28. syyskuuta 2008

Miguel de Cervantes: Don Quijote, osa I (1605)

Don Quijote de la Mancha
Suomennos: J. A. Hollo
Käännösvuosi: 1927
Kustantamo: WSOY
Sivumäärä: n. 600
Pisteet: 3/5
Mistä minulle: kirjasto

Don Quijote on maailmankirjallisuuden kuuluisin romaani, jonka ensimmäinen osa julkaistiin 400 vuotta sitten.
Kertomus tuulimyllyjä vastaan taistelevan Don Quijote de la Manchan, hänen aseenkantajansa Sancho Panzan ja uskollisen kaakkinsa Rocinanten vaiheista loi monella tapaa perustan koko länsimaiselle romaanitaiteelle.
Don Quijote on parodia aikakautensa ritariromaaneista, mutta samalla kuvaus parantumattoman idealistin ja karun maailman sovittamattomasta ristiriidasta. Sen sivuilla Cervantes luo kerronnaltaan verrattoman muotokuvan harhautuneesta hidalgosta, joka matkaa päättäväisesti, mutta ei ilman kommelluksia koomisen ja traagisen rajamailla.

Oma arvio:

Mielevä hidalgo Don Quijote... En tiedä lähdenkö vaarallisille vesille ryhtyessäni arvostelemaan klassikkoa, mutta ken leikkiin ryhtyy se leikin kestäköön.

Tarina oli varsin hilpeä ja se todella liikkui koomisuuden ja traagisuuden rajamailla. Mutta tietynlainen rautalangasta vääntäminen häiritsi kyllä minua nykylukijana. Ikään kuin joka sivulla olisi rivien välillä lukenut että "tämä on P-A-R-O-D-I-A". Ja jotta asia ymmärretään ihan varmasti, niin tehdään tarinasta pitkä, että tyhmemmälläkin on aikaa ymmärtää asia. Tämä oli nimittäin hiukan yli 600 sivuinen pläjäys enkä edes halua tietää kuinka pitkä on Don Quijote, osa II.

Lukemista hidasti myös aika ajoittain esiin puskevat puolen sivun mittaiset monipolviset virkkeet, kun ritarimme, joka myös Murheellisen hahmon ritarina tunnetaan, oikein innostui ylevän jaloksi ja kaunopuheiseksi. Esimerkiksi tässä, jossa Don Quijote selostaa ritarin urakehitystä:

"Ritari on jo mennyt menojaan, hän taistelee sodassa, voittaa kuninkaan vihollisen, valloittaa useita kaupunkeja, lyö monta sotajoukkoa, palaa hoviin, kohtaa valtiattarensa tavanomaisessa paikassa, sovitaan siitä, että hän pyytää kuninkaalta prinsessaa puolisokseen korvaukseksi suorittamistaan palveluksista; kuningas ei tahdo antaa, koska hän ei tiedä kuka ritari on, mutta kaikesta huolimatta ritari saa prinsessan puolisokseen, joko hänet ryöstämällä tai millä muulla tavalla tahansa, ja prinsessan isä pitää sitä viimein suurena onnena, koska näet on saatu selville että ritarimme on urhoollisen kuninkaan poika, en tiedä mistä valtakunnasta, sillä en usko sitä löytyvän kartasta."

Don Quijoten hahmo oli kuitenkin hyvin mielenkiintoinen ja ihastuttavakin. Hän on selvästi älykäs, oppinut, sivistynyt ja kaikin puolin aidosti ritarillinen. Mutta myös hullu, täysin seonnut. Älykkyys ja hulluus on pelottava, mutta hyvin kiehtova yhdistelmä. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka Don Quijote oli kuitenkin hyvin onnellinen huolimatta kaikenlaisista kommelluksista, joista osa oli hyvin tuskallisiakin kaikenlaisine murtumineen. Luja idealismi kannatti Don Quijoten maailmaa ja piti sen eheänä.
Don Quijotessa olevat sisäkkäistarinat olivat kuitenkin teoksen parasta antia. Ne eivät juurikaan olleet parodiaa (tai sitten en vain tajunnut sitä), vaan romanttisia seikkailutarinoita parhaimmillaan kaikessa hömppämäisyydessään. Aviorikoksia, neidonryöstöjä, onnettomia rakkaustarinoita... Ah! Edes ne jatkuvasti tunteellisuudessaan kyynelehtivät espanjalaismiehet eivät ällöttäneet - ainakaan kovin paljoa ja ihan koko ajan.

Kritiikistäni huolimatta en kuitenkaan kiistä Don Quijoten klassikkoarvoa. Jos ei se mitään muuta hyvää ole maailmalle poikinut, niin ainakin suosikkini Tuttiritarin ja hänen uljaan ratsunsa Rusinanten.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti