9. helmikuuta 2011

Nikolai Gogol: Kuolleet sielut (1842)

Mertvyje Duši
Suomennos: Juhani Konkka
Käännösvuosi: 1970
Kustantamo: Otava
Sivumäärä: 344 (pokkari)
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: oma ostos


Hyvin pukeutunut ja miellyttävästi käyttäytyvä Pavel Ivanovitš Tšitšikov kiertää vaunuillaan maaseutua yllättävässä tarkoituksessa. Hän haluaa ostaa "kuolleita sieluja", maaorjia, joita ei heidän kuoltuaan ole poistettu valtion rekisteristä. Hän tapaa aatelisia maanomistajia, korkeita viranomaisia, majatalonpitäjiä, vähäisiä kirjureita, kuskeja, talonpoikia. Tšitšikov tekee ällistyneiden mutta ahneiden maanomistajien kanssa molempia osapuolia suuresti tyydyttäviä kauppoja, ja hänestä tulee pian seudun tavoitelluin vieras ja liehakoitu merkkihenkilö. Mutta yhtä nopeasti tilanne sitten muuttuu.


Nikolai Gogol (1809-1852) on Venäjän kirjallisuuden suuri humoristi ja kriittisen realismin perustaja. Kuolleissa sieluissa yhdistyy psykologinen ja realistinen romaani, terävä satiiri ja fantasia, herkulliset yleisinhimilliset yksityiskohdat ja 1800-luvun venäläisen yhteiskunnan armoton todellisuus. Kirjailijan vastustamaton huumori ja säkenöivä älyllisyys antavat tapahtumille mielikuvitukselliset ulottuvuudet.

Oma arvio:
Innostuin kovasti Gogolista luettuani Muotokuva -novellin. Siinähän oli hiukan Poe-henkistä kauhunväristystä, joten Kuolleet sielut kuulosti samalta. Tartuin tähän siis melko isoin odotuksin.

Ja sain hieman pettyä. Kuolleet sielut -romaanilla ei ole mitään tekemistä kauhun tai Poemaisuuden kanssa. Tšitšikovin toiminnalle on hyvin maallinen selitys, vaikkakin vinkeä ja Gogolin mukaan tyypillisen venäläinen. En siis sano selitystä huonoksi, vaikka petyinkin siihen.

Kuolleet sielut on tosiaan huumorikirja. Terävä satiiri, mutta toisaalta kaikella rakkaudella. Gogol, joka kertojan ominaisuudessa tuo itsensä hyvin vahvasti esiin, ei nosta itseään sen yläpuolelle. Hän suomii, ilkeilee, osoittaa sormella - ja rakastaa - kaikkia tasaisesti. Sen parempi ei ole virkamies kuin maaorjakaan, ylhäisö kuin talonpoikakaan. Ei mies eikä nainen. Lapsista Gogol ei juuri puhu.

Välillä tuntui suorastaan siltä, että Gogolin pääajatuksena onkin vain kritisointi ja venäläisyyden arvostelu (hyvässä ja pahassa) itse tarinan jäädessä vähemmälle huomiolle. Ehkäpä tästä syystä myös Tšitšikov jää etäiseksi hahmoksi, vaikka häntä ja hänen toimiaan kuvaillaan paljon. Tšitšikovin menneisyys avautuu lukijalle vasta aivan viime sivuilla ja hieman yllättäen häntä pidetään konnana, mitä hän ei mielestäni täysin ollut.

Gogolin huumori perustuu paljolti tyypittelyyn ja kärjistämiseen. Tässä pieni ote teoksen alkupäästä:
Miehet olivat täällä niinkuin muuallakin kahdenlaisia: toiset laihoja, aina naisten ympärillä hyöriviä; muutamat heistä sellaisia, että oli vaikeaa erottaa heitä pietarilaisista, heillä kun oli tavattoman harkitusti ja hyvällä maulla kammatut poskiparrat tai sievän näköiset, sileiksi ajetut soikeat kasvot, ja nämä herrat istuutuivat naisten viereen yhtä huolettomasti, puhuivat yhtä hyvin ranskaa ja naurattivat aivan samoin kuin tehtiin Pietarissa.

Tyypitteltyjä ovat myös juonen kannalta oleelliset sivuhenkilöt; Manilov, Nozdrev, Korobotška, Pljuškin... Manilov on slaavilaisen tunteellisuuden perikuva. Nozdrev taas valehteleva ja pelihullu juoppo, joka on aina vaikeuksissa. Korobotška on hiukan höpsähtänyt, mutta ovela leskirouva, joka pelästyy kuolleiden sielujen myymisestä valtavasti. Pljuškin taas lienee ollut Roope Ankan esikuva. Hän vie piheyden ihan uskomattomiin sfääreihin.

En tiedä, olisinko saanut tästä teoksesta enemmän irti, jos olisin tuntenut venäläistä kulttuuria paremmin. Ehkä lukukokemustani varjosti pettymys Muotokuvan antamien ennakko-odotusten suhteen. Joka tapauksessa en oikein innostunut Kuolleista sieluista.

6 kommenttia:

  1. Suosittelen Gogolilta Nenää. Varsin absurdi ja hassu kertomus, mutta pidin siitä – ainakin lasten kuvitettuna versiona se oli mielestäni tutustumisen arvoinen. Ylipäätään minusta on mukava ajatus, että tunnetut klassikkokertomukset voivat olla myös lyhyitä ja (satiirisen) hauskoja.

    Kuolleet sielut olen lukenut joskus koulussa ja muistan pitäneeni, mutta en osaa sanoa mitään tarkempaa enää...

    VastaaPoista
  2. Kyllä mä vielä haluan antaa Gogolille mahdollisuuden. Sen verran tämäkin kerronnallaan kuitenkin vaikutti. Täytyypä pistää Nenä korvan taakse ;)

    VastaaPoista
  3. Luin tämän vuosi sitten, enkä oikein innostunut minäkään. Minä puolestani odotin komedian mestarilta jotakin komediapläjäystä, mistä kuitenkaan ei ollut kyseessä. Toki Kuolleet sielut on paikoitellen oikein hauska ja venäläisen yhteiskunnan kritiikki terävää. Mutta venäläisistä klassikoista löytyy parempaakin luettavaa. Tosin minäkään en ole lukenut Gogolilta mitään muuta, varmaan pitäisi.

    VastaaPoista
  4. Ei tätä kyllä komediaksi voi sanoa. Komedialilliseksi (mikä sana!) ehkä, sillä elementit on paikoin samat; kärjistämiseenhän komediakin usein perustuu.

    VastaaPoista
  5. En minäkään erityisemmin innostunut Kuolleista sieluista, tarina oli aika tylsä. Minusta kirjan ansiot ovat siinä, miten Gogol kuvailee ihmisiä ja heidän ympäristöään: se on kerrassaan mestarillista. Melkein kuin katsoisi elokuvaa, itsensä voi hyvin kuvitella seisomaan tuvan nurkkaan, nähdä kaiken ja aistia tunnelman.

    VastaaPoista
  6. Minäkin muistan odottaneeni tältä kirjalta jotain mukaansatempaavampaa - idea kuulostaa niin kekseliäältä. Olen nähnyt myös näytelmäversion, mutta siitä on niin kauan etten osaa sanoa juuta enkä jaata.

    VastaaPoista