4. huhtikuuta 2011

Kirjoittamisesta

Kiitän vielä nöyrästi ja lämpimästi saamastani palautteesta koskien Sininen enkeli -novelliani. Palaute on otettu vastaan punastellen, rykien ja salassa hiukan riemuitenkin.

Osin palautteenkin ansiosta olen tänään pohtinut paljon kirjoittamistani. Oikeastaan niin paljon, ettei muista hommista ole tahtonut tulla oikein mitään. Kirjoittanut en tosin ole sanaakaan. Siis mitään luovaa. Blogipostauksia ja ruotsin kurssin tehtävää ei lasketa.

Kuten moni muukin kirjoittaja, minäkin olen kirjoittanut lähes aina. Lapsena ainevihkot täyttyivät nopeasti. Kirjoitin paljon hevosaiheisia juttuja Nummelan ponitalli -sarjan tapaan. Yläasteikäisenä keksimme kaverien kanssa kirjoittaa yhdessä. Tähän vaikutti Hullu luokka -sarja (Kaisa Ikola & Minna Kulmala). Jutut olivat lyhyitä novellimaisia juttuja, jossa tietysti käsiteltiin myös ihastuksia ja seksiäkin.

Yhden rakkaan ystävän kanssa jatkoimme kirjoittamista laajemminkin. Meillä ei ollut tarkoituksena julkaista mitään, kunhan huvittelimme. Aiheina oli niin fanfiction kuin historiallinen romaanikin. Tätä jatkui enemmän ja vähemmän aktiivisesti lähes kymmenen vuotta. Liuskoja syntyi satoja. Arvelisin, että jos laittaisi nyt niihin fonttikoon 12 ja riviväliksi 1,5 (normi, jolla kässärit lähetetään kustantamoihin), liuskojen yhteismäärä lähenisi varmasti kahta tuhatta.
Tämä vaihe oli tietyllä tapaa kirjoittajaminäni antoisinta - ja vaarallisinta aikaa. Silloin näkyi se, mitä minulle kirjoittaessa tapahtuu. Se täydellinen toiseen maailmaan katoaminen, jossa tämä olevassa oleva maailma ja sen ihmiset häilyvät ikään kuin uneksi. Silloin minulle todellisuutta on se tekstin maailma.

Keväällä 2009 sain polkaistua alkuun fantasiaromaanini. Sain siitä palautetta Nobelistiklubilla, mutta koska en päässyt aktiivisesti osallistumaan sen toimintaan omista aikataulusyistäni, niin sen hiominen jäi ja ehkä vähän pelästyinkin. Kässäri jäi pöytälaatikkoon muhimaan. Palaute sinänsä oli asiallista ja ehdottoman aiheellista.

Ja ehkä tästä syystä olen taas lykännyt kirjoittamistani. Ja ihan juuri nyt minulla ei ole varaa "katoamiseen". Olen suunnitellut tekeväni katoamistemppuni kesällä silloin kun opiskelutyöt on tehty ja ennen kuin puolisoni (ja siten koko perheeni) pitää kesälomansa.
En osaa sanoa mitä Morren maailmalle käy sillä aikaa. En tiedä osaanko enää edes kadota? Haluanko kadota? Uskallanko?
Ja mitä ihmettä kirjoitan? Fantasiaani? Suunnitteluasteella olevaa historiallista? Novellikokoelmaa?

En usko inspiraation voimaan. Siis siihen, että taiteentekijä istuu ja odottaa, koska se luovuuskohtaus iskee. "Kirjoittaminen on persetyötä", sanoi Lasse Koskela. Ja näinhän se on. On vain istuttava ja kirjoitettava. Kyllä se sieltä sitten tulee. Aluksi voi syntyä kaikenlaista tauhkaa, joka ei kelpaa edes pöytälaatikkoon.

Tänään pohdintani lomassa surffailin netissä kirjoittamisen tiimoilta. On ties mitä seuraa ja yhdistystä. Oppaita löytyy jos jonkinlaisia. Kilpailuja. Arvostelupalveluita.
Mieleen nousee paniikki. En ole koskaan osallistunut mihinkään kilpailuun. Pitäisikö? Olen ollut yhdellä luovan kirjoittamisen kurssilla opintojeni myötä yliopistolla. Pitäisikö osallistua työpajoihin ja kursseille? Nehän maksavat mansikoita! Orivedellä on jotain kirjoittajakursseja ja viikko maksoi yli 600 euroa (sisältäen tosin majoituksen ym.). Kaari Utrio luennoi historiallisen romaanin kirjoittamisesta Välimeren risteilyllä - hintaa yli 2000e. Huh... Onko minulla mitään mahdollisuuksia?
Moni esikoiskirjailijakin on kertonut työstäneensä romaaniaan vuoden tai kaksi tekemättä sillä aikaa mitään muuta. Ei minulla ole mitään mahdollisuuksia sellaiseen! 7,5 miljoonaakin meni ihan toiselle espoolaisnaiselle...

Aloitin nyt varovasti ja päätin liittyä Suomen Tieteiskirjoittajiin. En tiedä onko sillä mitään merkitystä, mutta minusta on kiva kuulua järjestöön,  "jonka tavoitteena on pyrkiä parantamaan suomalaisen sf/f-kirjallisuuden tasoa sekä asemaa". Olenpahan ainakin tehnyt edes jotain.

4 kommenttia:

  1. Ymmärrän hyvin sen pelon, joka mäiskähtää naamalle, kun tosissaan ajattelee aloittavansa kirjoittamisen. Mitä vakavammin pyrkii etenemään kirjoittamisessaan, sitä enemmän pelottaa.

    Kaikki lähtee kuitenkin siitä, että avaa koneen, ottaa uuden tyhjän tiedoston ja asettaa sormensa näppäimistölle. Rohkaisee mielensä. Kirjoita vaikka ensin pelkästään itsellesi, äläkä ajattele tulevaa kritiikkiä. Niin minä lähdin matkaan; päätin tehdä kirjan, jonka haluaisin itse lukea ja hitot kaikista muista.

    Mikä aihe, kuva tai sana pyörii sitkeimmin päässäsi? Mistä käyt dialogeja sisimpäsi kanssa? Mitä ajattelet, kun liikutut jostakin - vaikkapa tunteikkaasta elokuvasta? Nouseeko mieleesi silloin jokin kohtaus, jota et vielä ole kirjoittanut ylös? Mistä näet unia?

    Aloita siitä. Mielikuvasta, ajatuksen sirpaleesta, joka vaanii takaraivossasi alitajuntasi vapautumista. Tuosta yhdestä näystä, lauseesta tai vain sanastakin voi muodostua mitä vain - historiallinen romaani, fantasiatarina tai novellikokoelma.

    Kursseilla voi käydä myöhemminkin, jos katsoo, että niistä on itselleen hyötyä. Tärkeintä on aloittaa matka, avata ovi tai kuten itse sanoit: kadota. Onnea matkaan!

    VastaaPoista
  2. Kiitos, Minna Kristiina, kauniista sanoistasi <3

    VastaaPoista
  3. Minna Kristiina kirjoittaa kauniisti. Kunpa voisikin luottaa itseensä tässä määrin! "Kirjoita romaani mitä itse haluaisit lukea" on aika vahvasti sanottu ja asettaa rimani melkein taivaisiin.
    Ymmärrän sinun rimakauhujasi hyvin. Kävin itse Oriveden opiston kurssia, etänä, mutta sopiskelu tyssäsi siihen jaksoon (kuudenteen kymmnestä) missä piti hahmotella romaani: jäsentely, luvut, henkilöhahmot.
    En minä osaa! Minä, joka luen kirjoja niitä turhaan analysoimatta, antaen virran ja tunnelman viedä. Mistä sitä yhtäkkiä nappaa ihmisiä ja tapahtumia ja tarinan, joka jaksaa kiiin nostaa tuhansia muita?

    Tai sitten on ongelmana vain itseluottamuksen puute?
    Kirjoita aiheesta aina kun se mietityttää sinua, luen mielelläni verrokkien tarinoita.

    VastaaPoista
  4. Minna Kristiina kirjoittaa kauniisti. Kunpa voisikin luottaa itseensä tässä määrin! "Kirjoita romaani mitä itse haluaisit lukea" on aika vahvasti sanottu ja asettaa rimani melkein taivaisiin.
    Ymmärrän sinun rimakauhujasi hyvin. Kävin itse Oriveden opiston kurssia, etänä, mutta sopiskelu tyssäsi siihen jaksoon (kuudenteen kymmnestä) missä piti hahmotella romaani: jäsentely, luvut, henkilöhahmot.
    En minä osaa! Minä, joka luen kirjoja niitä turhaan analysoimatta, antaen virran ja tunnelman viedä. Mistä sitä yhtäkkiä nappaa ihmisiä ja tapahtumia ja tarinan, joka jaksaa kiiin nostaa tuhansia muita?

    Tai sitten on ongelmana vain itseluottamuksen puute?
    Kirjoita aiheesta aina kun se mietityttää sinua, luen mielelläni verrokkien tarinoita.

    VastaaPoista