6. helmikuuta 2011

Honoré de Balzac: Ukko Goriot (1835)


Le père Goriot
Suomennos: Eino Voionmaa
Käännösvuosi: 1927
Kustantamo: Karisto
Sivumäärä: n. 300
Pisteet: 2/5
Mistä minulle: kirjasto

Jälleen sen verran vanha painos käsittelyssä, ettei tällä ole takakansitekstiä. Ukko Goriot kertoo muutamasta täysihoitola Maison Vauquerin asukkaasta. Ennen kaikkea ukko Goriotista, hänen tyttäristään Anastasiesta ja Delphinestä, nuoresta ylioppilaasta Eugène de Rastignacista ja salaperäisestä herra Vautrinista. Lisäksi taustalla vaikuttaa täyshoitolan emäntä, leskirouva Vauquer, jonka tyly ja pihi asenne heijastelee koko tarinaan. Henkilöitä on lukuisia muitakin, mutta tässä ne juonen kannalta keskeisimmät.

Kukin henkilö on tavallaan hyvin karikatyyppinen. Nuori Eugène on kirkasotsainen opiskelijapoika, joka viattomuuttaan ajautuu Pariisin paheellisiin ylhäisöpiireihin. Ukko Goriot on suorastaan typeryyteen saakka naiivi isä, joka ei voi kieltää hemmotelluilta aatelistyttäriltään mitään. Ja Anastasie ja Delphine ovat juuri oivallisia karikatyyrejä nuorista aatelisrouvista, jotka elävät rikasta elämää ja joiden avioelämä on tylsää, mutta sitä varten he tarvitsevat rakastajia. Salaperäisestä Vautrinista huokuu häijyys ja älykkyys enkä lukijana ollut kovinkaan yllättynyt hänen paljastuvista taustoistaan. Jotkut henkilöt jäivät kovin irralliksi ja tuntuivat jopa tarpeettomilta. Sama tarina olisi voitu kertoa syvemmin, jos de Balzac olisi kunnolla keskittynyt keskushahmoihinsa.

De Balzaciahan pidetään ranskalaisen realismin lipunkantajana ja tietynlaisena kantaisänä. Ukko Goriot ei kuitenkaan ihan vakuuttanut (vaikkapa Zolaan verrattuna). Realismin piirteet ovat kuitenkin selkeästi nähtävissä. Kuvailu on yksityiskohtaista, mutta kaikki käännetään jollakin tapaa negatiiviseksi. Ihmiset ovat häijyjä, typeriä, naiiveja, itserakkaita, pihejä ja välinpitämättömiä muita kohtaan. De Balzacin maailma on yhtä ruma kuin sen ihmiset.
Ja kirja päättyy tietysti tärkeän henkilön dramaattiseen kuolemaan. Koko tarina tietysti maalaa ihmiskunnan rumuutta.

Kunnon realistisuus tästä kuitenkin puuttui. Puhuin aikaisemmin henkilöiden karikatyyrisyydestä. En tiedä onko se ollut tarkoituksellista vai onko se vain minun, 2000-luvun lukijan, näkökulmaa. Mielestäni de Balzac liioitteli ollakseen kunnon realisti. Realismissakin on kuitenkin häivähdys kauneutta (vaikka sitten tuhoutuvaa sellaista), mutta Ukko Goriotissa sitä ei juurikaan ollut.

En juurikaan nauttinut tämän kirjan lukemisesta. Teknisesti ottaenkin se oli kovin raskas. Lähes 300 sivuisessa kirjassa oli vain kaksi lukua, joten luvuttomuus ei antanut rytmiä ja hengähdystaukoa tekstille. Fokalisointi vaihteli kesken kappalejaon ja tuntui varsin poukkoilevalta muutenkin. En usko, että ainakaan kovin pian tarttuisin de Balzacin teoksiin uudestaan. Ellei joku erityisen vakuuttavin perustein suosittele.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti