12. huhtikuuta 2011

José Saramago: Kertomus sokeudesta (1995)

Ensaio sobre a Cegueira
Suomennos: Erkki Kirjalainen
Käännösvuosi: 1997
Kustantamo: Tammi
Sivumäärä: n. 400 (pokkari)
Pisteet: 3½ /5
Mistä minulle: kirjasto

Kaupungissa riehuu outo epidemia. Ihmiset alkavat nähdä pelkkää valkoista. Jotta sairauden leviäminen voitaisiin estää, sokeille perustetaan reservaatteja. Heiltä kielletään kaikki apu ruokahuoltoa lukuunottamatta. Näkevien pelko sokeutumisesta ajaa inhimillisyyden ohi. Reservaateissa syntyy eloonjäämistaistelu. Tilannetta seurataan silmälääkärin vaimon kautta, joka on näkevänä seurannut sokeutunutta miestään eristykseen.
Kertomus sokeudesta luo uskoa yksittäisen ihmisen mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa, jossa suurin osa ihmisistä on näkeviä mutta kuitenkin sokeita.

Oma arvio:
Kiinnostuin tästä Opuscolon hyvän Saramago-esittelyn kautta. Ja minua häiritsi hieman se, etten ollut aiemmin lukenut yhtäkään tämän nobelistin kirjaa. Kertomus sokeudesta on myös filmatisoitu, mutta en kyllä taida haluta nähdä tätä elokuvana. Oma mielikuvitus riittää minulle tämän tarinan osalta.

Tämä kirja herätti ennenkaikkea surua ja ahdistusta. En tykkää dystopiaa henkivistä tulevaisuudenkuvista, etenkin kun tämä oli toteutettu tavallaan liiankin hyvin. Tulevaisuudenkuva on tosin lievästi väärä ilmaisu, sillä Kertomus sokeudesta ei ajoittune tulevaisuuteen vaan henkii ilmestymisajankohtansa aikaa.

Tarinaa seurataan pienen ryhmän kautta, jonka silmät ovat silmälääkärin vaimolla. Hän on luultavimmin ainoa näkevä ihminen, mutta syytä siihen ei saada tietää. Saramago on minusta tehnyt tässä hienon ratkaisun. Silmälääkärin vaimoa ei kuvata pyhimyksen kaltaisena tyyppinä, joka vain jonkin korkeamman armon takia olisi jäänyt näkeväksi. Hän on hyvin tavallinen ihminen, vaikka onkin sieltä kilteimmästä päästä.

Saramago ei nimeä henkilöitään erisnimillä, mikä välillä häiritsi. Ehkä hän on tavoitellut ratkaisullaan jonkinlaista tunnetta siitä, että kukin henkilö voisi olla kuka tahansa meistä. Käytännössä siis tekstissä on aina 'silmälääkärin vaimo', 'kierosilmäinen poika', 'ensimmäiseksi sokeutunut', 'ensimmäiseksi sokeutuneen vaimo' jne. En kyllä tiedä sitten Saramagon ratkaisun hyödyllisyyttä. En osaa yhtään sen paremmin samaistua 'ensimmäiseksi sokeutuneen vaimoon' kuin jos vaimo olisi nimetty erisnimellä.

Nimenomaan tekniset seikat saavatkin minut rypistelemään kulmiani. Saramagolla on oma tyylinsä, johon pitänee sopeutua jos aikoo hänen kirjojaan jatkossa lukea. En tiedä aionko, vaikka minusta tarina, sen henkilöt, tapahtumien kulku ym. olivat todella hienoja ja pelottavan uskottavasti kirjoitettuja.
Tämä tekninen puoli vain tökki todella pahasti. Olen vilpittömän sivistymättömästi sitä mieltä, että meillä on olemassa kielioppi siksi, että asioiden lukeminen ja ymmärtäminen olisi helpompaa. Saramago viis veisaa joistakin kielioppisäännöistä. Voin vain arvailla, mihin hän on ratkaisullaan pyrkinyt, sillä sen täytyy olla tietoinen.
Tässä tekstinäyte (s. 158):
Salissa kaikki olivat jo hereillä ja valmiina ottamaan vastaan oman annoksensa, he olivat kehitelleet kokemusten pohjalta melko kätevän jakomenettelyn, ruoat vietiin ensin salin perälle, missä olivat lääkärin ja tämän vaimon sekä tummalasisen tytön ja äitiään kaipaavan pikkupojan sängyt, ja sitten asukkaat kävivät kaksi kerrallaan hakemassa osansa alkaen ovea lähinnä olevista, oikean puolen ykkönen ja vasemman puolen ykkönen, sitten oikean puolen kakkonen ja vasemman puolen kakkonen ja niin edelleen, ilman riitoja ja törmäilyjä, aikaa se tietenkin vei, mutta odottelun korvasi se että rauha säilyi.

Ja dialoginäyte (s.159):
Pakko oli kuitenkin uskoa, kun miehet ilmestyivät hengästyksissään ovelle, Mitähän siellä on tapahtunut kun he tulevat tuolla lailla juoksujalkaa, ja samassa kaikki kolme yrittivät yhtä aikaa rynnätä sisään kertomaan odottamatonta uutista, Ne ei antaneet meidän ottaa ruokaa, yksi huohotti, ja muut toistivat perässä, Ei antaneet, Ketkä, sotilaatko, jonkun ääni kysyi, Ei kun sokeat, Mitkä sokeat, sokeitahan me ollaan täällä kaikki, Me ei tiedetä keitä ne on, farmaseutti sanoi, mutta luultavasti niitä jotka tuli kaikki yhdessä, niitä viimeksi tulleita, Miten niin ei muka antaneet teidän tuoda ruokaa, lääkäri kysyi, eihän siinä tähän asti ole ollut ongelmia, Ne sanoi että se loppui nyt, tästedes jokaisen joka tahtoo syödä pitää maksaa.
MIKSI?? En voi kuin ällistellä.

Joka tapauksessa onnekas on se, joka pääsee tämän seikan yli. Kertomus sokeudesta on hieno kirja, kaikessa ahdistavuudessaankin. Sitä ei käy kieltäminen. Mutta tämä toteutuspuoli vain varjosti lukemistani sen verran pahasti, että en ainakaan uskalla luvata tarttuvani uudestaan Saramagon kirjoihin.

4 kommenttia:

  1. Silloin kun luin tätä kirjaa, olin aluksi hyvin ärsyyntynyt Saramagon kirjoitustyyliin, niihin jatkuviin ja jatkuviin lauseisiin ja pilkkuihin ja repliikkimerkkien puuttumiseen. Päätin kuitenkin sinnitellä, koska tarina oli hyvin mielenkiintoinen. No, loppujen lopuksi kävikin niin, että ihastuin miehen tyyliin kirjoittaa sillä tavalla! Se on hyvin hengästyttävää, mutta juuri sellainen sopiikin mielestäni tähän tarinaan :--) Muita Saramagon kirjoja en ole lukenut, joten en tiedä miten hyvin tyyli sopii muihin kertomuksiin.

    VastaaPoista
  2. Tuo dialogien pilkutus on juurikin se seikka, joka minuakin häiritsi, kun ensimmäiseen Saramagoni - Elefantin matkaan - tartuin. Ja kieltämttä se laittoi mietityttämään, että tahdonko todellakin "kärsiä" samantapaisesta tekstistä vielä toistamiseen. Mutta tahtoisin niin lukea tämän kuin Jeesuksen Kristuksen evankeliuminkin, joten pakko kai se on...

    VastaaPoista
  3. Uskon, että tämä on tosiaan asia, josta vain periaatteessa pitäisi päästä yli. Jos vaan kykenee... Ja luultavasti sille, joka asian ylittää, käy samoin kuin Lauralle :)

    VastaaPoista