26. tammikuuta 2011

Markus Nummi: Karkkipäivä (2010)


Kustantamo: Otava
Sivumäärä: n. 350
Pisteet: 4/5
Mistä minulle: arvostelukappale

'Mä olen oikeesti tohtori Kilmoori eli Tok vaan', sanoi pieni poika ja katsoi Aria anovasti silmiin. 'Ja mun pitää auttaa yhtä vangittua prinsessaa, Mirabellaa.'

Kun uransa alkuun juuttunut kirjailija Ari maksaa kaupassa vieraan pikkupojan karkkipussin, poika liimautuu häneen. Voisiko Ari auttaa?
Jossain toisaalla tarmokas tilanhallintasuunnittelija Paula aikoo näyttää pystyvänsä hoitamaan mahdottoman urakan. Tytär saisi sillä aikaa työstää itsekseen pieleen menneitä asioita.
Sosiaalipäivystäjä Katrin työpöydällä pienen pojan ja tytön tarinat kohtaavat, mutta hänen ei kuulu rakastaa vierasta lasta, se olisi virkavirhe.
Mutta entä jos jossain lukkojen takana pieni tyttö oikeasti odottaa pelastamista?

Oma arvio:
Markus Nummen Karkkipäivä oli ehdolla vuoden 2010 Finlandia-palkinnon saajaksi. On tietysti epäreilua pitää tätä vahvana voittajaehdokkaana ja typerää, kun palkinto on jaettu jo aikapäiviä sitten. Mutta tämä oli kyllä todella hieno, kaunis ja karu romaani. Myös yksi ahdistavimmista mitä olen lukenut ja siksi työstin tätä pitkään. Uskon, että oma äitiyteni vaikutti asiaan. Oma poikani on lähes samanikäinen kuin 8-vuotias Karkkipäivän Tomi.

Kirjan rakenne on upea. Tarina etenee kronologisesti ja tapahtumat sijoittuvat kahteen päivään. Luvut on jaettu osiin, jotka on nimetty vuorokaudenaikojen mukaan. Kussakin luvussa on kertojana eri henkilö; useimmissa tietysti päähenkilöt Ari, Tomi, Paula ja Katri. Mutta osansa saa niin kauppias Erkki kuin vastavalmistunut sosiaalityöntekijä Helenakin.

Jokaisella henkilöllä on hienosti toteutettu oma äänensä ja tyylinsä. Paula puhuu videokameralle, Arin osuus on romaanimainen ja Katrin osuus virallishenkinen ja paikoin raporttimainen. Tomin osuus vaati eniten sulattelua enkä oikein löydä sen kuvaamiseen sopivia sanoja. Tässä yhden Tomi-luvun mittainen näyte:
Voi vittupaska
Valepaska äijä
Mira bella Sessa prinsessa
tuun oota vaan
Sessa Mira lupaan
Voi sua ku oot.
Tok tulee... Yksinäinen solttu.
Semmonen juttu. Kuolojuttu.
Ei pimee niin paha oo. Kun kattoo sielt valoon. Sinne pimeeseen meet niin ei voi olla pimeempää.
Semmonen on tää.
Kuolojuttu.
Roihu vaan.
Kaikki paskat palamaan...
Aluksi tyyli hämmensi, mutta tarkempi tutustuminen Tomiin sai tämän tuntumaan sittenkin parhaalta vaihtoehdolta. Ajatusten sekavuus, kieli ja tyyli tekevät Tomin osuudesta uskottavamman. Nummi ei sortunut lapsen liian aikuismaiseen ääneen. Pieni lorumaisuus teki osuudesta miltei hyytävän.

Markus Nummi teki rohkeasti myös pahan äidin hahmon. Ei edes äitipuolen, vaan äidin. Reipas, tehokas ja huoliteltu Paula saa lopulta jopa maanisia piirteitä. Paulan hahmossa näkyy hienosti miten äiti mustamaalaa isää ja kuinka helposti sosiaalityöntekijät ovat äidin vietävissä. Siisti ulkonäkö, kaunis koti, vuorosanansa opetellut lapsi ja Paulan suorastaan röyhkeä itsevarmuus... Karkkipäivä on tietyllä tapaa myös hätähuuto isiltä.

Katrin osuus valoittaa kyllä sosiaalityöntekijän arkea. Ketä uskoa? Miksi uskoa? Paljonko voi luottaa omiin vaistoihin vai onko se epäammattimaista? Hahmoista Katri jää kaukaisimmaksi ja tavallaan kylmimmäksi (kuin virkakoneisto...), hänen roolinsa on lähinnä yhdistää muita ja olla raporttien allekirjoittajana.

Arissa näkyy tavallinen suomalainen mies. Periaatteessa varsin huomaamaton heppu, mutta jolla on sydän paikallaan ja ajoittaisesta epävarmuudesta huolimatta järki päässä. Arin kautta otetaan kantaa myös pedofiliakysymyksiin. Eihän mies vieraan pikkupojan kanssa voi olla muuten kuin perversiot mielessään? Mediassa on viime aikoina paljonkin käsitelty sekä aiheellisia että aiheettomia pedofiliaepäilyjä ja tässä on yksi esimerkki mihin hysterisointi on viety.

Karkkipäivä on kerrassaan hieno teos enkä ainakaan tältä istumalta keksi siitä oikein mitään moitittavaa. Jopa dramaattisen romaanin loppu on onnistunut. Liian usein loppu lässähtää kun kirjan aihe itsessään on suuri. Nummi onnistui. Matti Mäkelä kirjoitti myös varsin positiivisen kritiikin tästä Helsingin Sanomissa. Suosittelen tätä itsekin niille, jotka ovat tarpeeksi vahvoja katsomaan tarinaa silmiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti