13. maaliskuuta 2011

Leo Tolstoi: Anna Karenina (1875-1877)

Anna Karenina
Suomennos: Lea Pyykkö
Käännösvuosi: 1979
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: 999
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: oma ostos


Anna Karenina ja Vronski kuuluvat maailmankirjallisuuden kuolemattomiin rakastavaisiin. Leo Tolstoin väkevä suurromaani vetoaa yhä lukijoihin suurilla tunteillaan ja kaikenvoittavalla intohimollaan. Lukijan silmien eteen avautuu mennyt maailma kaikessa loistossaan: 1800-luvun pietarilaiset seurapiirit, ratsastuskilpailut ja metsästysretket - tuo ihana joutilaisuus, jonka unenomaisessa verkkaisuudessa uinuvat salatut tunnekuohut.

Oma arvio:
Tämä järeä, tuhatsivuinen pumaska, on pitänyt minua otteessaan muutaman viimeisen viikon. Olen joskus teininä lukenut tämän, mutta nyt erästä kurssia varten ajattelin lukaista tämän uudestaan. Kävi ilmi, etten muistanut tästä mitään muuta kuin Annan traagisen loppuratkaisun, mitä en tässä arviossa aio peitellä. Joten jos et tiedä, miten Anna Karenina päättyy ja haluat säästää itsellesi yllätyksen, niin lopeta lukeminen tähän.

Anna Karenina kutoutuu kolmen avioliiton ympärille. Annan ja Karenin, Stivan (Annan veli) ja Dollyn, ja Levinin (Stivan ystävä) ja Kittyn (Dollyn sisko). Jokainen liitto on omanlaisensa ja niiden(kin) kuvauksissa näkyy Tolstoin vahvuus ja se, miksi Anna Karenina on klassikko - kuvaukset ovat ajattomia. Tuskin avioliittojen/ihmissuhteiden tunnesisällöt ovat juurikaan muuttuneet reilun sadan vuoden aikana.

Eniten tämä osoittaa sen, ettei asiat ole niin mustavalkoisia. Anna olisi hirvittävän helppo tuomita; avioliiton rikkoja, pettäjä, lapsensahylkääjä! Mikä kamala eukko!
Vaiko sittenkään? Anna herättää kysymyksen siitä, että miten elämä tulisi elää. Muita vaiko itseään varten? Annan ja Karenin liitto ei ole onnellinen. Anna on näennäisesti valinnut kyllä itse miehensä, nuorena neitona ja seurapiirien ja aseman paineen alla. Karenin on jäykkä, velvollisuudentuntoinen kiireestä kantapäähän, mutta jollakin tapaa yhtä tunteellinen kuin puupökkelö. Hän kyllä rakastaa Annaa, mutta ei osaa sitä näyttää.
Anna on luonteeltaan toisenlainen. Hän tarvitsisi rakkautta niin että se myös näkyy. Tämä karikoittaa lopulta Annan ja Vronskinkin suhteen. Anna on kuin rikas tyttörukka; hän on ihailtu, suurmaailman nainen. Tyylikäs, kaunis, elegantti, hienostunut - suorastaan täydellinen. Mutta vailla rakkautta. Kun Vronski saapuu Annan elämään, Anna ikään kuin leimahtaa iloiseen elämänliekkiin, mutta polttaa itsensä loppuun. Seurauksena on traaginen itsemurha.
Olen tulkinnut, että Anna sairastui masennukseen. Hän ei saanut Kareninilta avioeroa, hän ei saanut tavata poikaansa, hän ei voinut luottaa Vronskiin ja pelkäsi tämän hylkäävän itsensä koska hyvänsä. Seurapiireihin ei Annalla ollut enää asiaa, vaan häntä halveksittiin ja inhottiin. Hän ei osannut kiintyä tyttäreensä, Vronskin ja hänen lapseen. Vähemmästäkin sitä sairastuu.

En tiedä voiko Annan tarinaa pitää opetuksena siitä, ettei pidä mennä rikkomaan avioliittoa. Tolstoi maalaa kuvan siitä, että Pietarin seurapiirissä avioliiton ulkopuoliset suhteet ovat yleisiä ja ihan hyväksyttäviä niin kauan, kun virallisen avioliiton kulissit pysyvät pystyssä. Koko romaani lähtee liikkeelle siitä, kuinka Stivan salasuhde kotiopettajattareen on paljastunut Dollylle. Ironista kyllä, Anna pelastaa heidän liittonsa. Dolly ei tunnu olevan niin paljon murheissaan pettämisestä, kuin siitä että kyseessä oli heille palkattu kotiopettajatar ja nyt suhde tuli hänen tietoonsa.
Stivan ja Dollyn suhde on mielestäni kaikkein hilpein. Se on lämmin, perhekeskeinen (heillä on kuusi lastakin) eikä pettämiset ja rahahuolet paljoa paina. Se ei näyttäydy ihannesuhteena, mutta tavallisena siihen aikaan ja ympäristöön liittyen.

Levin ja Kitty saavat toisensa vasta kirjan puolivälistä alkaen. Tolstoi näyttää, kuinka ihastutaan, rakastutaan, kositaan, mennään naimisiin ja saadaan ensimmäinen lapsi. Tunteikasta aikaa! Levin ja Kitty välillä suorastaan tuskastuttivat kaltaistani jäyhää suomalaista. Suomalaiseen mieheen verrattuna Levin on varsinainen elävä tunnesäkki. Kaikki tunteet kuohahtavat hänessä hyvin voimakkaina. Mustasukkaisuus, itku, rakkaus, häpeä, ilo, ylpeys... Välillä teki mieli sanoa, että 'ota iisisti, hyvä mies!'
Vastaavan tunnekuohuisen piirteen olen huomannut muissakin venäläisissä teoksissa. Esim. Gogolin Kuolleet sielut -romaanissa miehet kyynelehtivät ilosta ja surusta hyvinkin avoimesti. Kyseessä lienee slaavilainen piirre, joka tuntuu oudolta minun näkövinkkelistäni. (Samaa olen havainnut kirjallisuudessa myös espanjalaisissa miehissä.)

Anna Karenina on klassikkona täydellinen. Silti annoin tälle LibraryThingissä "vain" neljä tähteä. Paikoin tässä oli hiukan liikaa esim. maatalouspolitiikan pohdintaa minun makuuni. Myös viimeinen osa (kirja on jaettu kahdeksaan osaan), joka käsittelee tapahtumia Annan itsemurhan jälkeen, jäi hiukan latteaksi.
Tästä riittäisi vielä kirjoitettavaa vaikka kuinka paljon, mutta tuntuu että tässäkin on jo liikaa lätinää. Pidin kuitenkin Anna Kareninasta paljon ja tulen varmasti lukemaan tämän vielä uudestaan. Tällä kertaa haluan suositella tätä erityisesti niille, jotka ovat kerkeitä arvostelemaan toisten avioliittoa ja mahdollista pettämistä ulkopuolisena asianosaisena. Vaikka nykyään aika on toinen, on Anna Kareninan viesti tässä suhteessa ajaton; kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Kaksi hilpeää yksityiskohtaa jäi mieleeni erityisesti, jotka eivät liity tarinaan sinänsä. Jokainen on varmasti kuullut karppauksesta, eli vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta. Moni pitää sitä nykyajan humpuukina, mutta virnistelin itsekseni, kun Vronski pitää linjoistaan huolta välttelemällä sokereita ja valkoisia jauhoja. Karppaus on siis ollut tunnettua jo 1800-luvulla!
Toinen yksityiskohta on kukahtava käki, jolle olemme mieheni kanssa naureskelleet monena iltana. Anna Karenina, s. 200:
Joen takaa kuului käki. Se kukahti kaksi kertaa tavallisella äänellä, mutta sitten sen ääni sorahti ja käki häkeltyi ja sekaantui.
Kukahtavasta ja sekoilevasta käestä oli meille tosiaan paljon hupia. Anna Karenina noin muuten ei ole huumoriteos.

8 kommenttia:

  1. Tästä kirjasta saisikin varmasti enemmän irti nyt, kun on hieman nähnyt maailmaa, avioliittoja ja suhteita. Tekisikin mieli tarttua heti ko. kirjaan. Harmi, että se on niin pitkä, ja aikaa niin vähän.

    Mielenkiintoista olisi myös lukea tuon venäläisen miehen sielunmaiseman vuoksi, minkä mainitsit.

    VastaaPoista
  2. Minäkin uskon, että sain tästä nyt aikuisempana enemmän irti. Anna Karenina on pohdituttanut koko päivän.
    Tuo venäläismiehen tunteellisuus yllätti. Kyse ei ollut vain Levinistä, joka tosin oli "pahin", vaan myös Karenin, jäyhä virkamies, pillahti itkuun tuon tuostakin. Kerrassaan hämmentävää.

    VastaaPoista
  3. Morre, slaavilaiset näyttävät niin ilonsa kuin surunsa ja välillä räiskyy. Olen itse varttikarjalainen ja loppu onkin sitä 'kylmää' satakuntalaisuutta, mutta kun olen vauhdissa, saan kuulla olevani slaavitar;-)

    Minä niin rakastan Anna Kareninaa. Ihana lukukokemus, elämää suurempaa draamaa, suuria tunteita ja tragedia.

    Omistan useimmat venäläiset klassikot Anna Kareninasta Hiljaa virtaa Don -teokseen ja siihen väliin mahtuu monta. Myös Kuolleet sielut. Omistakin lukukokemuksista näihin on aikaa, mutta yksi on varma: Näitä ei syö aika, ei inflaatio, eikä edes kateus tai kiima.

    Piristävää vaihtelua. Kiitos Sinulle!

    VastaaPoista
  4. Minulla oli tässä tämä sama projekti vireillä syksyllä, mutta keskenhän se jäi - oli vaan niin paljon "nopeampia" kirjoja luettavana. Itse olen myös tämän joskus lukiolaisena lukenut ja hienona se on jäänyt mieleen: tosin tuo maatalouspolitiikka siinä jossain keskivälillä sai kyllä ihan kokonaan nukahtamaan ;) Hauska tuo käki, heh. Siinä onkin Tolstoin hieno taito sanoa asioita niin että ne jäävät kutkuttamaan. Vähän tiivistystä olisi kyllä voinut kaivata kustannustoimittajalta. Minulla on kyllä monta iso venäläistä klassikkoa lukematta, mutta tähän aion silti palata vielä.

    VastaaPoista
  5. Jos järkälemäisyys arkailuttaa, niin lukemista helpottaa kun pitää mielessä että tämä(kin) on kirjoitettu alun perin jatkokertomukseksi. Se selittää miksi jakson vaihtuessa aina "aloitetaan alusta" - jaksojen täytyy toimia kuin tv-sarjan jaksot, pitää tarinan jatkumoa yllä mutta soveltua myös yksittäisen osan kuluttajalle.

    Mutta samaa mieltä, hieno ja antoisa kirja!

    VastaaPoista
  6. Leena Lumi, se räiskyvyys onkin tietysti varmasti osa venäläisen kirjallisuuden viehätystä. Uskon, että sellainen luonteenlaatu mahdollistaa parhaiten erilaiset ihmiskuvaukset, mihin Tolstoikin kykenee. Uskomatonta!

    anni.m, kuten Salla rohkaisi, tämä on melko helppo lukea pätkissä. Yksi osa on yleensä hiukan reilut sata sivua tässä Kariston painoksessa.

    Salla, tämä tosiaan on harvinaisen antoisa kirja!

    VastaaPoista
  7. Myöhäinen kommenttini: Oblonskin perheessä on kuusi lasta, vauva syntyy juuri
    aviokriisin aikoihin. Kaksi lasta on kuollut. Eli naimisissa 9-10 vuotta ja 8 raskautta. Tolstoilla ja hänen vaimollaan oli 13 lasta, kirjailija taisi tietää
    lapsiperheen arjesta. Dollyn huolenpito lapsistaan on tuttua perheen arjen
    pyöritystä, huhhuh.
    Olen 70-vuotias ja luen Anna Kareninaa nyt neljättä kertaa. Se vain paranee ja
    syvenee kun omia näkemyksiä ja kokemuksia kertyy. Parhaillaan menee elokuva ja
    ennen sen katsomista päätin taas verestää muistiani. Kyllä kannattaa.

    Kiitos mielenkiintoisesta blogista. Terveisin Liisa Koski

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun kävit kommentoimassa, Liisa! Ja kiitos korjauksesta lapsilukumäärän suhteen.
      Ja kyllä. Tämä on teos, jonka voi lukea monta kertaa ja siitä varmasti tavoittaa aina jotakin uutta!

      Poista