin jossain vaiheessa lukaista senkin ties kuinka monennen kerran), jossa on kerrassaan klassisen karmeita juttuja.

Se ken tulee viimeiseksi on kuolema on tyyliltään samantapainen kuin Noitarovio (joka on ilmestynyt 1989). Tämä teos on lyhyehkö, alle 200 sivua, mutta pituus on sille erittäin hyvä. Lyhyempään tämä ei olisi luontevasti mahtunut, pidentäminen olisi ollut turhaa venytystä. Teoksen kauhun aiheet liikkuvat aika perinteisellä linjalla, siinä ja siinä kliseemäisyyden rajamailla. Ehkä 2000-luvun lukija on vain jo totaalisen kyllästynyt 666-juttuihin? Onkohan se ollut säväyttävämpää 80-luvulla?

Stidi ja Epe ovat siis lapsuukaverukset melko erilaisista maailmoista, vaikka samassa talossa asuvatkin. Epe, eli Eerik, on keskituloisen insinööriperheen kasvatti. Roteva jannu, joka saa tyttöjenkin päät pyörälle ja jonka asema koulun jengissä on vankkumaton. Hiukan simppelin oloinen tyyppi. Stidin, oikeammin Jukka, isä on väkivaltainen alkoholisti. Stidi on laiha, arka, hiljainen ja epäsiisti. Hyvin älykäs kylläkin ja kirjoittaa kuuden laudaturin paperitkin.

Stidi alkaa melko nuoresta asti kiinnostumaan okkultismista ja saatananpalvonnasta. Onneksi Nenonen ei sinänsä käsittele näitä aiheita edes Stidin kautta paljon, vaan tuo tämän kuin pohjaselitykseksi Stidin käytökselle ja sille, mitä Stidi - ja Epe - kokevat.
Syntyy verta, ruumita, matoja, sisälmyksiä, limaa, eläviä kuolleita ynnä muuta mukavaa. Jos sattuu olemaan vähänkään herkkävatsaista sorttia, niin en ainakaan söisi samaan aikaan kun tätä lukee.

Teoksen vahvuuksia olivat Stidin ja Epen erilaisuus ja sille suorastaan pohjautuva ystävyys. Nenonen kuvaa sitä todella hienosti ja saa aikaan uskottavan selityksen sille, miksi kaksi niinkin erilaista poikaa säilyttää yhteyden lapsuudesta varhaisaikuisuuteen saakka.
Tarina kerrotan Stidin ja Epen näkökulmista vuorotellen. Stidin osuudet ovat yleiskieltä, Epen slangia. Pidän sitäkin hyvänä ratkaisuna, koska se vahvisti molempien omaäänisyyttä.
Lisäksi tässä käytettiin vähän samaa taktiikkaa lukujen kuin Johanna Sinisalo käytti Ennen päivänlaskua ei voi -romaanissaan. Nenosella lukujen nimet koostuvat vanhasta lastenlorusta Hurraa, hurraa häitä / kello löi jo kaks'toista...

Ja kyllähän tämä sen kauhun tunteen synnytti, en voi sitä kieltää. Tai sitten olen vaan turhan herkkis. Kun asioita alkaa epäilyttävästi "sattua" kohdilleen, niin hiljalleen hiipii sellainen karmivuus selkäytimeen. Loppuhuipennus on kenties odotettavissakin oleva asia, mutta eräs seikka siellä pääsi yllättämäänkin.

Sanoisin, että perushyvää kauhua. Kauheeta!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti